Täyden kympin pentue

7.5.2014 syntyi maailmaan 10 kaunista, upeaa ja ihanaa pikkuista polskia.

kuva Maija Laine

Syntyi 7 tyttöä ja 3 poikaa. Lisää kuvia ja tarkemmat esittelyt pentusista löytyy pentujen omasta blogista: http://chartpolskipuppies.blogspot.fi

Morsiusretki

Tiistai-iltana morsian sitten saapui. Minä olin aivan intoa piukassa ja tuntuviksi ymmärsin kyllä mikä oli homman nimi, joten yritystä ei puuttunut.

Kuitenkin kun kumpikin olimme ensikertalaisia niin havaittavissa oli melkoista haparointia. Mamma nauroi ettei polskinartun rakenne tehnyt astumista mitenkään helpoksi, sillä kun kiedoin etutassut Friidun ympärille niin tuo otteeni liukui tietysti sitten kaarevan rintakehän kohdalta nivustaipeeseen jolloin minun pitkä selkäni aiheutti sen että oma peräpääni oli aivan väärässä kohden Friiduun nähden.. Onneksi kummallakin halukkuutta piisasi jopa niin että kun halusin hetken levätä, niin Friidu yritti jo puolestaan astua minua..

Koko illan jaksoimme yrittää vuoroin sisällä vuoroin ulkona. Välillä terassilla, välillä nurmikolla. Ja missään ei valitettavasti onnistunut. Kun mamma heräsi puoli neljän aikaan yöllä siihen että olimme täydessä yrityksessä, päätti mamma että ehkä nyt oli aika pistää Friidu häkkiin loppuyöksi, sillä olisi kuitenkin parempi että mamma olisi näkemässä ja tarvittaessa auttamassa jos ja kun jäisimme nalkkiin.

Aamulla meno oli sitten rauhoittunut. Pari yritystä tein, mutta selkäni oli eilisen jäljilta sen verran jumissa että ulahdin kivusta kertaalleen yrittäessäni nousta selkään ja oikeastaan menetin mielenkiintoni sitten koko hommaan. Söimme aamiaisen ja asetuimme koko koiraporukka sitte aamupäivän unille.

Iskän herättyä ja alettua valmistella itseään töihin lähtöä varten päätti mamma viedä meidät polakit lenkille. Ajatus oli että ehkä intaantuisimme takapellolla sitten irralla ollessa tasamaalla yrittämään.

Mamma vei meitä metsiä pitkin, tarkoituksena oli välttää viljapeltoja, ne kun olivat täydessä tähkässä mutta eivät suinkaan korjuuvalmiita.. No kuinkas sitten kävikään? Kun Friidun kanssa näimme kukkulalta valtoimemaan aaltoilevan viljapellon niin kumpikin syöksyimme sinne päätä pahkaa.. Mamma ei loppujen lopuksi voinut kuin kuvata meidän riemukkaan juoksentelun viljapellossa.. Onneksi Wäne ei ollut mukana, sillä meidän juoksumme ei suurta tuhoa tuottanut verrattuna siihen jos Wäntty olisi ollut mukana, se kun heittäytyy aina piehtaroimaan niin että on sitten viljaa laossa laajalta alueelta... 

Viljapellon jälkeen Friidu löysi ojan. Ah kuinka kauniin ruskean kuorrutuksen sai tuo valkoinen koiran turkki.. Sitten palasimme jälleen metsään. Kun pääsimme mäen päälle kauniille kalliolle päätti mamma ottaa meistä edustavia kuvia. Muutaman kuvan oton jälkeen Friidu otti ja katosi. Huudeltuaan tovin likan perään joutui mamma toteamaan että tämä oli nyt oikeasti ottanut hatkat. Minua ei kiinnostanut, mamman kehoituksista huolimatta, lähteä etsimään mihin likka oli karannut. Siitä mamma päätteli että Friidu oli juossut kotiin ja soitto iskälle vahvisti tämän tosiasian, sillä juuri samalla hetkellä likka juoksi terassille..

Nyt on sitten lenkin ja sapuskan jälkeinen päiväuniaika, ehkä sitä illalla sitten taas jaksaa jatkaa pentujen yrittämistä..

Näin meillä...

Kuva: Nina Stolt/Studio Onni

Saimme tänään ensimmäisen maistiaisen toukokuisesta kuvauspäivästä. Tämä oli viimeisiä asetelmia joita tuolloin kuvattiin ja varsinaisen poseeraamisen sijasta taisimme mamman kanssa lähinnä vain loikoilla... Lopputulos on kuitenkin oikein messevän rouhea, ainakin meidän mielestämme.

Asetelmahan ei juurikaan eroa kotisohvasta...

Modelshoot Matching..

Torstai oli varsin tapahtumarikas päivä.

Olin innosta piukeana huomatessani mamman aamupäivällä kerätessä kasaan myös minun varusteeni, vaikka hieman ihmettelin niin mamman asuvalintaa kuin kaikkea muuta mukaan pakattavaa. Mamma päästi minut irrallaan käymään pisulla ja kakalla ennen lähtöä, ja naureskeli että hyppiessäni ja pomppiessani kuin kuriton varsa laitumella, ei mistään vammasta ollut tietoakaan.

Ajoimme mamman studiolle noutamaan hieman tavaroita, ja osoitin tuolla ettei minua olisi voinut taas kaupungissa olo vähempää kiinnostaa. Haukottelin kovaäänisen mielenosoituksellisesti koko sen ajan minkä olimme studiolla ja onneksi pian hyppäsimmekin takaisin autoon.. Mihinköhän tällä kertaa ajaisimme?

Suuntana oli Pasila ja vanhat vr:n konepajan rakennukset. Tovin saimme odotella pihamaalla ennenkuin paikalle hurautti mamman odottelema auto ja pääsimme sitten siirtymään portista studion puolelle. Minä pääsin elämäni ensimmäisen kerran oikeasti leikkimään valokuvamallia. Totesin sen varsin uuvuttavaksi ja pitkäveteiseksi. Kun valot räpsyvät ja pitää vain seistä paikallaan näyttäen suurelta ja räyhäkkäältä. Positiivista sinänsä olivat ne lukemattomat rapsutukset joita sain. Ja herätin kyllä huomiota ja kunnioitusta niin että taisi facetime-kuvaa minusta lähteä ihan ulkomaille asti.

Kuvausten jälkeen suuntasimme taas mamman studiolle ja sielä otinkin sitten minitirsat lattialla leväten sen aikaa minkä mamma palveli asiakasta. Taas sain lisää rapsutuksia mukavilta ihmisiltä.

Sitten oli vuorossa Koiraosteopaatti. Mamma oli ollut huolissaan mikä sunnuntaina Liedon kisassa aiheutti nilkutukseni. Tutkimus osoitti ettei polvessa ollut mitään vikaa (elänlääkärihän oli pelotellut polven ristisiteen repeämällä). Mutta tutkimus viittasi siihen että olin revähdyttänyt reisilihaksen ja toinen kipupiste löytyi selästäni. Osteopaatti antoi toiveita siitä että vamma ehtii kyllä parantua ennen EM-kisoja, mutta nyt on sitten maltettava treenata rauhallisesti ja tarkasteltava tilannetta järjen kanssa. Parin viikon päästä käyn vielä uudestaan sitten osteopaatilla jolloin tarkastellaan onko parantuminen edennyt kuten toivottu ja sitten tehdään lopullinen päätös kisojen suhteen.

Osteopaatilta suuntasimme kotia kohti. Kymmenisen kilometriä ennen kotia mamma kuitenkin ajoi auton parkkiin. Poikkesimme Särkijärven vanhempainyhdistyksen järjestämässä match-showssa. Mamma totesi että kerrankin kun olimme sopivasti liikkeellä niin voisimme hyvin käydä kantamassa kortemme koululaisten keräyskekoon ja saisivatpa paikalliset nähdä sitten kerrankin meidätkin (ei ollut näissä piireissä tullut juurikaan pyörittyä). Tuttujakin näkyi, niin pelastuskoira kuin vinttikoirapuolelta. Minusta oli itseasiassa varsin mukava patsastella pitkästä aikaa kehässä. Ja tällä kertaa tuomareina oli sellaisia jotka todellakin juoksuttivat, jopa niin että mamma totesi best in show-kehän jälkeen (olin siis isojen punaisten ykkönen) että minä olisin varmasti juossut vielä vaikka kuinka, mutta mammalta alkoi paukut loppua.. Minä olin sentään aamulla syönyt kunnon nappula-aamiaisen, mutta mamma oli koko päivän vetänyt parilla kahvikupillisella ja desillä turkkilaista jugurttia.. No BIS kehässä jäimme toiseksi, voiton mennessä pikkuisten punaisten voittaneelle karvaturrille. Häviö ei sinänsä harmittanut kun kotiin sai kantaa kaksi ruokasäkkiä (21 kiloa pedigreetä), puruluita, lelun, matkakupin, ketjupannan ja mammallekin iloksi vielä sagaformin tuikkulasit.. Eli todellakin monenkertainen saalis satsattuun rahaan verrattuna.

Mamma nappasi kuvan ennen kehää, olin varsin hyväntuulinen..

Nämä kolme kuvaa by Mari Winqvist.

Tassuvieheillen

Tässä muutama videopätkä viime viikonlopulta Dafin tassuviehe-treeneistä.

Ensin minä näytin Dafille mistä hommassa on kyse. Eli miten vieheen perään lähdetään. Näitä vetoja teimme muutamaankin kertaan.

 

Sitten mamma otti minut kiinni ja Dafi pääsi kokeilemaan ihan itsekseen miten tassukka oikein toimiikaan.. Reipas tyttö riuhtoi useaan otteeseen itselleen pikkuspurtit kun viehe loppujen lopuksi aina karkasi hampaista...

Daphne tuli kylään

Tämän viikonlopun Dafi on meillä vieraana. Olin tietysti heti kättelyssä innoissani kun Dafi tuli eilen mamman kanssa. Dafi on yhtä innoissaan ja meni pitkin seinänvieriä mahdollisimman makaroonina.

Hieman saapumisen jälkeen alkoi sitten sataa vettä. Minua ei tietenkään kiinnostanut sateessa oleilu, mutta Dafi kirmaili innoissaan pitkin pihaa ja lähipeltoakin. Taisipa likka käydä tervehtimässä jo naapuritkin kun mamma sai kaivaa kumpparit ja sadetakin ylleen ja käydä pellon laidassa likkaa huutelemassa.

Mamma ja iskä päättivät lämmittää saunan kun oli sadekeli. Minä varasin perinteisesti aloitusvuoron mamman kanssa. Ja kun minun halutessa saunasta pois mamma yritti houkutella Dafin kanssaan lauteille niin päätinkin ottaa vielä toisetkin löylyt. Kyllä olin aika rentoa poikaa sen jälkeen. Dafi kävi loppujen lopuksi vain saunan ovella kurkistamassa mihin kaikki vuoron perään katosivat. Nosti jopa etutassut alimmalle lauteelle, mutta sen verran paljon tuo uusi paikka ujostutti ettei likka uskaltanut kunnolla lauteille asti.

Ilta menikin sitten omaa paikkaa etsien. Kuka on missäkin ja kekä voi olla kenenkin vieressä. Mehän ei Wänen kanssa oikein siedetä sitä että meihin koskee muut kuin ihmiset. Pariin otteeseen rähähdin likalle kun se yritti tunkea liian likelle lepäilemään. Minä en ole mikään nojauspuu. Eikä sitä ole kyllä Wänekään. Dafi ei meidän ärähtelyistä hämmentynyt vaan liehitellen hivuttautui kerta toisensa jälkeen aina lähimaastoon. Minua likka liehitteli huomattavasti enemmän kuin Wäneä. Välillä mammasta tuntui että ihan kuin Dafi ei edes näkisi Wäiskiä. Tosin pihalla ollessa nuo näyttivät viihtyvän toistensa seurassa ihan hyvin. Loppujen lopuksi tilanne sitten rauhoittui telkkarin äärelle. House vei kaikkien huomion..

Nukkumaan mennessä tuli likalta sitten itku. Ehkä juuri siksi kun meistä kumpikaan ei oikein ollut halukas ottamaan likkaa viereensä. Taisi olla outoa joutua nukkumaan sohvalla ilman että sai nojailla kenenkään lämpimään turkkiin. Mamma heräsi vinkunaan ja kävi alakerrassa kertomassa Dafille että nyt kuono umpeen tai päädyt pihalle nukkumaan. Ehkä se Dafin vinkuna olikin huoli siitä että mihin mamma oli kadonnut, kun tuon sanomisen jälkeen likka asettui aloilleen ja hiljeni nukkumaan. Tai ehkä se vain pelästyi että mamma toteuttaisi uhkauksensa...

Aamulla oli riemu suunnaton kun mamma heräsi ja päästi meidät koko porukan pihalle. Mamma totesi ettei meitä sentään voinut pitää pihalla kolmestaan keskenään, likka kun näköjään laajensi reviiriä melko tehokkaasti. Joten siitä se rumba sitten alkoi. Kolmea koiraa kun pyöritellään kahdessa juoksulangassa vuoron perää. Äkkiä likka oppi miten pitkälle hihna riittää ja miten pitää toimia kun onnistuu kieputtamaan hihnan puun tai lampun ympärille.

Aamunappulat imuroitiin melkoisella vauhdilla. Wäne hotkaisi omansa alta aikayksikön ja koska minä olin aloittanut napostelun jo silloin kun Wäne ja Dafi oli pihalla niin sain mahani (muka) täyteen seuraavaksi. Kun poistuin omalta kupiltani meni Dafi napostelemaan minun nappulani. No syötyään sen tyhjäksi tassutteli Dafi sitten ikkunan edessä. Mamma ajatteli että kohta likka varmaan vielä jatkaa omalle kupilleen eikä sitten kiirehtinyt pistämään likkaa pihalle.. No virhe! Dafi on näköjään aivan yhtä suoraputki kuin minäkin, eli syönnin jälkeen on mentävä HETI ulos. Siihen ikkunan alle nimittäin tulostui melkoinen kakkakasa.. No onneksi mamma huomasi sen ja pisti likan pihalle jatkamaan tyhjennystään ja siivosi kakat pois. Minä sitten hipsinkin muina poikina Dafin kupille napostelemaan puolestaan likan nappuloita. Ne kun olivat minun mielestäni huomattavasti omia maukkaampia...

Saimme tänään myös huomata likan hiukan arastelevan kaikkia uusia juttuja: Mamma sovitti likalle minun vanhaa muovikoppaa (se oli yhä liian suuri) ja voi mikä tärinä, läähäätys ja kuolaus tuosta testauksesta tulikaan. Tosin runsaalla kehumisella, taputtelulla ja rapsuttelulla mamma sai likan rauhoittumaan ja lopulta ei se koppa ihan niin järkyttävältä tuntunutkaan. Toinen hirvityksen hetki oli kun robotti-imuri lähti liikenteeseen. Dafi oli täysin vakuuttunut siitä että tuo tulee syömään hänet. Vaikka veikka ja minä lähinnä vain nukuimme sohvalla ja puolihuolimattomasti vilkaisimme jos imuri kolautti jotain huonekaluja niin Dafi tärisi sohvalla kuolaten ja yritti välillä jopa kiivetä ikkunasta ulos kun tuo härveli oli niiiin pelottava. No loppujen lopuksi taas mamman rapsuttelu ja innostava puhe sai sitten likan rauhoittumaan. Totesin kyllä että ehkä minä voisin sitten siirtyä likan kanssa pihalle loppu imuroinnin ajaksi niin ei tarvitsisi tuon pelätä niin paljoa..

Ai niin, vaikkei tyttöjen painoista puhutakaan niin puntaroitiin Dafi tänään. Vaaka näytti (iskän paino vähennettynä) 25,3 kg. Sirpakka likka!

Vahvistus ja manipulaatiota

Tänään tuli vihdoin sähköpostissa EM-kisojen lopulliset ja vihoviimeiset tulokset. Polskien osalta tuloksissa ei tapahtunut muutosta, joten tittelini on nyt sitten erittäin virallinen.

 Kävin tänään toisen kerran osteopaatti Jerry Ketolan käsiteltävänä koirahotelli Tassu & Tassussa. Taivaallista!
Ensin käytiin läpi koko kroppa pintapuolisesti (taivutellen ja venytellen kaikki kintut) Sitten selän kieroutta sivuttaissuunnassa mobilisoitiin.

Sitten oiottiin lannerangan nikamia ja parannettiin koko selkäruodon joustavuutta.

Sitten sainkin käydä pötköttämään kun jalkoja hiukan venyteltiin. Olin ihan sitä mieltä etten oikeastaan tarvitse venyttelyä, mutta loppujen lopuksi se olikin ihan kivan tuntuista, varsinkin kun päästiin niskan venytyksiin...

Olin alkutarkistelussa ulahtanut samalla tavoin kuin joskus sohvalta noustessa ja epäilys kallistui ensin lapaluun suuntaan. Joten sitä käsiteltiin mutta kipupistettä ei löytynyt. Sitten suunnattiin huomio ranteeseen ja sieltähän löytyikin sitten jonkinlainen jumi-jumi jonka takia ranteen liikkuvuus ei ollut yhä hyvä kuin toisessa tassussa. Hiukan mobilisaatiota sinne ja ta-daa.. Tassut olivat yhtä liikkuvia.. Oletettavasti tuo ranne oli ollut sen alku-uikahduksen syynä..

Mamma toimi hoidon aikana kuvaajana ja muutamia lisäkuvia löytyy: http://www.facebook.com/Koiraosteopaatti suosittelen lämpimästi tykkäämään ja testaamaan Jerryn käsiä. Ai niin hän hoitaa kyllä myös ihmisiä, joten sitten voi varata hoitosetin sekä koiruudelle että omistajalle. Eikä se hoidossa käynti edellytä että pitäisi olla mikään huippu-urheilija, tästä on apua myös monien sairauksien hoidossa..

Ei voi taas muuta sanoa kuin että: Erittäin lämmin kiitos jälleen kerran!!! Olinkin koko loppupäivän aivan euforisessa olotilassa. Hoito tuottaa niin ihanan raukean olon. Kiitos!

10. etappi / 11. päivä - Home sweet home

Pärnu-Tallinna-Helsinki-Juornaa

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Mamma heräili rauhassa, kävi suihkussa ja meikkasi. Minullakaan ei ollut kiire mihinkään vaan loikoilin tyynesti sängyllä odotellessani. Saatuaan kaiken valmiiksi ja tavarat kasaan otti mamma minut ja petini ja menimme autolle. Peti autoon ja minä pääsin aamutarpeille. Mamma siirsi auton varjoisampaan kohtaan (se oli ollut suorassa aamuauringon paisteessa) ja palasi hotellille aamiaiselle. Syötyään haki mamma loput tavarat huoneesta ja sitten oli taas aika suunnata tien päälle.
Kun ajoimme kauniin Pärnun läpi näki mamma sellaisen paikan jota olimme illalla etsineet. No tietäisipähän sitten seuraavaa kertaa varten mistä tuollainen löytyy..

