 |
| Odottelevaa aamuhetkeä |
Majapaikan tarjoaja oli lupaillut illan viestissä saapuvansa aamulla 9-10 aikaan. Mamma oli yhdeksään mennessä valmis sillä ajatuksella että vie minut jo valmiiksi autoon pienen aamulenkin yhteydessä ja tulee sitten hakemaan viimeiset kamat samalla kun tuo avaimen. No yhdeksän jälkeen tulikin sitten viesti emännältä. Hän oli juuri herännyt ja menisi pari tuntia ennenkuin hän ehtii paikalle. Pikainen pähkäily ajammeko kohtaamaan hänet jotain kautta, mutta kävi ilmi että emäntä oli yöpynyt Rigan pohjoispuolella ja me olimme suuntaamassa etelään, joten ajelu olisi tiennyt turhia mutkia.. Ei sillä että meillä olisi varsinaisesti ollut kiire, mutta mielummin matkaa etenisi oikeaan suuntaan kuin takaisin sinne mistä oli tultu... Lopputulos oli että jätämme avaimen postilaatikkoon josta emäntä sitten sen tullessa saa..
Kymmenen maissa oli auto jälleen pakattu ja matka saattoi jatkua. Mamma
käytti minut vain nopealla aamupissillä lähistön puistossa, sillä
mielummin pitäisimme sitten pienen kävelylenkin jossakin maaseudun
rauhassa kuin kaupungin vilinässä. En ollut yhtään pahoillani kunhan
sain tyhjentää rakkoni ennen auton starttausta. Mamma oli huojentunut
siitä että auto oli ehjänä yön jäljiltä, sillä seutu oli todellakin
ollut hieman ghettoa. Kaupungin jäätyä taakse oli maisema melko yksitoikkoista: peltoa, peltoa ja peltoa. Mielenkiintoisinta tuossa ajomatkassa oli laskea lehmiä ja haikaroita, sillä missä kotimaassa pellolla työskentelevän traktorin perässä lentelevät lokit, naakat tai varikset, oli tuolla pellot valkoisenaan haikaroita. Mamma lopetti haikaran pesien laskemisen päästyään kolmeenkymmeneen, niitä siis näkyi, ja runsaasti... |
| kahvilan lampi |
 | |
| kahvilan pihapiiriä |
 |
| sorsat kiinnostivat, juominen ei |
Kahvipaussin jälkeen matka jatkui ohi Kaunasin kaupungin. Tankki alkoi näyttää tyhjentymisen merkkejä, joten oli aika ajaa tankkaamaan.Mamma ei ollut muistanut tarkistaa kummalla puolen autoa tankki oli, joten bensa-aseman pihaan ajettaessa pysähdys hieman syrjemmälle, tankin sijainnin tsekkaus ja vasta sitten mittareille. Toiminta aiheutti hymyilyä paikalla olleissa miehissä. Siinähän hymyilivät, mamma sentään hoiti tankkauksen ihan itse, tosin suoritettuaan vielä varmistavan tsekkauksen myös siitä mitä tankkiin piti laittaa.. Ei olisi ollut mukava havaita auton olleen diesel vehje sen jälkeen kun tankin olisi täyttänyt bensalla tai päinvastoin.. Tankki täyteen bensaa ja kassalle maksamaan. Jälleen homma hoitui vailla yhteistä kieltä ja elektroni toimi jopa nopeammin kuin kotimaassa. Ja sitten taas tien päälle.
