JEEEEEEE! LUNTA!!!!!

Kehästä ja sen laidalta..

Ensimmäinen "oikea" näyttely on takana, (Lahden käyttökoirien pentunäyttely). Saalis oli ihan kohtuullinen: ROP (luonnollisesti kun ei haastajia ollut) ja KUPI. Ryhmäkehässä sitten irlis korjasi potin, emmekä sijoittuneet neljän joukkoon.

Todella pitkä päivä tuollainen, olin ihan naatti illalla. Mutta mukavaa kyllä oli, vaikka mamma meinasi saada hepulin kun en koko päivänä tehnyt pissejä enkä suostunut syömään tai juomaan juuri mitään (jos ei paria metukan riekaletta ja muutamaa rusinaa lasketa). Iskälläkin heräsi näyttelynälkä ja nyt on minulle sitten suunniteltuna kunnon harjoitusohjelmisto jotta seuraavassa näyttelyssä tulee pelkää pinkkiä ja lilaa.. :)

Oppia otin jo näyttelyssäkin, katselin tarkkaan kuinka toiset kehässä käyttäytyivät ja kuinka sielä kuuluu seistä ja juosta. . Tosin välillä alkoi koko hössötys tympäistä niin että otin pienet tirsatkin ja annoin muiden hösätä ympärillä.
Edit: galleriaan lisätty pari näyttelykuvaa

Virallisten mittatulosten julkaisussa on ollut hiukan taukoa, mutta tällä hetkellä luvut ovat: säkä 73 cm ja painoa 31,1kg

Möllinmaastot kutsuvat sunnuntaina 8.10.2006 klo 9 alkaen..
Me ainakin veikan kanssa ollaan paikalle menossa, ilmeisesti tulossa ovat myös siskot, Aatu-iskä ja ehkä Wänen sisaruksiakin.. Mukava yhdistelmä kisailua, sukukokousta ja muuten mielekästä fiilistelyä..

Eilen oli sitten syksyn viimoiset vapaat keskiviikkotapaamiset. Väkeä oli paikalla huomattavasti vähemmän kuin edellisillä kerroilla. Olihan sentään jokunen "isoharmaa" ja tuo kuvassa näkyvä kaunis nuori venakko. Treenasimme Aatin ja Lunan kanssa susijahtia käyttämällä Orlitsaa harjoitusmaalina. Tehokasta yhteistyötä. Ilta loppui taas liian lyhyeen, kahdeksan maissa kun ilta pimeni ja piti lähteä pois niin olisi juuri ollut tehokkain spurttailu-fiilis.. No marraskuisia sunnuntaita odotellessa..

p.s. yllä oleva juoksukuva on viime viikolta hyvinkäältä kun juoksin ekan kerran koko maastoradan lävitse.. nyt on hyvää potenttiaalia lähteä kisoihin..

p.s.2 sunnuntain viralliset mitat: 28,8 kg ja 70 cm...

Tästä se ura nyt sitten urkenee. Nyt sitten mentiin ensimmäistä kertaa mätsäriin katsomaan meininkiä.. Ja tuomisia tuli..

Paikalla oltiinkin hyvissä ajoin. Sää suosi ja ihmisiä ja koiria oli paikalla suhtellisesti. Mukaan mahtui myös hiukan dramatiikkaa, Aprin tullessa paikalle, tervehdimme niin reippaasti että pikkusiskon varvas takertui hihnan lukkoon. Voi huutoa ja parkua. Mamma sai käsivarteensa muistoksi mahtavan kokoelman hampaanjälkiä, ja taisi siskon hammas ottaa minua korvaankin. No loppu hyvin kaikki hyvin, ei verijälkiä eikä pysyviä vaurioita (paitsi mustelmat ja hampaanjälkien painaumat mamman kädessä). Siskon kanssa kyllä vähän säikähdimme härdelliä ja loppuajan olimmekin todella rauhallisena.

Kehäkäyttäytyminen oli kummallakin huipussaan. Luonnollisesti saimme siskon kanssa kumpikin ekalla rundilla punaiset nauhat. Tuomari tykkäsi kummastakin eikä ihme, ihailevia katseita tuli kyllä kehän ympäriltä muualtakin. (Elkkukin haki omassa kehässään punaisen nauhan)

Toisella rundilla tuomari mietiskeli suht kauan laittaako jatkoon minut vai siskon. Loppujen lopuksi valitsi minut jatkoon. Mamma oli siinä vaiheessa jo ihan täpinöissään kuinka ensimmäinen harjoitusnäyttely voi mennä näin hyvin.. No sitten aloitettiin jakaa ruusukkeita, nelonen.. kolmonen... ja sitten sininen: puolanvinttikoira Alfa.. oh-hoh.. ei sentään voittoa ekalle kerralle mutta toinen sija kuitenkin.. Tästä se nälkä vain kasvaa..

Kasvun ihmeitä viistolla pinnalla...

Puoli vuotta tuli sitten täyteen menneellä viikolla, hurjaa! Viralliset puolivuotis tulokset ovat 69 cm ja 28,6 kg. Isoveikka oli 7 kk ikäinen tullessaan mamman ja iskän luo. Tuohon aikaan Wäne painoi 31 kiloa ja oli noin 70 cm korkea (ja mamman mielestä vaikutti tuolloin jotenkin jättiläiseltä vanhan Aatu-herran rinnalla) joten taitaapa veikan tulokset mennä kirkkaasti rikki kuukauden kuluttua.

Viimeisen parin viikon aikana olemme käyneet pari kertaa treeneissä (kerran maasto ja kerran rata). Maastossa oli ihan kivaa, koin huomattavasti mielenkiintoisemmaksi juosta suuntaa vaihtelevan vieheen kuin radalla suoraan viipottavan perässä. Hyvinkään maastoissa käyminen oli sinänsäkin mukavaa että pitkästä aikaa näin pikkusiskon (Aprin) josta on kasvanut erittäin kaunis nuori koiraneito. Aprikin ilmeisesti muisti meidät, sillä mamma sai taas koko naaman pesun, ja minun ja mukana olleen Elkun kanssa Apri tykkäsi temuta kuin ennenkin.

Viime viikon maanantaina kunnostauduin sitten tuomarinkartanossa oikein urakalla. Jostain kumman syystä mamma totesi että sai sitten olla syksyn viimeiset treenit tuolla radalla. Muut ihmiset kyllä tykkäsivät esityksestäni, sillä poistuessamme radalta naureskeltiin mammalle että olin tarjonnut showta koko rahalla, ja kyllä olin pollea moisista kehuista. No kerrankin me pääsimme juoksemaan suht alkuvaiheessa, taisimme olla kolmansia tai neljänsiä. Nykyään minulle ei enää edes ehdotella käsiveiviä vaan jokseenkin itsestään selvänä pidetään että juoksen moottorin perässsä. Tällä kertaa kun mammalta kysyttiin kuinka halutaan juoksuttaa, mamma totesi että jos otetaan vain kertaveto (toisella juoksulla on motivaatio ollut vähän hukassa viime kerroilla) mutta ihan pikkaisen pidemmälle. Mammalla oli paha aavistus että kun aina juoksu loppuu suoran puoleen väliin niin minulle kävisi kuin huonolle ravihevoselle, eli oppisin juoksemaan tuon pätkän täysillä ja lopettaisin kuin seinään. Mamma ajatteli myös että voisimme taas kokeilla avoimesta kopista, koppiahan en ollut pelännyt, mutta pari viime kertaa oli mennyt vapaana lähtönä joten koppi olisi varmaan taas hyvä vaihtoehto...

Olin intoa piukassa ja kun mamma ohjasi minut koppiin, olin jo kovasti menossa heti moottorin äänen kuullessani, mamma sai lähetysluvan ja ampaisin vieheen perään. Oli sovittu että viehe vedetään kaarteeseen asti (noin puolet lisää entiseen). Juoksu oli kivaa! Ja kun tulin sille kohdalle johon aina ennen oli lopetettu, pysähdyin.. Eli juuri kuten mamma oli pelännyt. Viehe pysähtyi ja mamma juoksi hoputtamaan minua, ei, en lähtenyt jatkamaan. Mammalle huudettiin että otetaan uusi lähtö vähän lähempää normaalia lähtöpaikkaa, mutta avomaastosta. No minäpä en antanutkaan mammalle kiinni vaan juoksin täysiä lähtökopille. Halusin näyttää kuinka kivat kopit ovat, kiersin taakse ja tulin kopista läpi, kiersin uudestaan taakse ja läpi, ja vielä taakse ja läpi. Ainakin olin siis oppinut miten perin koppiin mennään ja mihin suuntaan sieltä lähdetään. Viehe oli kiertänyt radan ja tuli kohdille, yrityksenä lentävä lähtö: No minua ei kiinnostanut kuin muutaman metrin. Mamma yritti saada minut tappamaan viehettä ja ottaa sen jälkeen minut kiinni, en antanut vaan juoksin takaisin lähtökaarteeseen ja puikahdin aidan alta keskialueelle.. Toisaalta mammaa nauratti koko sähellykseni, toisaalta suututti vietävästi. Mutta minkäs teet, minusta oli paljon hauskempaa käydä tervehtimässä vieheen ohjaajaa ja saada rapsutuksia ja nosto aidan yli kuin josta itseäni henkihieveriin pitkin nurmikoita..

Joten, mamma totesi että keskiviikon "peuhupäiviin" menemme vastaisuudessakin, mutta ratatreeneihin emme vaivaudu ennen ensi kesää. Syksyn juoksut saavat kruunautua Möllinmaastoihin ensi kuun alussa jonne Wäiskikin (ja ehkä jopa Eltsukin) pääsevät juoksemaan. Muuten keskitymme ihan kotitreeneihin Wäntyn kanssa.

Hurrrja joukko...
Oltiin eilen taas kartanolla vapaissa. Mukavaa oli, tein alkuunsa tuttavuutta isojen risupartojen kanssa, sitten isojen kaariselkien ja vihdoin sen jälkeen alkoi "omaa jengiä" tulla paikalle. En meinannut likkojen vauhdissa pysyä, mutta toisaalta katsotaan mikä on meininki sitten kun ollaan hiukka isompia. Ehkei kaikkien tarvitse olla nopeita, täytyy jonkun turvata selustaa..

Ensi viikolla mamma lupaili vievänsä minut hyvinkäälle maastotreeneihin.. mikäli säät sallii ja aikataulut antaa myöden..

Kasvaa Kasvaa..
Syksyn vesisateet ovat tulleet. Ihanaa!! Tosin jostain kumman syystä mamma ja iskä ei ole yhtä riemuissaan kun veikan kanssa juostaan ulkoa tullessa suoraan mamman ja iskän sänkyyn kuivattelemaan itsemme..

Mamma oli viikonlopun reissussa ja totesi eilen illalla palatessaan että kotiin jätetty pikkupoika oli vaihtunut jättiläiseen. Eikä silmät kovin valehdelleet, sillä kun puntaroitiin ja mitattiin niin tuloksena oli 26,4 kg ja 66,5 cm. Eli veikan kanssa takamukset on jo samalla tasolla ja painossa olen ohittanut Eltsun. Parilla edellisellä viikolla korkeutta oli kertynyt vain sentti per viikko, mutta nyt oli taas jo venytty 1,5 cm. Ilmeisesti hampaiden vaihtoon tarvittu energia hidasti kasvua ja nyt kun hampaat alkaa olla uudella mallilla (on muuten mahtavat kulmahampaat) niin voi taas tehostaa kasvua.

Mamma totesi että tänään pidetäänkin treenipaussi, viime viikolla kun en kopista lähtiessä tykännyt juosta kuin yhden kunnon vedon. Ensi viikolla sitten taas (jos sää sallii) tuolloin lienee into taas palallut.. Keskiviikkona mennään kyllä leikkimään jos vaikka näkisi taas kaikki kaverit. Mutta tänään saa olla sohvaperuna...

Paljon on-nea vaaan, paljon ooonnea vaan, paljoon onnea Alfa, paljon onnea vaan... täydet 5 kk.

Juhlapäivän kunniaksi mamma toi "naposteltavaksi" kilon naudan kylkirustoja ja pakastimessa odottaa suunnaton satsi brouskun siipiä.. Nam!

Kyllähän tuota kasvamista on jonkin verran tapahtunut, veikkahan jää kohta kakkoseksi. Sunnuntaiset mittaukset toivat tulokseksi 23,5 kiloa ja korkeutta oli kertynyt jo 64 cm.. Tosin onhan "tavoite kokoon" kasvettavaa vielä liki parikymmentä senttiä.. katsotaan mihin asti puhti riittää, nyt ainakin kasvu on sinällään hidastunut kun noita hampaitakin vaihtuu sellaiseen tahtiin että mammalla ja iskällä on jo kolme hammasta muistona, saaati sitten montako olen epähuomiossa nielaissut massuuni..

Tulis se mamma jo....

Kovasti olisi jo halu lähteä mökille nautisekelemaan vapaudesta.

Long time puntarointia ja käyriä..... Taitaapa tämä kesäaika olla sitä jolloin niitä tapahtumia eletään ja sitten joskus myöhemmin niitä kirjataan... Viime viikolla ei tainnut tulla edes kirjattua ylös viikon kasvutuloksia. 18,5 viikkoisena painoa oli 21,5 kg ja korkeutta olin kasvatellut 60 cm. Tänään kun mitattiin reilun 19,5 viikkoiset niin painoa oli tasan 22 ja säkä oli kivunnut jo 61,5 cm.

Perjantaina olimme veikan kanssa osallisena Polskien kesätapaamisessa. Paikkana oli tällä kertaa viikin pellot (tai no kentät) ja paikalla melkoinen popula ihmisiä ja koiria. Tapasin ensimmäistä kertaa isäni veljen, sekä iskän tädin. Tokin paikalla oli myös Apri sekä emäni ja monia ei niin läheistä sukua olevia polskeja. Veikkakin olisi halunnut päästä tekemään kunnolla tuttavuutta kaikkien kanssa, mutta Mamma totesi ettei yksinkertaisesti voimat riittäneet, naamanaru kun unohtui ottaa mukaan (= kuonopanta) joten veikan kohtaloksi päätyi maalivahdiksi joutuminen. No onneksi siinä Wäiskin luona kävi ihmisiä ja koiria tervehtimässä niin tilanne ei ollut ihan kestämätön.

Kuvia ja videopätkiä viime aikojen tapahtumista on lisätty kuvagalleriaan.

Kesälomaviikkoa kaupungissa..

Maanantaina Iskä totesi meidän olevan niin puhki viikonlopun jäljiltä että päätimme jättää ratatreenit väliin. Omalla pihamaalla oli tarpeeksi toimintaa ja äksöniä, varsinkin kun pikkusiskolle piti näyttää kaikki uudet paikat. Naapurit, takapellot ja muut aarteet. Iskä totesi että meidän uhkarohkeutemme ja kovapäisyytemme aiheuttaa sen että kotipihalla useamman koiran on oltava tavalla tai toisella kytkettynä. Ei se mitään jos päätämme siskon kanssa juosta takapellolle, mutta kun karkumatka suuntautuu isolle tielle päin niin on vaarana että pieni koira kohtaa suuren rekan, ja siinä vaiheessa ei lopputulos todellakaan ole mukava..

Sunnuntainen kotiinpaluu tapahtui sen verran myöhään että teimme puntaroinnit ja mittaukset vasta maanantaina mamman kotiutuessa töistä. Minulle saatiin puntarissa 20 kg ja 58 cm. Apri on hiukkasen pienempi, siskon säkä on vasta 54 cm, mutta sehän onkin tyttö. Ja mamma sanoi ettei tyttöjen painoja ilmoiteta julkisesti, mutta sen voi todeta että ihan hoikassa kunnossa sisko on.

Sunnuntainen pekoni-muna-maksa-jauheliha-brunssi

Lauantaina ihmiset olivat päättäneet tehdä sunnuntaiaamulle englantilaisen aamiaisen, paahtoleipää, munia ja pekonia. No Iskä sitten päätti että täytyyhän meille kokoata jotain yhtä hyvää. Ruokalistallamme oli ollut raakaa jauhelihaa ja kylkiviipaleita. Lauantaina lisäksi oli paisteltu paloiteltua naudan maksaa (jota ihmiset katselivat kuola valuen, oli nimittäin maukasta ja hyvää), ja loppujen lopuksi iskä paistoi meillekin kananmunan per kuono. Nam!! Oli kyllä melkoinen proteiinipläjäys tuo... Sen päälle olikin sitten hyvä köllötellä auringossa keräilemässä sitä paljon puhuttua D-vitamiinia. Leikkiä paikalle poikenneen pikkuihimisen kanssa ja vain olla ja nautiskella vapaapäivästä mamman paistatellessa päivää meidän keskellä muiden ihmisten "katsoessa" formuloita, melko tasainen tuhina sieltä aitasta kyllä kuului vähän väliä...

Kyllä tämä on koiranelämää parhaasta päästä..

Mökkielämä jatkuu ja porukka kasvaa..

Perjantaina iltasella Mamman piti tulla Mummun ja Vaarin kyydissä mökille. Mummu ja Vaari lähtivät aamusta kaupunkiin asioille ja me "nuoriso" jäimme mökkeilemään. Jossain vaiheessa Iskä oli kysynyt Elkun mammalta missäs me koiruudet olemme..? Jaa-a olimme sitten päättäneet lähteä pienelle tutkimusmatkalle. Huutelu ja viheltely ei tuottanut mitään tulosta, hännänpäätäkään ei näkynyt missään. Iskä hyppäsi autoon ja lähti ajamaan muutaman kilometrin matkaa isolle tielle. Ei näkynyt meitä sielä eikä tien toisella haaralla hiekkakuopalla. Sitten Eltsun mamma kuuli haukunnan vastarannalta. Soitto Iskälle ja paikannus missä olemme. Iskä yhytti meidät sitten kuraisina, märkinä ja väsyneinä eräästä metsätien risteyksestä. Ei torumista, ei rähinää, vain vuoron perää "niska-perse-ote" ja kaikki kolme koiraa autoon ja takaisin mökille. Tästä seurasi sitten pesukeikka Eltsulle (sen turkki kun ei ole automaattipuhdisteinen kuten Wäiskin ja minun) ja tarkempaa vartiointia ja hihnassa oleilua matkanjohtajalle...

No mamma tuli iltasella ja toi tullessaan yllätyksen. Pikkusisko Apri tulikin hoitoon jo nyt, vaikka alun alkaen oli ollut puhetta tulemisesta vasta sunnuntaina meidän mökiltä kotiutuessa.

Pikkusisko varasti heti välittömyydellään kaikkien sydämet. Wäiski tietysti hiukan pomoili järjestäessään laumansa uuden tulokkaan mukaan uuteen uskoon, mutta taisipa veikkakin rakastua silmän räpäyksessä. Apri oli ensialkuun hiukan hämmentynyt, mutta otti hyvin nopeasti sijansa lauman prinsessana.

Lauantaina nautiskelimme mahtavana jatkuvana auringon paisteesta. Suhteellisen navakka tuuli piti kelin kuitenkin melkoisen vilpoisana niin ettei varsinaisesta helteestä tarvinnut kärsiä. Aitan hämäryydessä oli kuitenkin kaikkein viileintä, ja sinne me Aprin kanssa vähän väliä katosimmekin painimaan ja telmimään. Toinen suosittu paikka oli mäessä jossa oli hiukan laajempi aukio jossa ei tarvinnut pelätä törmäävänsä puihin tai pensaisiin.

Lauantai-iltasella meinasi veikalle käydä köpsästi. Mamma ja Iskä olivat juuri menossa saunaan ja Wäiski juoksi mamman perässä terassille. Jotain kuitenkin tapahtui, ilmeisesti veikan tassu lipesi tai tapahtui arviointi virhe, veikan takatassu kiilautui jumiin rappujen väliin. Onneksi mamma kuuli veikan vinkaisun ja juoksi heti katsomaan mitä oli tapahtunut. Mamma luuli että pinteessä oli etutassu ja otti tuosta kiinni irroittaakseen tassun rapun välistä kun ilmenikin että pinteessä olikin takatassu. No mamma kannatteli veikkaa rintakehän ympäriltä niin ettei paino ollut takatassulla ja huusi Iskän avuksi. Paikalle tuotiin vasaraa, kirvestä ja vesuria. Kiroten ettei löydy rautakankea tai sorkkarautaa. No loppujen lopuksi kirveellä Iskä sai kammettua sen verran rappuja erilleen että veikan tassu saatiin puristuksesta. Tarkastus ettei mitään ollut murtunut, hetkeksi kylmähaude ja tassu oli kuin uusi. Mamma totesi että arvatenkin nyt ei ole pelkoa että sama tapahtuisi toistamiseen, sen verran oppivaisia kuulemma veikan kanssa olemme. Ja mikä parasta illan mittaan veikka meni useampaan otteeseen niin rappuja ylös kuin alas, eli mitään kammoakaan ei asiasta jäänyt.

Mökillä nukkumajärjestys muotoutui melko mielenkiintoiseksi. Nukkumapaikkamme on aitan alakerta jossa on ihmisille iso parivuode ja koirille sohva ja nojatuoli. Lisäksi kotoa oli otettu meidän pienempi säkkituoli. Eltsu nukkui vuoron perään säkkituolissa tai lattialla, minä vaihtelin paikkaa säkkituolin, sohvan ja nojatuolin välillä, samoin veikka ja Apri valtasi iskän ja mamman jalkopään, säkkituolin ja sohvan.. Tämän kuvan ottohetkellä systeri nukkui mamman ja iskän sängyssä, mutta meidän poikien jengiä ei mikään tytsyn taloon tulo riko...

Niin paljon tapahtumia, niin vähän aikaa tallentamiseen....

Keskiviikkona 12. päivän aamuna Iskä pakkasi minut ja veikan sekä Eltsun ja Eltsun mamman autoon. Matka kohti uutta seikkailua alkoi. Jonkinmoisen ajomatkan jälkeen saavuimme mutkaiselle pikkutielle joka muuttui pompsuiseksi ruohottuneeksi metsätieksi. Jossain tuon tien loppupuolella meidät hurttimukset pääsetettiin autosta ulos, tarkoituksena oli että olisimme lönkytelleet auton edellä/perässä perille. No veikka sai suunnilleen hepulin auton edessä ja meinasi jäädä auton alle. Minä ja Eltsu puolestaan päätimme että vanha on tuttua ja turvallista ja päädyimme pinkomaan takaisin tulosuuntaan, Eltsun mamman huutaessa meitä naama punaisina... No loppujen lopuksi koko porukka saatiin kunnialla mökille.


Pari päivää autuasta nautiskelua auringosta (Aurinko on tärkeä osa koiran D-vitamiinin saannissa), veneilystä (veneessä kuuluu istua nätisti penkillä eikä hillua ympärinsä), grillauksesta (mökillä jokseenkin kaikki ruoka valmistetaan grillissä tavalla tai toisella) ja totaalisesta vapaudesta (joka tosin Eltsun osalta päätyi taas narun jatkoksi, Elkku kun päätti olla hiukan liian tehokas matkanjohtaja...)

Muistikuvia maanantain treeneistä..

Alkujaan minun piti lähteä Iskän ja Wäiskin kanssa mökkeilemään maanantaina. Mutta kun mamman suunnitelmat illan suhteen muuttuivat päätimme sittenkin mennä juoksemaan. Iskä oli käynyt päivällä hakemassa meille ruokasäkin ja tuonut samalla tullessaan possunkorvapuustit. Veikka nirsoili taas perinteiseen tapaan, joten loppujen lopuksi minä ahmin kummankin korvan. Nam! Tosin täytyy todeta että tuo herkuttelu kostautui sitten matkalla tuomarinkartanoon. Jossain vaiheessa mamma totesi että nyt tuoksahtaa nimittäin melkoisesti koiranruualta. Olin oksentanut niin korvat kuin kaiken muunkin iltapäivällä syödyn auton perään..

Vinttikoirakeskuksella hetken pähkäily olenko kipeä, kärsinkö lämpöhalvauksesta, ja päätyminen lopputulokseen että liikaa "makeaa" mahan täydeltä.. Minulla ei käynyt mielessäkään ettenkö menisi treeneihin. Olin jo täyttä vauhtia matkalla portista sisään, tosin vauhtini taisi johtua Iiiihastuttavasta Saluki neidosta jonka kanssa halusin tehdä tuttavuutta. Muutenkin oli kiva mennä treeneihin kun paikalla oli jo monia tuttuja kuonoja ja ihmisiä. Hetken perästä pikkusiskokin liittyi seuraan ja pääsimme purkamaan energiaa painimalla. Viimeksi Apri hiukan ujosteli nähdessä, mutta nyt ei ollut ujoudesta tietoakaan, sisko ryntäsi suoraan kimppuuni. Iloinen jälleen näkeminen!

Tällä kertaa teimme taas muutaman koppiharjoituksen. Mamma laittoi meidät vuoron perään menemään kopin läpi ja Iskä ja Aprin mamma otti vastaan. Mikäs siinä avoimesta luukusta läpi mennessä.

Apri kokeili tällä kertaa miltä moottoriviehe vaikuttaisi. Sisko ei ollut tuosta surisijasta kovin innossaan. Minua kiinnosti edelleen joka kerta kun moottori surahti ohi. Mamma kuitenkin päätti että saan treenailla käsivieheen perässä (niinkuin Aprikin oli loppujen lopuksi tehnyt). Tällä kertaa uutena oli sitten lähtö kopista. Mamma ja minä olimme taas niin hätäisiä etteivät nuo viehettijät meinanneet ehtiä mukaan. No pientä hiomista niin eiköhän tuostakin kohta aleta selvitä kunnialla.

Kotimatkalla oli sitten väsynyt mutta onnellinen poika. Nyt ei tarvitse täyttä viikkoa odottaa siihen että pikkusiskon näkee seuraavan kerran, ja maanantain treeneihin päästään yhdessä.. Tosin voi olla että maanantaina mennäänkin vain suojuoksuille..

Hot dog, todellakin...

Sunnuntai meni pääsääntöisesti helteestä nautiskeluun. Jotenkin nuo yli 30 asteen lämpötilat saavat aikaan jonkinlaisen siesta-fiiliksen. Tokikin niitä hepuleita iskee edelleen.

Elkulla on huono vaikutus meikäläisen tottelevaisuuteen. Lotkautamme vain korvaa ja mennä vemputamme omille teille heti kun tilaisuus tulee. Nyt ei kyse enää edes ole silmän välttämisestä, sillä vaikka mammat ja iskä huutaisivat naama punaisena alusta asti :"EI!!" niin antennit pystyssä viipotamme omille teillemme.

Veikka on alkanut jotenkin aikuistua. Tänäänkin mamma lähetti Wäiskin noutamaan Elkun ja minut metsikön takaa. Tosin kyllä veikka itsekin tekee pieniä livahdusksia kun sopiva hetki tulee. Iltapäivällä Elkun lähdettyä mammansa kanssa kotiin, livistimme veikan kanssa yhdessä omille teilleme, vartin verran mamma ja iskä vislailivat koirapilliin, huutelivat ja huhuilivat, lopulta tulimme täyttä laukkaa tien suunnalta.. Se missä kävimme jääköön salaisuudeksi.

Illalla taas puntaroitiin ja mitattiin, 16,5 viikon säkä 56,5 cm ja paino 18,6 kg

Harvahammas, taivaanlammas, luupäinen pässi....

Unohtui tuossa aiemmin kertoa että eläinlääkäri ja mamma tekivät löydön torstaina tarkastellessaan purentaani: ensimmäiset oikeat hampaat olivat puhjenneet, kaksi keskimmäistä ylähammasta. Samoin illemmalla mamma huomasi että olin tiputtanut jo oikean ylähampaan, uutta ei siihen ole vielä kasvanut.. Luut ja kepit maistuvat oikein huolella, joten lisää tipahtelee varmaan ihan lähiaikoina.

Ilmeisesti hampaiden kasvattaminen on samalla kasvattanut niiden juuret korviini. Sillä vaikka Mamma ja Iskä kuinka kutsuisivat ja maanittelisivat, niin jos satun olemaan kiinnostuneempi reviirin laajentamisesta kuin heidän huuteluistaan, en tule luo läheskään joka kerta. Muutenkin olen todennut ettei niitä tarvitse totella läheskään aina. Mamma totesikin eilen että kohta taitaa olla se vaihe että pihalla ollessa veikka on aina irti ja minä aina juoksulangassa. Tuo taisi kyllä olla vitsi, olihan...?

Paljon tapahtumia, vähän tekstiä...

Kulunut viikko on ollut melkoista vilskettä ja vilinää. Loppuviikko meni normaaleissa puuhailuissa: sopivassa suhteessa leikkiä, ruokaa ja unta. Opettelin muun muassa avaamaan ulko-oven itse, tosin ulkoa sisään päin tullessa, joten toivomuksena kuulemma vielä on etten ihan omia aikojani lähde pihamaalle palloilemaan. Mutta eipä enää ole vaaraa että joutuisi jäämään pihalle palelemaan jos joku on erehdyksessä sulkenut välioven. Jos nyt ihan ulko-ulko-ovi on kiinni niin sitä en vielä taida auki saada..

Viikonloppu meni laiskotellen, Iskä oli jossain katselemassa ainakin viittäsataa liikkuvia autoja, joten veikka, mamma ja minä nautiskeltiin auringosta pihamaalla. Valtasin aurinkotuolin useammin kuin kerran. Veikka oli tainnut sisäistää jotain juhannuksen vierailulta, sillä lähes koko lauantain veikka sai olla irrallaan pihamaalla, eikä puhettakaan että olisi ollut karkuteille lähdössä. Sunnuntaina mamma kävi tunnin verran jossain ja palatessaan tuoksui niin ihanan makealle. Minä sain maistella paria uutta herkkua, ensimmäinen oli keltaisia pyöreitä renkuloita, kuulemma ananaksia. Niitä kun syö niin ei muka enää tekisi mieli niinkään syödä hepan jätöksiä. No aika näyttää, ainakin ruohon ja mullan syöminen näytti vähenvän, eli kai tuossa perimätiedossa jotain tolkkua on. Toisena sain maistaa sellaisia punaisia palleroita jotka olivat niiin mehukkaita. Olisin voinut syödä useammankin noita, kuulemma olivat mansikoita.. Mamma lupasi että joskus vielä pääsen ihan pellolle poimimaan parhaat päältä.

Iltasella noudimme vielä mamman ja veikan kanssa iskän jostain oudosta paikasta. Tuo puhui vain nitroista ja vauhdista, eihän se kai vielä niin heikossa hapessa ole että nitroja tarvitsisi. Tosin iskä kyllä tuoksui ihan hassulle. Onneksi kotimatka koukattiinkin sitten grillin kautta joten autossa oli mitä herkullisin roskaruuan tuoksu. Nam! (loput jäljet tarkistelin sitten maanantai aamutuimaan..)

Maanantaina menin mamman kanssa kahdestaan Tuomarinkartanolle. Taisin olla aika väsy jo menomatkalla, sillä nukuin koko matkan kotoa sinne. Perillä olinkin sitten ihan tokkurainen ja hiukka ujostutti. Jos iskä olisi ollut mukana olisin varmaan ollut paljon reippaampi. No kunhan uneliaisuus hiukan hellitti olin taas jo entiseen tapaan tekemässä tuttavuutta niin ihmisten kuin koirien kanssa. Kaikki kehuivat kuinka avoin ja iloinen pentu olinkaan. Mamma oli taas niin ylpeä minusta. Meitä odotti koht sillään iloinen yllätys, pikkusisko!! Aprilia oli myös saapunut mammansa kanssa paikalle. Ensin sisko vähän ujosteli minua mutta jonkin ajan kuluttua painimme jo kuin ennenkin. Mamma vertaili meidän hännän ja kuonojen pituutta, todeten että minä olin Apriin verrattuna melkoinen marsupilami pinokkio, mitä lienee sitten tuolla tarkoittaneenkaan..

Kun tuli minun vuoroni juosta, mamma päättikin että katsotaan mitä mieltä olen moottorivieheestä. Osin tämä johtui siitä että olin joka kerran moottorin surahtaessa ohi ollut valmis säntäämään perään. No hiukan tuo tietysti meni harjoitteluksi, mutta ainakaan en pelännyt moottoria ja toisella vedolla kun härveli ohjattiin hissuttelun sijaan vähän parempaan vauhtiin niin juoksin jo pätkän innoissani vieheen perässä. Mamma sai kyllä jonkin verran ripitystä juoksuni jälkeen, kun kuulemma ensin pitää käydä ala-aste ennenkuin pyrkii yliopistoon. No ei mamma sentään kuvitellut minun päästelevän koko kierrosta täyteen vauhtiin, tulipahan testattua. Sitten palattiinkin taas ihan perusteisiin ja pääsin ekaa kertaa tekemään lähempää tuttavuutta lähtökoppien kanssa. En kyllä ymmärrä mitä outoa noissa muka olisi, painelin niistä surutta läpi muutamaankin otteeseen, enkä edes hätkähtänyt pientä rämistelytestiä..

Illalla kotiin palattuamme teimme päivän myöhässä viikkomittaukset. 15,5 viikkoiset tulokset: Paino 17,5 kg, säkä 55 cm.

Tiistai meni palautellessa, tosin Elkku oli paikalla taas piristämässä meidän arkea. Minä ja Elkku päätimme laajentaa reviiriä ja lähteä tutkailemaan maailman menoa.. No arvaahan sen lopputuloksen, naruahan siitä napsahtaa. Joten vuoron perään vaihtuu kiinni oleva koira, välillä on kaksi koiraa pihalla liekan päässä ja kolmas sisällä jäähyllä...

Keskiviikkona oli sitten suunnitelmissa mennä uimaan. Mamma ja Iskä kävelyttivät meidät kilometrin päähän Keravan joelle. No virallinen koiraranta oli niin äkkijyrkkä ettei meistä kumpikaan halunnut mennä tekemään lähempää tuttavuutta veden kanssa. Kävelimme ihmisrannan kautta, mutta eipä tuokaan ranta houkuttanut samanlaiseen vesihurmaan kuin mummulassa. Tuo olikin muuten elämäni tähän astisesti pisin hihnalenkki, melkein pari kilometriä. Mamma ja Iskä äkseerasivat veikkaa vuoron perään, mutta minä sain aika vapaasti nuuskia postit ja ihmetellä maailman menoa. Mamma päätti että vetäminen on ainoa asia josta pyritään tässä vaiheessa pysymään irti, tosin varsinkin paluumatkalla aloin olla jo niin puhki polkupyöriä ja rullailioita ihmeteltyäni että kuljin kuin unelma.

Tänään oli sitten taas eläinlääkärin vuoro. Minulle tehosterokotteet ja veikalle siru. Nyt olemme kuulemma kumpikin sitten cyborgeja. Tuo ihmisten ilmoilla käynti toimi samalla veikalle sosiaalistamisena, veikka kun ei ole paljoa julkisilla paikoilla liikkunut niin hiukka oli taas pinna tiukalla. No onnistuneen lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme eläintarvikekaupassa ja sain valita lelun ja makupaloja. Veikka oli taas oma tympeä itsensä, yksikään tarjottu makupala ei kelvannut. Toisaalta veikkaa nyt ei voi lahjoakaan muulla kuin raa'alla lihalla..
Eläinlääkärillä kävimme sitten kumpikin virallisessa puntarissa ja minulle tuo näytti 18,1 kg ja veikalle 39,9 kg, Eli isoja poikia ollaan. Kotona mamma halusi vielä mitatakin minut ja olin maanantaista venähtänyt taas sentin, eli säkäni on nyt 56 cm.

Ilta-aurinko innoitti Iskän ja Mamman ottamaan meistä taas poseerauskuvia.. tosin minun kuvani näyttävät siltä että voisimme harkita vakavaa uraa koiratanssin parissa...


Tosin kyllä jotain hyvääkin saatiin aikaiseksi...

Laiskanpulskea sadepäivä..

Matkan rasituksia on hyvä nukkua tällaisena matalapaineisena sadepäivänä. Koko yökin meni heräilemättä, sen verran rankka jussi oli takana. Ihanaa vain olla ja nautiskella kaikista omista tutuista leluista, luista ja makuupaikoista. Mamma naureskeli että näytin kuulemma aivan raidalliselta Marsupilamilta pitkine häntineni. Minkäs sitä pieni koira hännälleen voi...

Iltapäivän torkkuhetki keskeytyi ovikellon sointiin, naapurit tulivat morjestamaan minua ja Wäiskiä. Veikan suuren rakkauden, naapurin Lyylin juoksut alkavat olla ohi, joten elämä lienee normalisoituvan senkin osalta.

Illalla tuli vielä vieraita, tuttuja jo ensimmäiseltä viikonlopulta. Meikäläistä ei paljoa muksujen mekastus haitannut, vaan nukahdin tyytyväisenä pää leikkivän Millan jalan päällä (hiukan tyyny kyllä heilui). Veikan kanssa totuttauduttiin siihen kuinka normaalia on että joku taapertaa ruokakupille nappaamaan kourallisen herkkuja, tai kuinka kuonosta tartutaan kiinni ja uhkana on että pienet ihmisen maitohampaat iskevät kirsuun kiinni. No onneksi ihmiset kyllä valvoivat meitä puolin ja toisin. Wäiski oli onnessaan kun kerrankin oli vieraita joita ei tarvitse varoa, eikä joudu köytetyksi puuhun vierailun ajaksi. Minäkin intaannuin sylikoiraksi. Kuulemma olin "hiukan" kasvanut sitten viime vierailun.

Matkantekoa, kotiinpaluuta ja strategisia mittoja..

Maanantai aamuna herääminen oli hiukan erillaista. Kaikki muut viikonlopun viettäjät olivat lähteneet eilen ja pihapiiri tuntui oudon tyhjältä. Yöllä en kertaakaan herättänyt mammaa ulos pyytämisellä, sen sijaan jossain vaiheessa päätin mönkiä mamman ja iskän väliin nukkumaan. Eikä kumpikaan hennonnut häätää minua vierestä pois. Veikka sai nukkua säkkituolissa ja minä sain rapsutteluita mamman kainalossa. Kuulemma moinen ei vetelisi kotona.

Aamulla alkoi taas perinteinen puuhailu. Mamma ja Iskä pakkasivat laukkuja, keräilivät tavaroita ja kantoivat niitä autoon. Tavaraa kertyi taas kummasti enempi kuin kotoa lähtiessä. Kun kaikki oli pakattu oli aika jättää jäähyväiset ja aloittaa kotimatka.

Ensimmäinen pysähdys tulikin jo reilun kymmennen kilometerin jälkeen kun kävimme tervehtimässä Mamman Mummoa. Veikka ja minä jouduimme odottamaan rivitalon pihamaalla, sillä pieneen yksiöön ei viitsinyt kuulemma täystuhoja tuoda. Veikka joutui kiinni puuhun pihan toiseen laitaan ja minut laitettiin piha-aitaan. Toisaalta olisimme kyllä halunneet olla veikan kanssa lähempänä toisiamme, mutta näin emme ainakaan sotkeentuisi hihnoihimme. Hetken verran laulettiin Wäiskin kanssa duettoa. Sitten veikka hiljeni ja minä jatoin soolona. Jonkin ajan kuluttua kyllästyin kyllä koko hommaan ja päätin ottaa tirsat.

Jossain välissä soi mummon ovikello ja joku naapuri tuli vihaisena kysymään kenen koirat pihalla ovat, hän kun ei uskalatautunut kävelemään meidän välistä omalle pihalleen hakemaan raparperiä, veikan ja minun välissä oli kuitenkin reilusti toista kymmentä metriä, joten kyllä siitä välistä olisi useampikin ihminen kävelemään.. Ja ihme sinänsä, miksi hänen piti mummon pihan kautta omalle pihalleen kävellä, olisi mennyt pihaovestaan... Outoja nuo ihmiset..

Saimme hirvittävästi taas kehuja kuinka hienosti olimme paikallamme, vaikka nyt vähän tylsyyttä karkoittaa lauleskelulla niin ei tuo haittaa, olihan juttuseurana vielä kuusiaidan takana asustellut koira joka vastaili meille tarinointiimme.

Matka jatkui, tosin taas niin että reilun parinkymmenen kilometrin jälkeen mamma totsei että nyt on niin levotonta tuo takaosan meno että parempi pysähtyä pissille. Pääsimme pienelle metsätielle josta pääsi järven rantaan. Iskä ja mamma totesivat että ehkä meidät voi hetkeksi päästää irralleen, niin että pääsisimme juomaan. No veikka sai sellaiset hepulit että kymmenen minuuttia vain pusikot rytisi kun Wäiski purki kytkettynä olleena patoutunutta energiaa. Minä painelin tietysti perässä pikku tiikerin raivolla. Tämän pienen buustauksen jälkeen pystyi matkaa jatkamaan taas rauhallisemmin.

Nyt ei teillä ollutkaan saman moista liikennettä kuin toiseen suuntaan mennessä joten matka tuntui sujuvan sutjakammin. Toisaalta ehkä se johtui siitä että minä nukuin melkein koko matkan. Välillä valtasin alaa niin paljon että veikka nukkui istuallaan, nuokkuen. Välillä tuo jopa seisoskeli kun ei muka mahtunut viereeni makaamaan. Iskä totesi että taisi tuo säkkituoli viedä liikaa tilaa meidän matkustuksesta, joten täytyy katsoa kuinka sen kuljettamisen kanssa on seuraavalla kerralla.

Pysähdyimme paluumatkalla tuon spruttipaussin lisäksi vain kerran. Lahden mummulassa. Yllätys oli melkoinen kun Elkku olikin sielä. En ollut uskoa silmiäni kuinka Elkku oli muuttunut. Kun Vaari käski Elkku totteli. Tuo loppakorva joka oli minullekin opettanut ettei käskyjä tarvitse kuunnella, totteli kuin unelma. Kun käskettiin paikalle istumaan niin Elkku istui, vaikka tassut tärisivät kun olisi niin tehnyt mieli lähteä juoksentelemaan niin elkku istui. Uskomatonta! Toivottavasti saan vielä Elkusta silti kaverin tutkimusmatkoillemme.

Tuoltakin jatkoimme melko pian kotia kohti. Kyllä oma koti on aina oma koti. Wäiskin kanssa kiersimme tarkistamassa kaikki kulmat ja nurkat, kävimme läpi kaikki lelut ja marssin melkein suoraan makuuhuoneeseenkin omalle isolle säkkituolilleni ja komensin veikkaa kanssa nukkumaan. Siihen tosin mamma totesi ettei veikan tarvitse totella joka ikistä päähänpistoani. Minulla kuulemma oli jonkinlainen Napoleon-syndrooma ja olin kun pikku-hitler. Mitäköhän tuo mahtoi noilla tarkoittaa..

Syönnin jälkeen Iskä ja Mamma pitivät mittaustuokion. Ihmiset nauroivat että melkoisen hyvin olin asioita oppinut kun seinän mittapaikalle kävelin jo ihan omin nokkineni suunnilleen oikeaan kohtaan, tosin asettautuminen oli vähän sinnepäin, kävin nimittäin nojaamaan seinää vasten.... No mittauksen tulokset oli kuitenkin; Paino 15,8 kg ja säkä 54 cm. Kuulemma eniten tämän viikon aikana on kasvanut kuononi..

Harmi että olimme kotona vasta iltasella, jäi tämän viikon juoksutreenit väliin. Mutta keskiviikkona pääsen kuulemma leikkimään toisten kanssa tuomarinkartanoon..