Paljon tapahtumia, vähän tekstiä...

Kulunut viikko on ollut melkoista vilskettä ja vilinää. Loppuviikko meni normaaleissa puuhailuissa: sopivassa suhteessa leikkiä, ruokaa ja unta. Opettelin muun muassa avaamaan ulko-oven itse, tosin ulkoa sisään päin tullessa, joten toivomuksena kuulemma vielä on etten ihan omia aikojani lähde pihamaalle palloilemaan. Mutta eipä enää ole vaaraa että joutuisi jäämään pihalle palelemaan jos joku on erehdyksessä sulkenut välioven. Jos nyt ihan ulko-ulko-ovi on kiinni niin sitä en vielä taida auki saada..

Viikonloppu meni laiskotellen, Iskä oli jossain katselemassa ainakin viittäsataa liikkuvia autoja, joten veikka, mamma ja minä nautiskeltiin auringosta pihamaalla. Valtasin aurinkotuolin useammin kuin kerran. Veikka oli tainnut sisäistää jotain juhannuksen vierailulta, sillä lähes koko lauantain veikka sai olla irrallaan pihamaalla, eikä puhettakaan että olisi ollut karkuteille lähdössä. Sunnuntaina mamma kävi tunnin verran jossain ja palatessaan tuoksui niin ihanan makealle. Minä sain maistella paria uutta herkkua, ensimmäinen oli keltaisia pyöreitä renkuloita, kuulemma ananaksia. Niitä kun syö niin ei muka enää tekisi mieli niinkään syödä hepan jätöksiä. No aika näyttää, ainakin ruohon ja mullan syöminen näytti vähenvän, eli kai tuossa perimätiedossa jotain tolkkua on. Toisena sain maistaa sellaisia punaisia palleroita jotka olivat niiin mehukkaita. Olisin voinut syödä useammankin noita, kuulemma olivat mansikoita.. Mamma lupasi että joskus vielä pääsen ihan pellolle poimimaan parhaat päältä.

Iltasella noudimme vielä mamman ja veikan kanssa iskän jostain oudosta paikasta. Tuo puhui vain nitroista ja vauhdista, eihän se kai vielä niin heikossa hapessa ole että nitroja tarvitsisi. Tosin iskä kyllä tuoksui ihan hassulle. Onneksi kotimatka koukattiinkin sitten grillin kautta joten autossa oli mitä herkullisin roskaruuan tuoksu. Nam! (loput jäljet tarkistelin sitten maanantai aamutuimaan..)

Maanantaina menin mamman kanssa kahdestaan Tuomarinkartanolle. Taisin olla aika väsy jo menomatkalla, sillä nukuin koko matkan kotoa sinne. Perillä olinkin sitten ihan tokkurainen ja hiukka ujostutti. Jos iskä olisi ollut mukana olisin varmaan ollut paljon reippaampi. No kunhan uneliaisuus hiukan hellitti olin taas jo entiseen tapaan tekemässä tuttavuutta niin ihmisten kuin koirien kanssa. Kaikki kehuivat kuinka avoin ja iloinen pentu olinkaan. Mamma oli taas niin ylpeä minusta. Meitä odotti koht sillään iloinen yllätys, pikkusisko!! Aprilia oli myös saapunut mammansa kanssa paikalle. Ensin sisko vähän ujosteli minua mutta jonkin ajan kuluttua painimme jo kuin ennenkin. Mamma vertaili meidän hännän ja kuonojen pituutta, todeten että minä olin Apriin verrattuna melkoinen marsupilami pinokkio, mitä lienee sitten tuolla tarkoittaneenkaan..

Kun tuli minun vuoroni juosta, mamma päättikin että katsotaan mitä mieltä olen moottorivieheestä. Osin tämä johtui siitä että olin joka kerran moottorin surahtaessa ohi ollut valmis säntäämään perään. No hiukan tuo tietysti meni harjoitteluksi, mutta ainakaan en pelännyt moottoria ja toisella vedolla kun härveli ohjattiin hissuttelun sijaan vähän parempaan vauhtiin niin juoksin jo pätkän innoissani vieheen perässä. Mamma sai kyllä jonkin verran ripitystä juoksuni jälkeen, kun kuulemma ensin pitää käydä ala-aste ennenkuin pyrkii yliopistoon. No ei mamma sentään kuvitellut minun päästelevän koko kierrosta täyteen vauhtiin, tulipahan testattua. Sitten palattiinkin taas ihan perusteisiin ja pääsin ekaa kertaa tekemään lähempää tuttavuutta lähtökoppien kanssa. En kyllä ymmärrä mitä outoa noissa muka olisi, painelin niistä surutta läpi muutamaankin otteeseen, enkä edes hätkähtänyt pientä rämistelytestiä..

Illalla kotiin palattuamme teimme päivän myöhässä viikkomittaukset. 15,5 viikkoiset tulokset: Paino 17,5 kg, säkä 55 cm.

Tiistai meni palautellessa, tosin Elkku oli paikalla taas piristämässä meidän arkea. Minä ja Elkku päätimme laajentaa reviiriä ja lähteä tutkailemaan maailman menoa.. No arvaahan sen lopputuloksen, naruahan siitä napsahtaa. Joten vuoron perään vaihtuu kiinni oleva koira, välillä on kaksi koiraa pihalla liekan päässä ja kolmas sisällä jäähyllä...

Keskiviikkona oli sitten suunnitelmissa mennä uimaan. Mamma ja Iskä kävelyttivät meidät kilometrin päähän Keravan joelle. No virallinen koiraranta oli niin äkkijyrkkä ettei meistä kumpikaan halunnut mennä tekemään lähempää tuttavuutta veden kanssa. Kävelimme ihmisrannan kautta, mutta eipä tuokaan ranta houkuttanut samanlaiseen vesihurmaan kuin mummulassa. Tuo olikin muuten elämäni tähän astisesti pisin hihnalenkki, melkein pari kilometriä. Mamma ja Iskä äkseerasivat veikkaa vuoron perään, mutta minä sain aika vapaasti nuuskia postit ja ihmetellä maailman menoa. Mamma päätti että vetäminen on ainoa asia josta pyritään tässä vaiheessa pysymään irti, tosin varsinkin paluumatkalla aloin olla jo niin puhki polkupyöriä ja rullailioita ihmeteltyäni että kuljin kuin unelma.

Tänään oli sitten taas eläinlääkärin vuoro. Minulle tehosterokotteet ja veikalle siru. Nyt olemme kuulemma kumpikin sitten cyborgeja. Tuo ihmisten ilmoilla käynti toimi samalla veikalle sosiaalistamisena, veikka kun ei ole paljoa julkisilla paikoilla liikkunut niin hiukka oli taas pinna tiukalla. No onnistuneen lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme eläintarvikekaupassa ja sain valita lelun ja makupaloja. Veikka oli taas oma tympeä itsensä, yksikään tarjottu makupala ei kelvannut. Toisaalta veikkaa nyt ei voi lahjoakaan muulla kuin raa'alla lihalla..
Eläinlääkärillä kävimme sitten kumpikin virallisessa puntarissa ja minulle tuo näytti 18,1 kg ja veikalle 39,9 kg, Eli isoja poikia ollaan. Kotona mamma halusi vielä mitatakin minut ja olin maanantaista venähtänyt taas sentin, eli säkäni on nyt 56 cm.

Ilta-aurinko innoitti Iskän ja Mamman ottamaan meistä taas poseerauskuvia.. tosin minun kuvani näyttävät siltä että voisimme harkita vakavaa uraa koiratanssin parissa...


Tosin kyllä jotain hyvääkin saatiin aikaiseksi...