Mamma oli löytänyt autosta myös cruiserin, mutta jostain syystä tankilla käynnin jälkeen tuo ei oikein ottanut toimiakseen. No ihmeteltyään toimimattomuutta huomasi mamma vauhtinsa ilmeisesti pumppaavan sen verran että eräs auto oli ohittaa meidät. Emmehän olleet kaahailleet kruiserin toimiessakaan, vaan väkeä meni ohi vähän väliä, ja mamma oli jopa ottanut paikallisen tavan väistää syrjempään kun näki jonkun tulevan takaa kovempaa. Eurooppalainen ajotapa oli huomattavasti joustavampaa ja sujuvampaa kuin härmäläinen "minä-itte-ja-sitten-ehkä-muut" jossa ohituskaistan tullessa painetaan kaasua ja kohdalla jossa kukaan ei pääse ohi himmaillaan maisemia katsellen. Kaikkein mukavinta oli aina auton päästessä ohi helposti se muutama hätävilkun väläytys jolla kiitettiin sujuvuudesta. Mutta siis... Tuo yksi auto jäi roikkumaan persauksiin, tuli melkein rinnalle ja jäi taas taakse. Mamma yritti antaa sille tilaa, mutta se ei mennyt kuitenkaan ohi. Viimein tulimme kohtaan jossa jostain syystä navigaattori ohjasi kääntymään pikkutielle, aloimme hidastaa vilkun kera jolloin tuo roikkunut auto ajoi eteemme, pisti vilkun päälle ja pysähtyi siihen pientareelle. Mamma pysähtyi peräänsä, sillä selkeästi tuolla autoilijalla oli nyt jotain asiaa. "You have BIG problem!" oli ensimmäiset sanat jota tuon Liettualaisen auton kuljettaja sanoi osoittaen takarengasta. Jep! Meillä oli iso ongelma, sillä rengas oli tyhjä. No mamma totesi että ihan tällä kohdalla ei vaihto-operaatioon ruveta, vaan ajamme hieman syrjään, juuri sinne mihin googlen reittiopas meitä ohjasi. Kiitimme avuliasta autoilijaa ja siirsimme auton syrjään. Noin sadan metrin päästä löytyi pikkuinen bensa-asema ja sen pihalta reilusti tilaa renkaan vaihtoon..
Nyt mamma tiesi miksi vakionopeussäädin ei toiminut, ilmeisesti järjestelmä oli sen verran älykäs että löi tuon pois päältä renkaan tyhjentyessä. Ja taas kaivettiin ohjekirjaa esiin. Vararenkaan paikka oli tiedossa, mutta mitenkäs siihen pääsi Zafirassa käsiksi?? Pientä pähkäilyä vaati myös pohdinta siitä miten tällaisessa tapauksessa tuli vuokra-auton kanssa toimia. Mielessä oli autovuokraamon nettisivuilla ollut maininta siitä että euroopassa oli 24/7 huoltoapu soiton päässä. Mutta milläs kielellä sinne soittaessa selvisi? Ja kun ei ollut havaintoakaan missä olimme, mikä kaupunki tai kylä tämä olikaan?? No mamma päätti unohtaa soittamiset ja alkoi kaivella tunkkia ja muita tarvikkeita esille. Viereen ajoi musta tuunattu audi ja kundit sieltä naureskellen kyselemään jotain. Mamma totesi heille englanniksi ettei ymmärrä sanaakaan mitä puhuvat, että jos oli asiaa niin englanniksi kiitos! Kundit hiljenivät, loppui naureskelu ja nousivat autosta. Toinen oli alta aikayksikön polvillaan tutkimassa vararenkaan sijaintia, ja toinen jo veivasi tunkkia auton alle. Mamma totesi parhaaksi vain asettaa takaluukkuun ohjekirjan avoimena siltä kohdalta jossa näytettiin vararenkaan irroitus ja ottaa minut hihnassa kauemmas niin kundit saivat puuhata renkaan parissa. Kävi ilmi että renkaan irroitus vielä olisi sujunutkin mamman voimillakin, mutta hajonneen renkaan sijoittaminen takaisin vararenkaan telineeseen olisi ollut yksinkertaisesti mission impossible yksinään. Sillä kundit saivat tehdä kahteen pekkaan tosissaan töitä että saivat sen loppujen lopuksi paikalleen. Kun kaikki oli valmiina ei mamma voinut muuta kuin kiitellä hymyillen ja vastuksena oli vain iloiset hymyt ja käden heilautus kun audi kaasutti tiehensä.. Siinä vaiheessa tuli itku! Helpottunut, huojentunut ja äärimmäisen kiitollinen. Ei ollut vastaavaan törmännyt suomessa, kun rengas hajosi, siinähän sait taistella sen itseksesi vaihdetuksi. Täällä homma toimi ystävällisyyden ja avunannon hengessä vauhdilla kuin formula ykkösissä. Eli ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Niin, navigaattori ohjasi meidät kilometrin jälkeen jälleen samalle maantielle josta tämä outo poikkeama oli tehty. Ilmeisesti tämä kokemus oli jo ennalta matkasuunnitelmaan määritelty...
Noin tunnin kuluttua olimme ylittäneet Puolan rajan. Rajan ylitys sujui jälleen yhtä huomaamattomasti kuin kaikilla aiemmillakin kerroilla, jos silmiä olisi räpäyttänyt väärässä kohtaa olisi jäänyt koko raja huomaamatta. Se missä maan vaihtumisen huomasi oli maasto. Liettuan puolella oli ollut tasaisen, tasaisen, tasaista, mutta Puolan puolella maasto muuttui kumpuilevaksi, ei nyt suoranaisesti vuoria tai edes varsinaiseseti mäkiä, mutta jotenkin sellainen "hobittimainen" kumpumaasto. Suorat tiet muuttuivat mutkitteleviksi teiden kiemurtaessa kumpujen ympäri. Varsin ihana moottoripyöräilymaasto siis. Pian rajan jälkeen saimme kääntyä pienemmälle tielle, sillä kohteenamme oleva Punsk oli hiukan päätiestä syrjässä. Olimme saaneet suhteellisen selkeät ohjeet perille löytämisestä. Meidän piti Punskin keskustasta seurata Silaine-kylttejä niin löytäisimme perille. No meillähän oli navigaattori.. joka johdatti meidät järven väärälle puolelle! Kun vihdoin löysimme oikean tien, ei vahingossakaan löytynyt oikeaa talon numeroa. Viimein mamma antoi periksi ja soitti majapaikkaan. Juu, meidän piti siis poistua tältä tieltä jonka nimi osoitteessa oli ja edelleen seurata niitä kylttejä, ihan sinne perille asti.. Ja löytyihän se oikea talokin, parin kilometrin päästä siitä tiestä mistä taloa etsimme... Ihan outo tämä Puolalainen tapa antaa osoitteita..
No kun viimein löysimme perille oikeaan paikkaan oli löytö mitä ihanin. Emäntämme isä omisti maat ja tuonne oli rakennettu mitä ihanin lomakeskus Silaine. Joutuisimme odottelemaan emäntäämme jonkin aikaa, sillä hän oli asioilla kaupungissa, mutta voisimme hyvin käydä rannassa ja metsälenkillä. Hän etsisi sitten meidät kun tulee paikalle. Vaikka paikka oli leirikeskus, oli sielä vielä rauhallista, vain
muutamia ihmisiä ja metsä täysin vailla kulkijoita, joten mamma uskalsi
päästää minut metsässä jaloittelemaan ihan irrallani. Voi mitä
kenguruloikkia tein kun sain veren taas virtaamaan lihaksiin. Kävimme myös lomakeskuksen rannassa (jossa vihdoin suostuin juomaan) ja pääsinpä hiukan haukkumaankin kun jostain kuului epäilyttävää ääntä..
Kun emäntämme viimein saapui paikalle, kertoi hän vielä tovin vierähtävän ennenkuin hän voisi huomioida meitä enemmän. Saimme kehoituksen käydä kunnon lenkillä, ja minulle pyynnön laittaa kopan päähän etten säikäyttäisi mahdollisia vastaantulijoita. Saisin kyllä juosta metsässä vapaana. Kävimme mamman kanssa vajaan tunnin lenkillä ja istuimme sitten autolla odottelemassa. Alueelta löytyi avoin wi-fi-verkko, joten nettiin pääsi taas. Kun emäntä viimein liittyi seuraamme istuimme järven rannalle juomaan kupilliset kahvia ja syömään kevyttä naposteltavaa (tomaatteja ja juustoja). Hän esitteli meille alueen, löytyi kylpytynnyriä ja suomalaistyylinen sauna. Rakenteilla oli uusia majoitustiloja ja viimein meille esiteltiin talo jossa nukkuisimme. Mamma rakastui tuon talon ulkonäköön totaalisesti.Jos yläosa olisi ollut hirttä, olisi talo ollut juuri sellainen mistä mamma on aina haaveillut... Kiersimme katselemassa myös pihapiirin muut asukit: hevoset, possut, lampaat ja vuohet.Naapurin kääpiöpinserin olinkin nähnyt jo kahville mennessä. Mamma totesi että oli hyvä että minulla oli yhä koppa päässä sillä tuo pikkuräksy juoksi suoraan jalkoihini, räksytti siinä aikansa ja juoksi sitten pois. Minä olin koko ajan katsellut otusta niska kaarella ja lähinnä kai ihmetellen mikä hemmetti tuo oli..Viimein ilta kymmenen maissa pääsimme vetäytymään omaan rauhaamme ja minä suostuin vihdoin syömään loput lihat ja juomaan vettä. Kuten tunnettua olen melkoinen suoraputki, joten sen sijaan että syönnin jälkeen olisin malttanut asettua nukkumaan, pyysinkin vielä pihalle. No mammalla ei ollut mitään sitä vastaan että käymme vielä metsässä pienen lenkin. Ilmeisesti pitkän päivän väsymys vaikutti mammaan, sillä metsään saavuttuamme hän päästi minut irti hihnasta. Olin taas koppa päässä, joten jos naapurin pikkukoira tulisikin vastaan ei se olisi vaarassa. Tovin kuljin kiltisti mamman kanssa, mutta sitten näin tai kuulin pusikosta jotain ja ampaisin sen sileän tien.. Kymmenisen minuuttia mamma odotti paikallaan, ääni kuului kuinka juoksin pusikoissa. Ajoittain mamma huusi nimeäni, mutta tiesi sen kyllä täysin turhaksi. Peräänikään oli turha lähteä, sillä itse kävellessään mamma ei edes kuulisi missä juoksen. Onneksi autotiet ja junarata olivat sen verran kaukana etten todennäköisesti painelisi sinne asti, ja kun rapina kuului puskien liikkuessa juostessani, tiesi mamma minun olevan jossain parin sadan metrin säteellä. Viimein tulin takaisin läähättäen vimmatusti. Spurtti oli sinänsä tehnyt hyvää, kuluttanut turhaa energiaa ja saanut veren virtaamaan, mutta... Se että olin juuri ennen juoksua syönyt kourallisen lihaa teki kokonaisuudesta hengenvaarallisen. Mamma näki mielessä kauhukuvia vatsalaukun kiertymästä ja mietti jo pitäisikö heti soittaa emännälle (hän yöpyi kaupungissa ei kanssamme täällä) mistä löytyisi eläinlääkäri. Kävelimme pienen lenkin tasoittaen olemustani. Läähätykseni ei ottanut laantuakseen ja mamma vei minut viimein sisälle. Taas muutama ajatus yläkerran isännälle. Mamma ei todellakaan aikonut kääntyä tästä pysäkiltä kotia kohti, ei varsinkaan niin että minua vietäisiin kylmänä takakontissa. Niinpä mamma otti minut viereen vuoteeseen. Hieroi hellävaroin mahaani ja rukoili. Viimein kuului kuinka mahassa alkoi purputus käydä ja palloksi turvonnut olemukseni laski suoliston viedessä tavaraa sinne mihin sen kuuluikin kulkea. Kun läähätykseni viimein parin tunnin kuluttua laantui uskalsi mamma vihdoin ja viimein nukahtaa, vaara oli ohi.
Riga - Punsk n.370 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti