6.päivä - EMM Dunakeszi

Aamu valkeni sateen jälkeisen usvaisena. Sade oli laantunut mutta kosteutta oli ilmassa ja maassa. Mamma havahtui taas automaattisesti suomen aikaa puoli kuuden aikaan eli kisapaikalla kello oli puoli viisi. Loikoiltuaan tovin kuunnellen päässään soinutta Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappaletta jossa lauletaan: "aamulla puoli viisi Tukholman aikaan, taivas on harmaa ja sataa..." Niin Unkarin aika oli sama kuin Tukholman aika. Onneksi vain taivas oli enää harmaa muttei satanut.. Mamma valikoi kisapäivään sopivat vaatteet ylleen, täydentäen olemuksen myös pitkillä housuilla vaikkei keli suoranaisesti kylmä ollut, mutta kosteus lisäsi viileyden tunnetta, kömpi teltasta (kuivana) ja otti minut kanssaan aamulenkille.  

Kisapaikka oli hevosurheilukeskus jonka maa-alue oli täynnään siiseleiden koloja. Aamulenkillä näimme niitä useita vilistämässä pitkin maata. Kävelimme sumuisessa aamussa, nauttien hiljaisuudesta. Muita ei ollut vielä hereillä. Mamma uskaltautui kävelemään kanssani tulevan finaaliradan lähelle. Nyt kukaan ei juossut sielä, eli en voisi lukea viheen mahdollisia reittejä.
Hiljalleen leiri alkoi herätä aamuun. Oli peloteltu että ensimmäiset startit olisivat jo aamu seitsemältä. Tosiasiassa action taisi alkaa vasta lähempänä kahdeksaa. Päivä meni siis odotellessa. Puolen päivän jälkeen oli vihdoin meidän starttimme ykkös radalla. Mamma oli havahtunut siihen että kotimaisesta meiningistä poiketen manttelit olisivat täällä punainen ja valkoinen. Valkoistahan en omistanut, sinisellä olisi kuulemma saanut juosta, mutta kierreltyään hetken kojuja löysi mamma minulle sitten uuden valkean manttelin. Teipit peukkukynsiin, mantteli päälle ja suunta kohti kisakentää. Hellettä oli siinä vaiheessa jo ihan kiitettävästi. Onneksi lähtöalueen läheltä löytyi varjoisa istuskelupaikka ja mamma vielä viilensi minua kastelemalla manttelin ja valelemalla vettä rintaani. Omaa juoksuvuoroa odottaessa jouduimme valitettavasi äänellisesti todistamaan ikävää tapausta. Yksi ennen meitä juossut italian vinttikoira juoksi päin rissaa ja teloi itsensä todella vakavasti. Koiran tuskaisa huuto oli sydäntä raastavaa kuunneltavaa.

Kuva: Natalia Zeszutek

Alkuerän juoksin Mazurin kanssa. Mamma oli ollut hieman huolissaan siitä jos joutuisin veikan juoksupariksi. Mazurin kanssa olin juossut ennenkin ja siitä oli selvitty ilman tappelua, veikan kanssa olisi rähinän vaara olemassa. Mamma oli kävelyttänyt minun lihakseni lämpimäksi ja olin intoa piukassa odottaessani vuoroani. Lähetys oli jälleen ilman pantaa ja tällä kertaa mamma ei aikonut pidätellä minua hetkeäkään. Muistikuva Mazurin vauhdista kun oli varsin kiitettävä, joten minun oli turha antaa hänelle turhaa etumatkaa.

Juoksu meni varsin hyvin kuten kuvasta näkyy:


Startin jälkeen sain märäksi kastellun pyyhkeen ylleni ja kävelimme rauhassa mamman kanssa takaisin leirille. Suostuin jopa juomaan hieman ja sitten nukahdinkin päikkäreille.Mamma hengaili ja odotteli. Ja vihdoin ja viimein käytyään einehtimässä unkarilaisen "pizzan", ihana rasvainen juusto herkku, tulivat alkuerien tulokset.
Mamma oli ajatellut että olisin kolmen parhaan joukossa, mutta tulos oli vielä parempi. Mamma ei meinannut pysyä pöksyissään nähtyään että olin selkeässä johdossa. Tosiasiahan oli että mitä tahansa saattoi tapahtua. Olin ennenkin tehnyt sen että alkuerän vedän hienosti ja finaalin sitten oikaisen aivan päättömästi ja saan nollatuloksen. Eli kaikki oli vielä mahdollista.. Silti mamma keskitti ajatukset vain siihen ajatukseen kuinka saisimme palkintojen jaossa asettua ykköspaikalle. Sitähän me olimme tulleet hakemaan ja siihen piti nyt ajatus keskittää. Minä tosin keskityin lähinnä torkkumaan omalla paikallani auton peräluukussa, kuunnellen vain kun kisaturisti-pennut meuhkasivat. Mieli olisi tehnyt kyllä osallistua, mutta mamma arveli että on parempi etten mene sotkemaan pentusten leikkiä vaikka piipitin kyllä kovin innokkaana..
Finaalia saimme sitten odottaakin kauan ja hartaasti. Päivällinen onnettomuus italiaanojen parissa aiheutti lisäsäätöä heidän osallaan finaalissa. Saman ei todellakaan haluttu toistuvan. Rissoja rassattiin ja viehekin vaihdettiin sillä lopputuloksella että itskut hukkasivat liian pienen viheen.. Kun lopulta kävelimme kisapaikalle odottamaan omaa vuoroamme jahdattiin sielä yhtä karkulaista verkon kanssa. Viimein illan jo selkeästi hämärtyessä oli polskien vuoro. Minä ja Hanka juoksisimme viimeisenä. Mamma yritti pitää itsensä tyynenä jottei tartuttaisi hiipivää hermostuneisuutta minuun. Itseasiassa mamma keskittyi vain hengittämään tasaisesti. Mamma oli saanut kehoituksen varata minua varten rescue remedy tippoja, turhan stressin välttämiseksi. No meillä piti olla RR-suihketta, mutta valitettavasti reissuun lähdettäessä mamma totesikin pullon kuivuneen tyhjäksi, joten reissu tehtiin ilman tyynnyttäviä tippoja. Minä olin kyllä tyynen rauhallinen jos mamma malttoi pysyä tyynenä. Tosiasiassa mamma tiesi että hän niitä tippojakin olisi tarvinnut, mutta nyt piti pärjätä pelkällä tahdonvoimalla ja säilyttää sillä tyyneys.. Juuri ennen lähtöpaikalle siirtymistä Hanka seisoi vieressäni ja minä ilmoitin pienellä rähähdyksellä että viehe oli sitten MINUN! Siirryimme lähtöpaikalle ja tällä kertaa mamma päätti antaa Hankalle sekunnin kaksi etumatkaa, se lisäisi entisestään haluani voittaa. Kun irtosin mamman käsistä GO!-käskyn jälkeen, silloin alkoi sitten mamma todella jännittää. Juoksu sujui varsin mallikkaasti ja kun vieheelle tullessa sitten jälleen kerroin Hankalle varsin painokkaasti kuinka viehe todellakin oli minun, tunsi mamma helpotuksen käyvän ylitseen. Olin tehnyt parhaani, sitä enempää ei kukaan voinut odottaa. Ja mikä tärkeintä, näytin olevani täysin kunnossa.

Joukkueen johtaja totesi mammalle että melkeinpä voisi jo onnitella mestaruudesta, mutta vielä oli odotettava pistesaldo. Edellisen päivän pisteissä oli ollut sekaannusta ja jo mestaruutta juhlistettu grey olikin sitten jäänyt pisteiden tarkistuksen jälkeen jopa podiumpaikkojen ulkopuolelle.

Minä pääsin taas autoon lepäilemään, sain eteeni raejuustoa ja nappuloita sekä vettä. Olin kuitenkin taas niin puhki ettei ruoka millään muotoa maistunut. Join vähän ja kävin sitten unille. Mamma liittyi Puolan leirin illanviettoon muiden polski-ihmisten kanssa. Parin tunnin päästä tuli sitten tieto että palkintojen jako oli alkamassa. Liityimme mamman kanssa suomi-leirin ryhmään ja marssimme yhtenä joukkona palkintojen jakoon. Ensin jaettiin eilisen virheelliset palkinnot uudestaan ja sitten alkoi päivän rotujen läpikäynti aakkosjärjestyksessä. Kun oli polskien vuoro totesi mamma että ainakin ollaan viiden joukossa.  Veikan jäätyä viidenneksi olisimme siis ainakin neljän joukossa. Neljännen ja kolmannen sijan mennessä puolaan alkoi mamman sydän hakata hulluna. Olisimmeko toinen vai...? Kun kuuluttaja julisti toisen sijan olevan Hankan päästi mamma sellaisen inkkarihuudon että se varmaan kaikui koko kisa-alueen yli ja kun sitten julistus kertoi euroopanmestarin olevan minun, juoksimme mamman kanssa polleina suomenlipun seuratessa meitä ykkös paikalle. Mamma oli niin ylpeä ja itki aivan valtoimenaan laulaessaan mukana maamme-laulua. Kolmas kerta todellakin toden sanoi. Sen saimme mitä tulimme hakemaan. Mamma oli varsin ylpeä siitä että minä yli 6 vuotias uros sain vihdoin tuon tittelin.