Matkantekoa, kotiinpaluuta ja strategisia mittoja..

Maanantai aamuna herääminen oli hiukan erillaista. Kaikki muut viikonlopun viettäjät olivat lähteneet eilen ja pihapiiri tuntui oudon tyhjältä. Yöllä en kertaakaan herättänyt mammaa ulos pyytämisellä, sen sijaan jossain vaiheessa päätin mönkiä mamman ja iskän väliin nukkumaan. Eikä kumpikaan hennonnut häätää minua vierestä pois. Veikka sai nukkua säkkituolissa ja minä sain rapsutteluita mamman kainalossa. Kuulemma moinen ei vetelisi kotona.

Aamulla alkoi taas perinteinen puuhailu. Mamma ja Iskä pakkasivat laukkuja, keräilivät tavaroita ja kantoivat niitä autoon. Tavaraa kertyi taas kummasti enempi kuin kotoa lähtiessä. Kun kaikki oli pakattu oli aika jättää jäähyväiset ja aloittaa kotimatka.

Ensimmäinen pysähdys tulikin jo reilun kymmennen kilometerin jälkeen kun kävimme tervehtimässä Mamman Mummoa. Veikka ja minä jouduimme odottamaan rivitalon pihamaalla, sillä pieneen yksiöön ei viitsinyt kuulemma täystuhoja tuoda. Veikka joutui kiinni puuhun pihan toiseen laitaan ja minut laitettiin piha-aitaan. Toisaalta olisimme kyllä halunneet olla veikan kanssa lähempänä toisiamme, mutta näin emme ainakaan sotkeentuisi hihnoihimme. Hetken verran laulettiin Wäiskin kanssa duettoa. Sitten veikka hiljeni ja minä jatoin soolona. Jonkin ajan kuluttua kyllästyin kyllä koko hommaan ja päätin ottaa tirsat.

Jossain välissä soi mummon ovikello ja joku naapuri tuli vihaisena kysymään kenen koirat pihalla ovat, hän kun ei uskalatautunut kävelemään meidän välistä omalle pihalleen hakemaan raparperiä, veikan ja minun välissä oli kuitenkin reilusti toista kymmentä metriä, joten kyllä siitä välistä olisi useampikin ihminen kävelemään.. Ja ihme sinänsä, miksi hänen piti mummon pihan kautta omalle pihalleen kävellä, olisi mennyt pihaovestaan... Outoja nuo ihmiset..

Saimme hirvittävästi taas kehuja kuinka hienosti olimme paikallamme, vaikka nyt vähän tylsyyttä karkoittaa lauleskelulla niin ei tuo haittaa, olihan juttuseurana vielä kuusiaidan takana asustellut koira joka vastaili meille tarinointiimme.

Matka jatkui, tosin taas niin että reilun parinkymmenen kilometrin jälkeen mamma totsei että nyt on niin levotonta tuo takaosan meno että parempi pysähtyä pissille. Pääsimme pienelle metsätielle josta pääsi järven rantaan. Iskä ja mamma totesivat että ehkä meidät voi hetkeksi päästää irralleen, niin että pääsisimme juomaan. No veikka sai sellaiset hepulit että kymmenen minuuttia vain pusikot rytisi kun Wäiski purki kytkettynä olleena patoutunutta energiaa. Minä painelin tietysti perässä pikku tiikerin raivolla. Tämän pienen buustauksen jälkeen pystyi matkaa jatkamaan taas rauhallisemmin.

Nyt ei teillä ollutkaan saman moista liikennettä kuin toiseen suuntaan mennessä joten matka tuntui sujuvan sutjakammin. Toisaalta ehkä se johtui siitä että minä nukuin melkein koko matkan. Välillä valtasin alaa niin paljon että veikka nukkui istuallaan, nuokkuen. Välillä tuo jopa seisoskeli kun ei muka mahtunut viereeni makaamaan. Iskä totesi että taisi tuo säkkituoli viedä liikaa tilaa meidän matkustuksesta, joten täytyy katsoa kuinka sen kuljettamisen kanssa on seuraavalla kerralla.

Pysähdyimme paluumatkalla tuon spruttipaussin lisäksi vain kerran. Lahden mummulassa. Yllätys oli melkoinen kun Elkku olikin sielä. En ollut uskoa silmiäni kuinka Elkku oli muuttunut. Kun Vaari käski Elkku totteli. Tuo loppakorva joka oli minullekin opettanut ettei käskyjä tarvitse kuunnella, totteli kuin unelma. Kun käskettiin paikalle istumaan niin Elkku istui, vaikka tassut tärisivät kun olisi niin tehnyt mieli lähteä juoksentelemaan niin elkku istui. Uskomatonta! Toivottavasti saan vielä Elkusta silti kaverin tutkimusmatkoillemme.

Tuoltakin jatkoimme melko pian kotia kohti. Kyllä oma koti on aina oma koti. Wäiskin kanssa kiersimme tarkistamassa kaikki kulmat ja nurkat, kävimme läpi kaikki lelut ja marssin melkein suoraan makuuhuoneeseenkin omalle isolle säkkituolilleni ja komensin veikkaa kanssa nukkumaan. Siihen tosin mamma totesi ettei veikan tarvitse totella joka ikistä päähänpistoani. Minulla kuulemma oli jonkinlainen Napoleon-syndrooma ja olin kun pikku-hitler. Mitäköhän tuo mahtoi noilla tarkoittaa..

Syönnin jälkeen Iskä ja Mamma pitivät mittaustuokion. Ihmiset nauroivat että melkoisen hyvin olin asioita oppinut kun seinän mittapaikalle kävelin jo ihan omin nokkineni suunnilleen oikeaan kohtaan, tosin asettautuminen oli vähän sinnepäin, kävin nimittäin nojaamaan seinää vasten.... No mittauksen tulokset oli kuitenkin; Paino 15,8 kg ja säkä 54 cm. Kuulemma eniten tämän viikon aikana on kasvanut kuononi..

Harmi että olimme kotona vasta iltasella, jäi tämän viikon juoksutreenit väliin. Mutta keskiviikkona pääsen kuulemma leikkimään toisten kanssa tuomarinkartanoon..