Tie Pärnusta Tallinnaan on oikeastaan aika tylsä. Emme turhia hidastelleet vaan päästelimme tasaista tahtia satamaa kohti. Tallinnaan saavuttuamme ajettiin bensa-asemalle josta löytyi imuri. Mamma siivosi auton sisältä heitellen kaikki roskat pois ja itseasiassa sinne lensivät myös menomatkalla hajonneet puukengät. Vaikka ne ehkä olisi saanut suutarilla kursittua kokoon niin toteamus oli että miksi raahata rikkinäisiä.. Asia olisi toki ollut toinen jos autolla olisi jatkettu kotiin asti.
Auton siivouksen jälkeen mamma totesi ettei se imuri jota oli tarkoitus käyttää toiminutkaan. Joten kohti seuraavaa huoltsikkaa. Autovuokraamo oli kertonut siivouskulujen olevan 7 euroa sisältä (+7 takakontista) ja 7 euroa ulkopesusta. Mamma käytti pari euroa siihen että otti hiekat etuosasta ja pahimmat karvat takaa ja totesi sitten että tuo parikymmentä minuuttia mikä tuohon meni (eikä vielä riittänyt saamaan kunnon jälkeä) tulisi huomattavasti kalliimmaksi kuin se että maksaa autovuokraamolle siivoamisesta. Joten ajoimme satamaan ja sitten lähdimme kävelylle vanhaan kaupunkiin.
Kävimme katsomassa (ulkoa) linnaa ja mamma otti taas minusta turistikuvia.

Sitten oli aika käydä juomassa cappuchinot. Minullekin tuotiin vesikuppi, mutten ollut kiinnostunut juomaan sitä.
Huomattavasti mielenkiintoisempana pidin erään portin takaa löytyneitä patsaita. Mielestäni tuo possupatsas olisi ollut sopiva tuliainen iskälle. Mamma oli tosin sitä mieltä että emme saa sitä raahattua millään, joten täytyi nyt jättää possu odottamaan.
 Autovuokraamolta tuli soitto kun olimme kaupungilla ja mamma sopi että auto tullaan noutamaan klo 14 kun laita lähtisi 15. Olimme hyvissä ajoin odottamassa. Auto oli mukavan varjoisassa kohdassa, joten sielä lepäily oli varsin mukavaa. Auton noutajaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Ei tasalta eikä varttia yli. Silloin mamma soitti vuokraamolle ja kysyi mikä on tilanne ja mitä tehdään. No pienen setvimisen jälkeen mamma sopi vuokraamon kanssa että jättää auton sinne ja jemmaa avaimen kuskin penkin alle. He noutaisivat auton sitten kun ehtivät.. Taas mielenkiintoinen toimintamalli, mutta teimme työtä käskettyä ja auto jäi kiltisti nököttämään parkkipaikalle.
Pienen tovin saimme odotella satamarakennuksen pihalla ennenkuin kuului lastautuvien ihmisten ääni. Silloin sitten kävelimme terminaalin läpi laivaan. Tällä kertaa laiva oli tupaten täynnä väkeä. Onneksi mammallekin löytyi istumapaikka ja minullekin oma kolonen tyynyä varten. Laivaan mennessä mamma oli katsellut että oli muutamia tuttuja kasvoja. Ja laivasta poistuessa, Bettina S:n tarjotessa apua että selviämme tavaroiden kanssa laivasta ulos, tajusi mamma että reissussa oli koko Yle Femman aamutiimi. Ihmekös nuo olivat näyttäneet niin tutuilta kun niitä joka aamu katseli.
Muutama kanssamatkustaja oli matkan aikana kysellyt mistä olimme tulossa ja mamma ylpeänä kertoi kaikille että olin juuri voittanut euroopanmestaruuden. Jälleen tämä rauhallinen matkailuni herätti ihmisissä ihmetystä. Yksi jopa kysyi oliko minulle annettu rauhoittavia kun olin niin rauhallinen. Mamma totesi ettei tarvinnut, että rauhoittavana tekijänä toimi menneet kymmenen päivää ja noin 3500 kilometriä.

Satamasta meidän piti sitten saada taksi jolla reissaisimme oulunkylään josta iskän sisko toimisi sitten kyytinä kotiin.. No taksin saaminen ei ollutkaan mikään helppo homma. Taksikeskukseen soittaessa palvelu oli huonoa ja se taksi joka osui meidän kohdalle taksijonossa omasi tummaihosen kuskin joka ehdottomasti kieltäytyi ottamasta minua kyytiin (taksi oli tila-auto jossa olisi ollut iso takatila.. No onneksi seuraava kuski oli sitten liikenteessä vanhalla mersulla ja sain kuskilta luvan kiivetä takapenkille. Tavarat sullottiin sitten porrasperäisen meisselin takaluukkuun ja niin toiseksi viimeinen etappi alkoi. Kuski oli mukava ja matka sujui sujuvasti vaikka mamma totesikin mesen automaattilaatikon olevan mäsänä kun motaripätkällä tuo ei vaihtanut suurempaa vaihdetta silmään millään ilveellä.. No ehjänä perille kuitenkin. Maksaessaan taksimatkaa totesi mamma itsekseen että tämä olikin sitten koko matkan kallein etappi: 24€ eli tuo vajaan kymmenen kilometrin matka kustansi enemmän kuin auton päivävuokra tallinnasta.. Kalliita kilometrejä siis..

Ogelissa hyppäsimme sitten vanhan tutun Herne-volvon kyytiin. Otin ja nukahdin takapenkille heti ja hyvä etten tipahtanut siitä kun kellin niin autuaana. Viimeinen etappi oli viimein päättymässä. Oli se ihana päästä kotiin ja nähdä oma tuttu pihamaa. Home jungle is always home jungle!!

Kiitokset kaikille matkan mahdollistaneille! Tätä oli odotettu ja nyt voi tyytyväisenä todeta: Olihan mahtava reissu ja tulihan se tehtyä!!

9. etappi / 10. päivä Paaveja ja rajoja

Grajewo - Pärnu 637 km
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin. Perheen äiti oli illalla todennut heidän suuntaavan kahdeksaksi töihin, joten mamma heräili kuuden pintaan ja ehti tehdä aamutoimet suihkuineen ennenkuin perheen herätyskello soi. Olisimme kuulemma hyvin voineet jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa, mutta mamman mielestä oli ok lähteä liikkeelle jo aamutuimaan. Perheen äiti valmisti äärimmäisen herkullisia suolaisia köyhiä ritareita (tai no siis kananmunassa paistettuja leipiä). Aamukahvi ja leivät tomaatin ja juuston kera olivat hyvä aamustartti jolla sitten jaksaisi taas matkustaa.

Meidän oli tarkoitus poiketa mamman kanssa toisessa puistossa, sielä olisi ollut sodanaikainen panssarivaunu, ja mammalla oli ajatus kuvata minut sen äärellä.. Mutta aamun lähtötohinassa se sitten unohtui. Joten olimme kahdeksan maissa sitten jo tien päällä. Kaupat olisivat auenneet (siis ne mammaa kiinnostavat) vasta kymmenen maissa, joten emme jääneet odottelemaan.
Maisemat olivat taas niiiin tasaista ja mielenkiintoa herättivät lähinnä taas haikaroiden pesätolpat. Toki poikkeuksellista totuttuun suomalaiseen kaupunkinäkymään olivat nämä työhevoset. Tai se että lehmiä kuskattiin avokärryssä.

 Kymmenen maissa olimme sitten Suwałkin kaupungissa. Mamma totesi että nyt oli aikaa tehdä taas pieni kaupunkijaloittelu (ja tuhlata ne rahat). Ajaessamme kirkon parkkipaikalle näki mamma pysäköinnin valvojan ja ajatteli että täytyy käydä ostamassa parkkilippu ettei tule sakkoja. No ennenkuin mamma ehti edes nousta autosta koputti joku mies ikkunaan ja ojensi mammalle lipun jossa oli puoli tuntia parkkiaikaa. Mies selitti jotain (ilmeisesti ettei hän tarvinnut sitä enää ja olisi harmi heittää hukkaan) Mamma kiitti kauniisti. Nyt meillä olisi siis puolisen tuntia aikaa kierrellä kaupunkia. Harmillisesti kenkä ja vaatekaupat näyttivät olevan vielä kiinni. Niinpä tyydyimme tekemään pääkadulla pienen kävelyn ottaen kunnon turistikuvia. Tässä satoa siitä.

Patsastelun patsaan äärellä herätti paikallisten koirien huomion. Saimme pariinkin otteeseen väistellä näitä irrallaan pyyhältäviä pikkuotuksia. Yhden liian tuttavallinen lähestyminen sai minut hermostumaan ja ärähtämään melko raivokkaasti. Mamma huomasi sen herättävän pahennusta paikallisissa ihmisissä. No minä en silti halunnut yhdenkään vieraan koiran tulevan ilman lupaa mamman lähelle. Niissähän saattoi olla vaikka kirppuja...

 Kirkon kupeesta löytyi paavi Jan Pavel II:n patsas. Suwałki oli ilmeisesti hänen kotikaupunkinsa. Mamman mielestä meistä piti ottaa yhteiskuva. Näytinkin kyllä melko ylväältä paavin edessä. Olihan katolinen kirkko siunannut tätä kisamatkaa monin tavoin, joten kai se oli aiheellista ottaa tällainen kunnon siunauskuvakin...

 Kirkon lähistöltä löytyi ilmainen wifi-verkkokin. Joten istuimme tovin kirkon portailla ja mamma pääsi selailemaan sähköpostit ja lähettämään pari kuvaa reissusta facebookiin. Kun parkkiaika hupeni kävelimme takaisin autolle. Kun mamma oli käynnistämässä autoa käveli pysäköinninvalvoja hyvin tuiman näköisenä auton luo kamera valmiina (he kuvasivat autojen rekisterinumerot jos ei ollut parkkilippua). Mies selitti mammalle tuimana jotain ja ystävällisesti hymyillen mamma kysyi "Do you speak english?" Mies hämmentyi vain hetkeksi ja jatkoi pajatusta puolaksi. Vihainen viittilöinti rannekelloon ja lippuautomaatin suuntaan kertoi mammalle että mies penäsi pysäköintimaksua. Aurinkoisesti hymyillen mamma otti viereiseltä penkiltä parkkilipun jonka oli jo ehtinyt napata kojelaudalta, näytti sen parkkimiehelle ja kysyi "Ok?" Miehen kasvot levisivät hymyyn ja hän kumarsi meille kohteliaasti. Kaikki oli siis kunnossa. Mamma hykerteli itsekseen lähtiessään ajamaan. Onneksi taas asiat hoituivat itsestään..

Hieman ennen Puolan ja Liettuan rajaa pysähdyimme kahville ja omenapiirakalle. Tuo oli rekkojen levähdysalue josta löytyivät niin suihkut kuin jälleen ilmainen wifi. Mamma surffasi taas tovin netissä ja minä keskustelin kahvilan ketunpojalta näyttävän koiruuden kanssa. Tuo oli niin arka ettei pyrkinyt lähelle meitä, mutta kun mamma jätti penkin juureen osan omenapiirakasta (se ei maistunut minullekaan) niin reippaasti "kettutyttö" kävi sen hotkaisemassa parempiin suihin heti meidän otettua hiukan etäisyyttä.
Kahvipaussi ei vähentänyt mamman zlotivarantoja juurikaan, joten ennen rajaa pysähdyimme vielä Punskin tienristeyksessä ja mamma poikkesi paikallisessa pikkuputiikissa ottamassa hiukan naposteltavaa matkaevääksi. Jotakin tuliaisiakin olisi toki voinut ostaa, mutta mamma totesi täällä viskipullon hinnan olevan jo huomattavasti lähempänä Suomen kuin Tsekin hintoja joten pullot saivat jäädä paikalleen varsinkin kun olisi pitänyt osata sanoa mitä haluaa sen sijaan että vain noukkii hyllystä. No zloteja jäi kukkaroon, mutta mamma totesi että eiköhän tässä lähiaikoina ole taas tarvetta poiketa Puolassa, joten kai nuo silloin voi tuhlata.

Hujaus vain ja olimme ylittäneet rajan Liettuan puolelle. Nyt ajoreitti oli samaa mitä olimme tulleet tulomatkalla. Tällä kertaa emme tehneet koukkausta renkaan puhkeamispaikan kohdalla (tai siis vaihtopaikan) sillä tie ihan oikeasti jatkui ilman turhia mutkia.Mamma napsi kyllä ajomatkaltakin kuvia, mutta oikeasti kuka viitsii katsella lukemattomia kuvia tasaisista maastoista. En minä ainakaan, sillä vedin pääsääntöisesti sikeitä takapaksissa.

Painelimme samaa vauhtia Latvian puolelle. Ja kuten huomaa, ei raja-asemia välttämättä edes huomaa jos sattuu räpäyttämään silmiä väärään aikaan. Rigan ohitimme tällä kertaa ohitustietä pitkin. Ei ollut mitään syytä mennä kaupunkiin pyörimään uudestaan. Minä aloin liikahdella takana levottomasti oli aika pitää pieni pissipaussi. Mamma odotti sopivan syrjäisen näköisen tien ja ajelimme varmaan jonkun mökkitietä kilometrin valtatiestä syrjään. sieltä löytyi mukava hakkuualue johon mamma päästi minut tarpeille. Sain jopa vähän taas irrotella juosten irrallaan. Mamma totesi ettei hän suotta viitsi etsiä erikseen bensa-asemaa vessareissua varten, olihan partiolainen tottunut tekemään metsään. Joten kun minä olin asiani tehnyt livahti mamma puskaan ja sitten matka jatkui taas.
Viron raja ylittyi yhtä huomaamatta kuin edellisetkin.

 Kun lähestyimme Pärnua viesti mamma iskän kanssa. Olisiko sieltä vielä joku Linda Linen laiva menossa tänään Tallinnasta Helsinkiin. Meillä oli pari tuntia matkaa satamaan ja jos sopiva olisi vielä tarjolla voisimme ajella satamaan samaan syssyyn. Iskä ilmoitti että viimeinen laiva lähti juuri sillä hetkellä, joten voisimme hyvin jäädä viettämään yön Pärnuun. Mamma haikaili hieman jotakin leirintäaluetta tai vastaavaa rannan tuntumasta. Pyörimme aikamme etsien sopivaa ja lopulta päädyimme sitten pieneen hotelliin. Mamma totesi loppujen lopuksi olevansa niin väsy ettei sitten edes viitsinyt ajatella rantaan kävelyä uimisen merkeissä. Minusta oli mukava katsella ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Huone oli toisessa kerroksessa, joten juuri sopivan matalalla tarkkailuun

8. etappi / 9. päivä - uusia teitä

Garbow - Grajevo 318 km

Tälle päivälle oli suht aikainen herätys sovittuna. Fibin mamma joutui lähtemään töihin aamiaisen jälkeen ja Fibin iskän hommaksi jäi siten varmistaa meille eläinlääkäri. Koko aamiaisen ajan oli paikalliselle eläinlääkärille yritetty soittaa, tuloksetta. Tämä eläinlääkäri kun hoitaa myös maatalouseläimiä niin oli varsin todennäköistä että hän oli saanut hälytyksen jonnekin tilalle eikä näin ollut puhelimen äärellä. No onneksi lähikylissä oli omat eläinlääkärit, joten lopputulos oli että pakkasimme itsemme autoon kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme ja Fibin isä lähti näyttämään meille tietä. Menimme eläinlääkärille joka oli siinä kylässä jossa hän oli töissä. Tovi tutkailua ja ihmettelyä ja lopputuloksena mamma sai neljä matopilleriä minua varten ja passiini merkinnän siitä että pillerit oli saatu. Hinta oli ruhtinaaliset 20 zlotia (noin 5 euroa) ja Fibin iskä vielä vaati saada maksaa sen, sillä olimmehan heidän vieraanaan. Mamma hämmentyi tällaisesta vieraanvaraisuudesta, eihän sellaiseen kotisuomessa törmännyt. Mamma olisi sitten halunnut vastineeksi ainakin ajaa Fibin iskän takaisin kotiin, mutta siitä tää ehdottomasti kieltäytyi, me pääsisimme jatkamaan matkaa ja hän pääsisi bussilla kuten työmatkatkin.. Niinpä kiittelimme vuolaasti ja lähdimme taas matkaan. Ai niin, mamma kyllä tunki pillerit kurkkuuni siinä eläinlääkärin pihamaalla vaikkei kukaan valvonutkaan sitä söisinkö ne vai en merkintähän oli jo passissa..

Ajomatka alkoi vesisateessa ja sen sateen (ja niiden jalkapallokisojen) takia Mamma sitte päätti jättää Warsovan käynnin väliin vaikka meillä olisikin ollut hyvin aikaa siihen. Sateen tauottua löysimme ihanan mäntymetsikön ja mamma päästi minut juoksentelemaan sielä. Olisi hyvä purkaa taas elimistöön kertyneitä kuona-aineita juoksentelulla. Mielenkiintoinen havainto Puolalaisesta metsänhoidosta oli se että vaikka metsätien vierus oli kaadettuja puita pinossa, niin metsästä ei oikeasti erottanut mistä nuo oli kaadettu. Ilmeisesti kaato oli jatkuvaa harvennusta. Silloin ei tietenkään kasvanut suurta tukkipuuta, mutta päätellen siitä määrästä minkä olimme puutavarasta valmistettua tavaraa nähneet niin näistäkin puista rakennettiin mm ruotsalaisjätin kotosuomeenkin roudaamat tee-se-itse-huonekalut..

Mamma oli ajatellut näkevänsä tällä matkalla paljon hevosia. Olivathan sekä Puola että Unkari tunnettuja hevosmaita. Tosiasia kuitenkin oli se että näimme vain muutaman yksilön, ei puhettakaan mistään suurista hevosaitauksista jossa olisi suoranaisia laumoja uljaita hepoja.. Joten laitetaan tähän nyt todiste että kyllä me Puolassa pari karvakorvaakin näimme niiden lukemattomien lehmien ja kanojen lisäksi...


Päivälle suunniteltu ajomatka oli sen verran lyhyt että meidän piti keksiä jotain ajanvietettä matkalle että olisimme perillä vasta neljän jälkeen. Seuraava isäntäperhe kun olisi töissä neljään asti.. Kun keli oli muuttunut taas aurinkoiseksi siinä vaiheessa kun saavuimme Łomżaan, päätti mamma että pidämme pienen kävelyhetken kaupungilla. Mammalla oli se 100zlotia tuhlattavaksi. Saisikohan sillä kengät? Ensin minun piti tehdä tarpeet, ja sen jälkeen saatoimme kävellä pitkin kaupungin katuja ja poikkeilla muutamassa kenkäkaupassa. Mamma pysähtyi aina ovella ja saatuaan katsekontaktin myyjään viittasi minuun ja kysyi:"Ok?" ja joka kerta myyjä nyökkäsi ja viittasi meidät sisään. Mamma löysi kyllä yhdet ihanat kengät, mutta ne eivät olleet oikein budjetille sopivat, ja toisekseen ne eivät olleet oikein "koirakelpoiset" eli jätimme kengät loppujen lopuksi kauppaan.. Teimme pientä pyörintää lähiseudulla ja onnistuimme löytämään paikallisen kirpputorin. Sinne mamma marssitti minut kyselemättä, sillä kassa sijaitsi jossain tuon sokkeloisen liikkeen uumenissa ja etukäteen kysyminen oli mahdotonta. Eikä kukaan kyllä tullut häätämään meitä sieltäkään pois. Sopivaa ostettavaa ei sieltäkään löytynyt. Johtui varmaan siitä että mamma katsoi läpi vain kengät ja jätti vaatteet rauhaan. Ajatus sovituksesta minun ollessa mukana oli melko mahdoton...

Sitten matka jatkui jälleen kohti Grajewoa. Mamma totesi tuonne päästyämme että sieläkin oli ilmeisen reilu valikoima kauppoja. Kello oli kuitenkin jo yli neljä joten emme tarvinneet ajan kulutusta tässä vaiheessa vaan voisimme poiketa putiikit sitten aamulla. Muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen päädyimme oikealle kadulle. Mamma alkoi jo hiljalleen sisäistää Puolalaisen tavan numeroida talot, kaikki numerot löytyvät, mutta mistä, se on asia erikseen... Lopulta löysimme oikean talon. Mamma jätti minut autoon ja lähti etsimään oikeaa ovea. Oikea rappu löytyi suht helposti, alaovi oli auki ja mamma lähti tutkimaan mistä asunto löytyy.. Tietenkin se oli ylimmässä kerroksessa.. *puuh*

Perheen isä oli jo kotona ja toivotti mamman tervetulleeksi. Mamma totesi heti hakevansa minut sisälle kun oli nyt varma että paikka oli oikea. Samaan aikaan kun mamma tuli noutamaan minua, tulivat myös perheen äiti ja tytär paikalle. He poikkeaisivat vielä kaupassa kulman takana ja näkisimme sitten sisällä. Niinpä kipusimme mamman kanssa viidenteen kerrokseen... Mielenkiintoinen havainto suomalaisiin kerrostaloihin verrattuna oli se että jokaisen asunnon ovi oli eri näköinen. Suomessa on tottunut siihen että kerrostalossa rappukäytävä näyttää yhtenäiseltä ja asunnot sitten sisältä voivat olla erilaisia, tuolla tosiaan jokainen ovi oli yksilö. Mamma arveli että jokainen ovi myös kuvasti sisältä löytyvää asuntoa.

Minun suuri kokoni herätti taas kunnioitusta, mutta hyvin pian tututuimme perheen tyttären kanssa. Mamma nauroi että hyvin tulivat kuusivuotiaat toimeen keskenään. Pikkuneidin suu kävi koko ajan kuin papupata. Mamma ei tokikaan ymmärtänyt puoliakaan mitä neiti selitti (puolaksi) mutta itseasiassa hyvä yhteisymmärrys tuntui kuitenkin vallitsevan. Tyttö ymmärsi jonkin verran englantia joten mamman sanomiset saivat kuitenkin vastakaikua. Perheen äiti kampasi minua marsun harjalla ja itseasiassa se tuntui niin kivalta etten olisi antanut hänen lainkaan lopettaa. 

Minä sain oman ruokani (hiukan nappuloita ja liki kilo lihaa) heti sen jälkeen kun ihmiset olivat syöneet. Mamma tiesi että syönnin jälkeen minut pitäisi kuitenkin kiikuttaa pihalle, joten ruuan aikataulutus vaati hiukan organisointia. Perheen iskä lähti minun ja mamman kanssa iltakävelylle. Lähellä oli mukava puisto jota voisimme käydä katsomassa, voisin ehkä juosta sielä vapaana. Oli mukava kun kävelyllä oli ihmisseuraa, iskä kertoili kaupungin historiasta ja näytti hänen ja perheen äidin vihkikirkon. Hän kertoili myös tulevista kaupungeista joiden läpi tulisimme ajamaan, mitä kannattaisi pysähtyä katsomaan ja millaisia historioita paikoilla oli. Tein tuttavuutta myös talon karvaisen asukin kanssa. Marsu oli häkissä joten meidän mielenkiintomme toisiimme ei ollut kovinkaan suuri.

Lenkin jälkeen loppuillan mamma ja perheen vanhemmat viettivät kirsikoita syöden ja paikallista olutta juoden sekä keskustellen. Isäntäperhe kertoi kuinka he olivat liftanneet koko perhe edelliskesänä italiaan. He olivat kokeneita sohvasurffareita ja liftareita. Mamma oli jälleen entistä vakuuttuneempi siitä että euroopassa vieraanvaraisuus oli huimasti korkeammalla tasolla kuin kotimaassa. Illan päätteeksi käperryin erittäin mieluusti taas mamman kainaloon.

6.etappi / 7. päivä - kotia kohti

Kisat oli siis suoritettu kunnialla loppuun ja oli kotimatkan aika. Aamulla emme pitäneet mitään kiirettä, meillähän oli tuttu tie ensimmäiseen yöpymispaikkaan ja tiesimme ettei siihen tuhraannu turhan montaa tuntia.

Suomileiristä lähtiessä toinen Askolan koirakoista joutui toteamaan auton renkaan tyhjenneen (naula). Joten pikainen täyttö ja he suuntasivat suoraan paikkauttamaan rengasta. Onneksi lähistöllä oli rengasliike joten apu varmaan löytyi helposti. Mammakin päätti että voisi olla hyvä ajatus käydä korjauttamassa tulomatkalla puhjennut rengas joten kun pääsimme maantielle 3 pysähdyimme ensin tankkaamaan ja sopivan rengasliikkeen osuessa kohdalle kurvasimme pihaan apua kyselemään. Hallin puolelta tulikin heti palvelualtis asentaja luoksemme ja mamma kysyi jos hän puhui englantia? Eipä puhunut. No sitten vain kädet käyttöön. Mamma näytti takarengasta jonka kohdalla oli erilainen rengas kuin muut (eli vararengas) ja sitten vararenkaan paikkaan auton alle ja lyttäsi sitten kämmenet yhteen. Mies nyökkäsi ja viittasi ajamaan sisään. No ei siinä varmaan paljoa ihmettelyä tarvittu kun näillä eleillä selkeni rengasasentajalle että autosta löytyi risa rengas..

Rengaspajalla

Mamma ajoi auton sisään ja otti minut autosta pihalle jotta asentaja pääsi käsiksi vararenkaaseen. Siinä ei kauaa nokka tuhissut kun rengas oli irti vanteelta. Sitten tuli huono uutinen. Asentaja viittasi mamman luokseen ja näytti renkaan sisältä löytyvää murumäärää. Rengasta ei voisi korjata sillä sen rakenne oli rikkoutunut mamman ajettua sillä liian pitkään tyhjänä. No mamma kohautti olkiaan ja näytti että pistä takaisin vanteelle vaan ja auton alle.. Elettäisiin siinä toivossa että rengas ei puhkea ennenkuin ollaan takaisin Tallinnassa. No paikalle oli tullut toinen asentaja ja kävi ilmi että hän puhui englantia. Heiltä löytyi takapihalta käytettyjä renkaita ja jos sopivan kokoinen löytyisi niin voitaisiin laittaa ehjä vararenkaaksi. Näin siis tehtäisiin. Sopivan kokoinen löytyi, mutta tuo oli erilainen pinnaltaan ja nopeusluokaltaan kuin varsinaiset renkaat (ja erilainen kuin vararenkaana ollut). Mamma ja asentaja totesivat että oli pienempi paha että renkaat olivat erilaiset kuin se ettei meillä olisi mitään vararengasta. Homma hoitui sukkelasti. Kun asentaja kuuli auton olevan vuokrattu pakattiin rikki ajettu rengaskin mukaan. Samalla asentaja vielä korjasi vääntyneen vararenkaan kiinnitysmekanismin ja öljysi kiinnityspultin kierteet. Eli nyt jos rengas puhkeaisi, voisi mamma suoriutuakin hommasta itse. Kun kaikki oli kunnossa kävi mamma maksamassa lystin. Hinta otettiin vain asennustyöstä ja kustannus jäi alle viiteen euroon.. Täytyy kyllä jälleen kerran todeta menttaliteetin ja hintojen olevan aivan toista kuin kotimaassa.

Unkarin pustaa

Sitten matka jatkui. Tuttua tietä jälleen Presoviin. Maisemat olivat yhtä tasaisia kuin tullessa. Keli oli ajamisen kannalta kiva, pilvinen ja muutamia satunnaisia sadekuuroja. Minä vietin aikani pääsääntöisesti nukkuen. Pysähdyimme vain pikaiselle pissipaussille suunnilleen puolivälissä matkaa ja olimme loppujen lopuksi neljän pintaan perillä kaupungissa.
Emäntämme oli juuri käymässä asunnolla ja hän jäi seuraksemme. Emäntä oli kertonut isoäidilleen millainen koira oli vierailulla ja isoäiti oli kuulemma kiinnostunut näkemään minut. Mamma totesi että hän tunsi itsensä kisaviikonlopun jäljiltä niin likaiseksi, mutaiseksi ja rähjääntyneen näköiseksi että kävisi mieluusti kylvyssä ennenkuin lähtisimme näytille. Joten vesiboileri lämmittämään vettä ja odotellessa mamma kertoi kisapäivistä. Käytyään kylvyssä ja vaihdettuaan vaatteet ja tehtyään itsestään jälleen ihmisen näköisen totesi mamma että voisimme matkalla käydä sitten syömässäkin jotain. Läheltä löytyi ravintola jonka terassille minäkin pääsin sitten mukaan. Mamma pyysi emännältämme suositusta mitä kannattaisi tilata kun halusi syödä Slovakialaista ruokaa. Valinta osui sitten eräänlaisiin pelmenneihin. "Pastakuoressa" olevaa perunamuussia vuohenjuustokastikkeella ja ruohosipulisilpulla. Totesin ruuan varsin herkulliseksi mamman antaessa minulle maistiaiseksi viimeisen palan lautaseltaan. Emäntämme söi puolestaan pasta bolognesen, se tuoksui mielestäni varsin herkulliselta.

Syötyämme suuntasimme sitten emäntämme isoäidin luo. Sinne olisi noin kymmenen minuutin kävelymatka. Parin korttelin päästä tulimme kirkon kohdalle. Kirkon aidatulla pihamaalla leikki koira ja minun piti tietysti kertoa tälle että ei kannata kukkoilla että minä olen nyt euroonpanmestari. No kävikin ilmi että tuo oli vuoden ikäinen narttu. Neitokaisen omistaja kysyi jos halusin tulla kirkon pihalle juoksemaan? Mamma totesi että voisi tehdä ihan hyvää minulle jaloitella irrallaan ja niin me menimme riehumaan. Olin melko väsynyt eilisestä enkä oikeastaan innostunut neitokaisen hyvin "wäiskimäisen" ärsyttävästä riehumisesta. En pidä siitä että joku yrittää roikkua korvissani tai purra kaulastani. Ja kerroinkin mielipiteeni muutamalla ärähdyksellä. Osoitin myös mammalle että olin jo ihan valmis jatkamaan matkaa kun aloin etsiä avointa kulkureittiä josta olisin päässyt pihalta pois. Vaikka leikkihetki jäi varsin lyhyeksi sai se varmasti elimistössäni hyviä asioita liikkeelle, veren kiertämään ja kisan jälkeiset jumit avautumaan. Eikä varmasti ihan joka koiraa kutsutakaan kirkkomaalle juoksemaan.

Kävimme näytillä emännän isoäidillä. Hänen suhtautumisensa minuun oli hiukan aran ihaileva. Minulle tuotiin herkkupaloja, jääkaapista löytyneet paistetut makkarat ja hiukan kanaa. Varsin nopeasti mamma sitten kuitenkin totesi että meidän olisi varmaan aika vetäytyä majapaikkaan lepäämään. Paluumatkalla otimme vielä kuvan kirkosta paraatipuolelta. Kaunis kirkkko.

Kun pääsimme asunnolle sain minä eteeni puolen kilon jauhelihasatsin ja mamma herkutteli hieman varaamiansa suklaarusinoita. Tuntui taas varsin ihanalta käydä unille vuoteeseen ja tietää että aamulla saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa.