nyt sitten starttasi suuri seikkailu. Eka etappi oli ajomatkallisesti lyhyt, vain reilut 300 km Tallinnasta Rigaan. Reissua tosin tehtiin aamu kymmenest', sill' pitih'n ensin p''st' kotoa satamaan...
Naputtelen tekstin nyt ekan majapaikan omistajan koneella, mamman iPhone kun ei saanut Wi-Fin kattavuutta niin yhteys ei sen kautta toimi...
Satamaan saavuimme ajoissa ja hurmasin jo rappusilla ekan ihmisen, vai olikohan se mamma kun hurmasi sen, sill' jotenkin hyvin tutun oloinen pitkatukka mies tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa. Mamma kohteliaasti kieltaytyi, silla pitihan meidan selvita kamojen kanssa toisessakin paassa omin nokkinemme...
Terminaalissa heratin ansaittua huomiota. Kiinalainen mies ja suomalainen pikkupoika eivat saaneet silmiaan irti minusta. Minua ei niin se kiinalainen kiinnostanut, mutta pikkupojan kanssa olisin erittain mieluusti tehnyt tuttavuutta. Mammkin lupasi etta minua olisi saanut tulla silittamaan, mutta pikkupojan aiti oli erittain fiksu ja totesi etta han mielummin opettaa sen ettei koiriin menna koskemaan, silla johonmukaisuus... jo minun kasvatuksessani sita johdonmukaisuutta ei ole kaytetty, joten paha menna sanomaan kannattaako sellainen.
Reissualukseksi oli valikoitunut Linda Line ja totesimme tuon varsin vaivattomaksi ja asiakaspalvelun ystavalliseksi. Periaatteessa minulle olisi loytynyt oma loosi (yksi matkatavaraosasto) mutta koska laiva ei ollut edes puolillaan vakea niin mamma kypsyi piipitykseei melko pian ja siirsi tyynyni viereensa kaytavalle. en varsinaisesti tukkinut kulkuvaylaa, silla mamman poydan toiselta puolelta meni toinen kaytava josta paasi yha edelleen esteetta kulkemaan.. Matka meni mukavasti, otin jopa pienet nokoset, siis ihan umpiunessa. Ja havahduin vasta siina vaiheessa kun pikkumies alkoi taas rampata ala ja ylakerran valisia rappusia hoilottaen joka askeleella "Hei hei koira!" Enhan siina vaiheessa voinut muuta kuin pompata jalkeille ja tuijottaa pikkumiesta hanta heiluen ja vinkuen etta minakin haluan rappusiin...
Ystavallinen palvelu jatkui viela Tallinnan satamassakin kun satamavirkailija auttoi mammaa tavarakuorman kanssa. Kai mies katsoi etta mamma ja puukengat jossa 10 sentin korot olivat vaarallinen yhdistelma laukkuvuoren edessa...
Vuokra-auto oli myohassa. Se ei sinansa haitannut kun vuokraamolta soitettiin etta auto on myohassa. Mamma oli hiukan epavarma mihin suuntaan meidan olisi pitanyt lahtea, ja odotettuamme vartin totesi mamma etta ehka auto on ajanut jonnekin toiselle puolen.. no nain ei ollut, vaan kun lahdimme kavelemaan tulikin auto juuri meita vastaan. Olin seissyt koko tuon vartin erittain ylvaan nakoisena mamman vieressa. Mamma mietti etta seuraavan kerrankun mennaan nayttelyyn, pitaa hanen laittaa nuo korkopuukengat ja minulle koppa paahan (Linda Line edellyttaa koiran joko matkustavan hakissa tai kuonokopassa). No ehka se ei tekisi tuomariin toivottua vaikutusta...
Piente sahlaysten jalkeen loppujen lopuksi saatiin auto alle ja matka voi alkaa. Ensimmaiseksi terminaali alueelta pois ajettua mamma paasti minut kaymaan pissilla ja kakalla. Sitten matka kohti Parnua ja Riigaa saattoi alkaa... Tai siis olisi saattanut... Mamma oli viron puolelle saavuttua saant puhelimen navigaattorn toimimaan jotekuten.. Tosin ei se navigoinut mutta siita sentaan naki missa ollaan menossa... No yhdistelma vieras auto, vieras kaupunki, ei mitaan tietoa mihin suuntaan pitaa menna ja samalla viela yrittaa katsoa mita navigaattori nayttaa.. Olimme siis tapahtumista odottava katastrofi Tallinan kaduilla... No jalleen kerran on todettava etta enkelit olivat matkassa, silla emme aiheuttaneet kolaria.. Jostain syyta tosin paadyimme tielle jota pitkin olisi paassyt Tartoon ja Narvaan!!!! Mina aloin esittaa vastalauseita takakontista ja kun mamma ei nahnyt enaa missaan yhtaan kylttia joka olisi kertonut Parnun olevan siina suunnassa niin mamma sitten uskoi minua. Ja seuraavasta liittymasta takaisin pain. Ajelimme jnkinmoisen rinkelinkierroksen ja kun mamma lopulta oli varma siita mihin olimme menossa, niin yllatys yllatys, olimme tasan siina kohdassa jossa mamma oli alkanut uskoa minun protestejani ja totesi sitten vain etta no ainakin tiedamme nyt miten tallinnan ohitustielle ajetaan. Satamasta olisi varmasti lahtenyt huomattavasti helpompikin reitti jota olisi suoraan paassyt sitten tielle E67
Tunti sen jalkeen kun saavuimme Tallinan satamaan olimme vihdoin oikeasti matkalla kohti oikeaa paamaaraa. Emme hoppuilleet. Aikaahan meilla oli. Varsinaisesti nahtavyyksia emme pysahdelleet katselemaan, mutta mamma kuvasi taas ylisuusen tuolin, tuulimyllyja ja metsaa auton ikkunasta.. Saa nahda millaisia maisemaplajayksia naista tuleekaan.. Huomasimme etta olimme saapuneet haikaroiden luvattuun maahan. Kun suomessa pellolla tekee jotan traktori, on sen perassa yleensa joko parvi lokkeja, variksia tai naakkoja.. Taalla sen perassa kulkivat haikarat. Ja kuinka monta haikaran pesaa naimmekaan paivan mittaan..
Maisemat olivat kauniita ja matkaan johon majoittajamme sanoi menevan aikaa maksimissaan nelja tuntia, me saimme tuhrattua kuusi.. No olihan eksyminen vienyt aikansa, mutta ennenkaikkea aikaa vei mamman kevyt kaasujalka. Kun ei ollut kiire, miksi paahtaa? Parnun jalkeen mamma huomasi etta autossa oli myos cruiseri, joten tuon ollessa tasaisessa 100km/h vauhdissa niin ehti hyvin katsella taloja ja peltoja... Minakin vieti yllattavan paljon aikaa seisoen takatilassa ja katsellen maisemia.
Kun vihdoin paasimme perille Rigan kaupunkiin oli edessa kohtaaminen majoittajan koiran kassa... se ei valitettavasti mennyt niin kivasti kuin mammat toivoivat.. No me lahdimme kavelylle puistoon ja majapaikan tarjoaja alkoi jarjestella asioita. Han voisi vieda koiran ystavan luo jonne se joka tapauksessa olisi huomenna ollut menossa.. Annettuaan meille avaimen lahti emanta viemaan koiraa varamajoitukseen ja sanoi sitten soittavansa kun hanet pitaa tulla paastamaan takasin sisaan.. Reilun tunnin kuluttua mamman puhelin soi ja emanta kertoi ettei koira parjannytkaan hanen kaverinsa uroskoiran kanssa. Mamma oli jo kertonut etta voisimme hyvin yopya autossa ettei hanen tarvitsisi omaa koiraansa haataa mihinkaan. Lopputulos oli kuitenkin se etta emanta meni koiransa kanssa ystavansa toiselle asunnolle ja luovutti oman asunnon meille.. Tallaista kai on Rigalainen vieraanvaraisuus..
Emantamme asuntoa katsellessaan mamma totesi etta ehka sita voisi olla armollismpi itselleen. Ehka tarkeinta ei ole se kuinka pramea ymparisto on ja kuinka viimeisen paalle sliipattu ja siivottu. Tarkeampaa on se lampo joka sydammesta sateilee kun on valmis antamaan omasta vahastaan pyytettomasti.
Ai niin, kisamatkaan liittyen olennainen asia. Suostuin sentaan majapaikassa juomaan vetta, mutta nappuloihin tai mukaan otettuun lihaan en suostunut koskemaan... Eli ensimmainen paiva syomatta.
Ja rahat on loppu - lahettakaa lisaa!!! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti