Uuden vuoden jalostusta

Kuten pentueblogista ilmenee on harkinnassa ollut uusi astutusyritys Friidun seuraavasta kiimasta. Tässä on ideaa palloteltu useampaan otteeseen suuntaan jos toiseen. Antaako asian olla, kun esiin nousi tietoa mahdollisista terveysriskeistä. Ja keskustelua jalostusneuvojan kanssa todennäköisyyksistä sen osalta kuinka todenäköistä on että mahdolliset sairaudet periytyvät. Sen keskustelun seurauksena sitten jo haudattu suunnitelma elvytettiin.

Omalta osaltani olen ottanut sen kannan että jos Katariina tekee päätöksen että haluaa Friidun astuttaa, on Alfa käytettävissä. Tähän mennessä kun ei ole vielä suoranaisesti mitään selkeästi periytyvää sairautta noussut julki, joka ehdottomasti estäisi jalostuksen. Pallo on siis edelleen varsinaisella kasvattajalla, ja on päätös sitten mikä tahansa se passaa meille ja olemme omalta osaltamme sitten myös kantamassa vastuun asiasta.

Suunnitelmamme nostivat kuitenkin myrskyn tuulenkoirien vesilasissa.
http://www.tuulenkoirat.net/tk/viewtopic.php?f=16&t=12903

[quote="shikan"]
En voi toivottaa onnea tälle yritykselle, sillä omistamme Friidun täysveljen, jonka luonteessa sekä terveydessä on sanomista. Sen silmä jouduttiin poistamaan sen ollessa 6kk ikäinen. Silmässä arviointiin olevan synnynnäinen kehityshäiriö. Verkkokalvo oli repaleinen ja silmä täysin sokea. Repaleinen verkkokalvo ylläpiti silmän sisäistä tulehdusta ja siitä aiheutui koiralle kipuja. Niinpä silmä ell suosituksesta poistettiin. Koska silmän kehityshäiriön perimmäinen syy ei koskaan selvinnyt ell Sari Jalomäki suositteli, ettei samaa yhdistelmää uusittaisi, eikä Ramonin täyssisaruksia käytettäisi jalostukseen.
Ramonilla on myös ollut ihmeellistä taipumusta mustelmiin/verenpurkaumiin ja sillä on epäilty jotain autoimmuunisairautta mm. Hannu Pajulahden toimesta. Varasin sille täksi kuuksi aikaa verikokeisiin, jossa asiaa selvitellään, mutta kaikki ajat olivat jo varattu ja saimme ajan tammikuun toiselle viikolle. Silloin saamme tästä lisätietoa. Ramonilla on ollut tänä vuonna myös mystisiä tulehduksia mm. kastroinnissa jätetyissä kivespusseissa sekä rinnassa. Myös näiden sanottiin johtuvan mahdollisesta AI-sairaudesta tai muuten heikentyneestä vastustuskyvystä. Voi myös olla, että ne vain olivat yksittäisiä tulehduksia vailla mitään suurempaa yhteyttä mihinkään kamalaan.
Ramon on polskiksi mielestäni turhan arka ja säpsy. Toivoisinkin tästä yhdistelmästä pentua harkitsevien tulemaan tutustumaan emon veljeen. Luonteet kun tuppaavat ainakin jossain määrin kulkemaan myös suvussa. Myös pentueen toisella uroksella Nasulla on ollut vastaavaa käytöstä ja tietääksi omistajat etsivät(en tiedä onko jo löytänyt) sille uutta kotia kaupunkiin sopimattoman luonteen takia.
Kun kaikki nämä asiat ovat pentuja suunniteltaessa tiedossa, niin en voi käsittää, että pentuja edes harkitaan tehtävän. Näyttelymenestys... Sitä löytyy. Se on ikävää, että niin monet rotukoirat ajautuvat tälle tielle, että laatua mitataan vain ulkonäöllä. Olen ihminen, jolle koirassa ulkonäköä tärkeämpää on terveys ja arjen sujuvuus ja kenties olen poikkeus.
Jos pentuja tulee, niin tottakai toivon koko sydämestäni, että yhdestäkään ei tule omistajalleen niin paljoa murhetta kuin mitä Raimosta on meille tullut. Onhan siinä toki paljon hyvääkin ja se on uskollisuudessaan vailla vertaa. Mutta sydän syrjällään täällä ensi kuuta ja verikokeiden tuloksia taas odotellaan :(
Voi pirulauta.[/quote]  

Minä en tiedä missä vaiheessa olen tämän kyseisen shikanin muroihin pissinyt, en tietääkseni ole koskaan kyseistä henkilöä edes tavannut ja hänen hyökkäyksensä meitä kohtaan jopa asiattomuuksiin menevissä viesteissä tuntuu hieman ylisuurelta. Jos ja kun hän on niin huolissaan tulevan pentueen terveydestä, olisi korrekti tapa ollut ottaa minuunkin ensin yksityisesti yhteyttä eikä alkaa julkisesti manaamaan jollain netin keskustelupalstalla.

Minäkin olen kiinnostunut koirien terveydestä, mutta koska näen jalostamisen niin että a) nartun omistaja tekee päätöksen pennutuksesta ja siitä mitä urosta haluaisi käyttää, b) on nartun omistaja myös se joka tutkailee ja pähkäilee mahdolliset terveysriskit. Vaikka oma työni on osittain terveyden ylläpitoon liittyvää, niin olen tämän pähkäilyn jättänyt kasvattajan (eli Katariinan ja Jussin) ja jalostusneuvojien pohdittavaksi. Katariina on kuitenkin se joka opiskelee enemmän aiheeseen liittyvää tieteenalaa ja omaa näin ihan käytännön tasolla jo enemmän mielenkiintoa ja motivaatiota asiaan ja siksi luotan hänen päätönkseensä 100%

Tietyllä tavalla on huvittavaa kuinka ihmiset reagoivat koiran jalostukseen, se että jollain koiran siskon serkun kummin kaimalla on sairaus x aiheuttaa sen ettei mitään koiraa joka millään tasolla yhdistyy tähän koiraan tulisi käyttää. Jos geenitekniikka olisi niin kehittynyttä että voitaisiin jäljittää taaksepäin se ongelman synty-yhdistelmä, silloin olisi toki helppoa rajata pois kaikki ne mahdollisen sairauden kantajat ja ongelmasta riippuen harkita voiko tuohon koiraan yhdistämällä saada terveitä vai puhkeaako ongelma tällä yhdistelmällä.

Katariinalta saa tosiaan pentueesta kiinnostuneet (tai vaikka vain koirien perinnöllisestä genetiikastakin kiinnostuneet) tiedon tämän yhdistelmän mahdollisista terveysriskeistä. Itse keskityn nyt vain pohdiskelemaan terveysasoita yleisellä tasolla ja oman mielipiteeni ja mutu-tuntuman perusteella. Seuraavat kappaleet EIVÄT siis juuri miltään osin OLE MIKÄÄN FAKTA vaan mahdolliset esimerkit olen kuullut kuulopuheina ja pohdiskelut ovat vain näistä heränneitä ajatuksia.

Milloin kyseessä on jalostukseen vaikuttava sairaus ja milloin kyseessä on yhden yksilön "valuvika"?

Ihmisten kohdalla on virallisesti vain kerran käytetty jalostusohjelmaa, huonoin tuloksin. Tuolloin kolmannen valtakunnan tarkoitus oli karsia kaikki sairas ja epäkelpo materiaali ja luoda arjalainen puhdas rotu. Kaikki tietävät miten tuossa sitten loppujen lopuksi oikein kävi.. Miksi ihmisten kohdalla ei ole jalostusohjelmaa? Miksi ihmisissä on täysin sallittua pariutua kenen kanssa haluaa, kuinka usein haluaa, välittämättä siitä kuinka tervettä ja elinkelpoista syntyvä materiaali on? Minä olen omalla kohdallani pohdiskellut sitä että en ole jalostuskelpoista materiaalia, suvussa periytyy niin sydänvikaa, diabetestä, viherkaihia, osteoporoosia kuin astmaa ja migreeniä. Silti, mikään taho ei ole ilmoittanut etten saisi tai voisi lisääntyä. Päinvastoin; aiemmin se
oli jokseenkin ensimmäinen kysymys sukulaisia ja tuttavia kohdatessa: "No, jokos teille on perheenlisäystä tulossa..?" Sama kysymys esitetään varmaan jokaiselle pariskunnalle jolla ei ole ensimmäistäkään lasta. Ja monille varmaan vielä sen ensimmäisen jälkeenkin, varsinkin jos se ensimäinen on tyttö, kun silloinhan ei suku jatku..

Ihmisten kohdalla tämä epäterve materiaali jää yhteiskunnan rasitukseksi, sillä harvempi kiikuttaa korvatulehduksesta kärsivän pienokaisen yksityslääkärille maksaen itse mahdolliset sairauskulut. Korvatulehduskin on merkki immuunipuolustuksen heikkoudesta, mutta silti se on ihmisissä ihan hyväksytty ominaisuus. Annapa olla jos koira kärsii korvatulehduksesta, niin silloin syynä on joko autoimmuunisairaus tai vaihtoehtoisesti rotuominaisuus kuten esimerkiksi bassetit joiden luppakorvat hautuvat ja tulehtuvat herkemmin. Onpa vaan näissäkin tullut vastaan sitä että kun koiralla vaihdetaan ruokavalio, niin tulehduskierre katkeaa siihen. Mielenkiintoinen rotuominaisuus kun se muuttuu ruokavaliolla.

Tietysti on olemassa geneettisiä heikkouksia ja todellisia sairauksia, mutta jos pyritään kaikki heikkoudet karsimaan pois, niin silloin on näin pienessä koirapopulaatiossa olemassa vaara että päädytään taas sisäsiitokseen (jos ainoat terveet koirat ovat lähisukua keskenään) ja jokainen historiaa vähänkin lukenut ymmärtää sen mitä siitä seuraa. Ei tarvitse kuin lukea millaiset terveydentilat olivat euroopan kuningasperheissä kun naitiin oma serkku tai pahimmillaan jopa sisarus. Eikä tarvitse mennä eurooppaan asti todisteiden saamiseksi, kyllä niitä vähä-älyisiä, kampurajalkaisia ja sokeita on ihan kotosuomessakin syntynyt.

Kuinka asiat sitten periytyvät?

Muistutan taas etten omaa mitään faktaa aiheeseen vaan tämä on täysin mutu-pohdiskelua.
Jalostusneuvojamme totesi joskus että koirat periyttävät myös sisarustensa ominaisuuksia. Sairaudet, silloin kun ne ovat perinnöllisiä kulkevat varmaan seuraavaan sukupolveen tavalla tai toisella. Mutta jos kyseessä on alttius johonkin (esimerkkinä nyt vaikka todettakoon nämä sydänvika, viherkaihi, diabetes ja astma jotka löytyvät äitini puolen suvustani), on toki suuri riski sairastua niihin, mutta koska samoja sairauksia ei tule isäni puolelta, en ole tähän mennessä niihin sairastunut. Migreenin perin, mutta siitäkin pääsin eroon noin 35 vuoden iässä poistettuani amalgaamipaikat ja vaihdettuani ruokavalion terveellisempään.

Sama pätee varmasti koiriinkin. Alttius johonkin sairauteen voi olla olemassa, mutta se puhkeaako tuo sairaus vai ei riippuu yhtä paljon, ellei enemmänkin elintavoista kuin geeneistä. Koirien kohdalla toki kyse ei ole koiran omasta viitseliäisyydestä sen suhteen kuinka tervettä elämää se elää, vaan omistajasta. Jaksaako nähdä sitä vaivaa että mahdollistaa koiralle mahdollisimman luonnonmukaisen ruokavalion, riittävästi sopivalla rasittavuudella olevaa liikuntaa ja sopivasti lepoa. Viitsiikö ja haluaako paneutua koiran kanssa "tasapainoiluun" sen suhteen että koira saa kasvaa luontaiseksi omaksi itsekseen, pysyen kuitenkin ihmis-koira-laumassa sillä portaalla joka koiralle kuuluu, eli hierarrkiassa ihmisen alla. Jaksaako ihminen vahvistaa ja palkita koiraa sen ollessa pentu ja voittaessa pelkonsa, ja samalla kuitenkin suojella pentua riittävästi jottei liian rankkoja kokemuksia tule liian nopeasti. Itse voin myöntää esimerkiksi epäonnistuneeni Alfan suojelussa pentuaikana. Alfa sai junnuna tuomarinkartanolla vapaissa ulkoiluissa turpiinsa borzoilta ja afgaanilta, ja siitä on riittänyt sitten koko lopunikäinen viha varsinkin venakoita kohtaan. Minun virheeni, joten olen sen hyväksynyt ja julkisesti liikkuessa pidän silmäni auki niin venakoiden kuin afgaanien varalta, nuo liehuvat karvat kun ovat  edelleen punainen vaate Alfalle.

Käytännössä voi siis melkein epäillä alle 500 koiran populaatiossa löytyvän koirista jos jonkinlaista alttiutta eri sairauksille. Mitkä näistä sitten ovat niitä joita tulisi karsastaa kuin ruttoa? Silmäongelmat ovat yksi josta paljon puhutaan PRAn muodossa. Vinttikoirien kohdalla silmät ovat tietysti oleellinen asia sikäli että puhumme näöllä saalistavasta koirarodusta. Tuo keskustelun kirvoittanut Ramonin synnynnäinen kehityshäiriö jonka seurauksena verkkokalvo oli repaleinen ja silmä täysin sokea. Onko se yksittäisen koiran valuvika vai onko kyseessä perinnöllinen mutaatio? Suvussa on esiintynyt toinen vastaava tapaus jossa silmä on vastaavasta syystä jouduttu poistamaan. Näin voidaan siis olettaa sen olevan jotenkin perinnöllistä, mutta koska kyseinen koira on (käsittääkseni) Ramonille sukua mutkan kautta kolmannen polven takaa ja vain nämä kaksi tapausta on tiedossa, voi esittää kysymyksen kuinka todennäköistä vastaavan periytyminen seuraavaan sukupolveen on jos ja kun Friidulla ei ole viitteitä vastaavaan kehityshäiriöön ja Alfan takaa samaa kantaa ei ole tulossa. Minä en tiedä, minä vain pohdiskelen.

Tietysti silloin kun joku alttius tulee selkeästi kerrannaisena monen sukupolven kautta, on entistä suurempi todennäköisyys siihen että tulevat jälkeläiset voivat olla sairaita, mutta.. jälleen kerran se mutta. Entä jos jalostukseen käytettävä koira yksilönä on terve ja se yhdistetään toisen terveen koiran kanssa jonka takaa tuota rasitetta ei edes tule, niin kuinka suuri on silloin todennäköisyys että seurauksena on sairaita yksilöitä? Ei voi tietää. Samoin kuin ei voi tietää sitä tuleeko pentuja kerralla yksi tai kaksi vai kymmenen. Kummankin koiran suvussa pentueen koko on pyörinyt 6-8 koiran tienoilla, jolloin tietysti riski siitä että jollekin pennun ostajalle päätyisi sairas koira on suurempi kuin jos koiria syntyy 1-2 jolloin koira(t) jäisivät omiin hoteisiin ja riski sairastumisten hoitamiselle jäisi täysin omalle vastuulle. Jos jalostamista tekisi vain järkiajattelulla voisi toki pennut tehdä ja lopettaa sitten sopimattomat/epäkelvot yksilöt sen sijaan että etsisi niille rakastavia koteja. Jos mahdolliset kehityshäiriöt näkyisivätkin heti syntymässä, olisi karsinta helppoakin, mutta koska tosiasia on se että useimmat synnynnäiset kehityshäiriöt ilmenevät todellisuudessa vasta muutamien viikkojen tai jopa kuukausien jälkeen, joten pentuihin ehtii jo valitettavasti kiintyä eikä luopuminen muualle kuin rakastaviin koteihin ole helppoa. Ja mahdolliset hermorakenteen ja luonteen poikkeamat kun näkyvät kunnolla vasta pentuiän jälkeen joten niiden perusteella karsiminen on vielä haastavampaa.

Jalostaminen tuotantoeläinten parissa on siis paljon helpompaa. Karitsa on helpompi listiä jos käy ilmi sillä olevan sydänvika. Sen kierto ruokapöytään vain nopeutui reilusti alkuperäisestä suunnitelmasta. Koira kun on kuitenkin harrastuskaverin ja työvälineen lisäksi myös perheenjäsen, joten se luopumisen tuska alkaa lähennellä jo ihmis perheenjäsenestä luopumista.

Omaan jalostusajatteluun liittyy toki myös tuo koirien luonne. Kaikki Alfan tuntevat tietävät sen meuhkaavan toisille uroksille, käyttäytyvän dominoivasti, olevan erittäin reviiritietoinen ja suojeluhaluinen. Samalla se on kuitenkin erittäin lempeä, ihmisrakas (tutuille) ja saanut joka näyttelyssä tuomarilta toteamuksen mukavasta luonteesta. Minun mielestäni Alfan luonne on idealistisen täydellinen. Sen hermorakenne on täydellinen eikä koirassa näy merkkejä pelosta. En silti itse luokittele tuotakaan luonnetta "helpoksi", vaan vaikka voimme hyvin liikkua julkisesti ja viimeisimpänä osoituksena koiran keskittymiskyvystä ja loistavasta hermorakenteesta oli esimerkiksi uuden vuoden yön traditiomme. Puolen yön aikaan otamme koirat mukaan ja kävelemme lähi pellon reunalle katselemaan naapureiden rakettien räiskettä. Meidän pojissa ei ole koskaan ollut havaittavissa paukkuarkuutta, toisaalta vuoron perään jokaisen koirani olen pienestä pitäen totuttanut koviin ääniin paukkeeseen ja rätinään (onneksi rakastan popcorneja).

Vaikka en pidä Friidun isän luonteesta siinä ilmenevästä selkeästä pelosta johtuen, niin koska olen ollut tekemisissä enemmän sekä Friidun että Dafin kanssa ja nähnyt noiden hermorakenteen olevan  selkeästi perityn emän puolelta. Ja vähäisemmät kohtaamiseni Sheelan sekä Mintun kanssa on näyttänyt niiden olevan aivan normaaleja ja samoin Nasusta tavatessa tulleen mielikuvan aivan normaalista nuoresta polskiuroksesta, en usko Alfan ja Friidun pennuista tulisi mitenkään poikkeuksellisen vatipäitä.

Pikkukavereita pakkaseen?

Keskustelussa nostettiin esiin myös ajatus siitä kuinka Alfan spermaa tulisi pakastaa tulevaisuuden varalle. Että jonain päivänä tuota saatettaisiin hyvinkin arvostaa käytössä. Lainaan tähän oman kommenttini  asiaan:

Sen jälkeen kun Alfa on saavuttanut kolmen vuoden iän on suomessa tehty kaksi pentuetta, kumpainenkin narttu sellainen joiden sukusiitosprosentti Alfan kanssa olisi ollut likipitäen nolla. Kummallekaan nartulle Alfa ei ollut edes harkinnassa (ainakaan niin että tieto siitä olisi kantautunut minun korviini asti). Nyt kun kolmas pentue on suunnitteilla, oli Afu kasvattajan mielestä kelvollinen, mutta muiden taholta tuli dissausta (jo ennen tätä terveyspolemiikkia). Joten jos suomessa syntyy polskipentue keskimäärin joka toinen tai joka kolmas vuosi ja ehkä noin joka kolmannelle nartulle Alfa saattaisi kelvata niin tuo spermaputkilo saisi sitten odotella pakkasessä todennäköisesti seuraavat 8-12 vuotta, joten voin sanoa että se alkaisi olla sellainen kultakimpale ettei sitä todellakaan kovin halvalla nartun omistaja saisi käyttöön, sikäli mikäli sperma silloin vielä olisi kelvollista. Sitä lottovoittoa tässä siis odotellen..

Tiedän tai vahvasti ainakin epäilen ettei eurooppalaisille Alfan sperma kelpaa, euroopassa kun on jo kahden Polskis uroksen; Aston Martinin kolme pentuetta ja Anglian yksi pentue olemassa. Joten miksi he täältä haluaisivat kun lähempääkin on saatavilla. No ehkä sitten kun aika näistä pojista jättää, mutta onhan sielä euroopassa jo seuraavankin sukupolven Euroopanmestari Polskis veren jatkajana Willow (Mythago's Moss Garden) tarjolla. Toki jos sen voisi tietää että jossain vaiheessa kohdalle tulisi se narttu jonka kohdalla sperman pakastukselle olisi ollut tarvetta, niin kannattaisihan tuota pistää pakkaseen. Toisaalta jos tämän päivän keskusteluiden valossa koirien terveydentilaa miettii niin aika harvassa ovat maailmallakin ne koirat joiden käyttöä voisi ajatella jottei sieltä taustalta tulisi mitään geeni riskejä tai vatipäisyyttä. 

Modelshoot Matching..

Torstai oli varsin tapahtumarikas päivä.

Olin innosta piukeana huomatessani mamman aamupäivällä kerätessä kasaan myös minun varusteeni, vaikka hieman ihmettelin niin mamman asuvalintaa kuin kaikkea muuta mukaan pakattavaa. Mamma päästi minut irrallaan käymään pisulla ja kakalla ennen lähtöä, ja naureskeli että hyppiessäni ja pomppiessani kuin kuriton varsa laitumella, ei mistään vammasta ollut tietoakaan.

Ajoimme mamman studiolle noutamaan hieman tavaroita, ja osoitin tuolla ettei minua olisi voinut taas kaupungissa olo vähempää kiinnostaa. Haukottelin kovaäänisen mielenosoituksellisesti koko sen ajan minkä olimme studiolla ja onneksi pian hyppäsimmekin takaisin autoon.. Mihinköhän tällä kertaa ajaisimme?

Suuntana oli Pasila ja vanhat vr:n konepajan rakennukset. Tovin saimme odotella pihamaalla ennenkuin paikalle hurautti mamman odottelema auto ja pääsimme sitten siirtymään portista studion puolelle. Minä pääsin elämäni ensimmäisen kerran oikeasti leikkimään valokuvamallia. Totesin sen varsin uuvuttavaksi ja pitkäveteiseksi. Kun valot räpsyvät ja pitää vain seistä paikallaan näyttäen suurelta ja räyhäkkäältä. Positiivista sinänsä olivat ne lukemattomat rapsutukset joita sain. Ja herätin kyllä huomiota ja kunnioitusta niin että taisi facetime-kuvaa minusta lähteä ihan ulkomaille asti.

Kuvausten jälkeen suuntasimme taas mamman studiolle ja sielä otinkin sitten minitirsat lattialla leväten sen aikaa minkä mamma palveli asiakasta. Taas sain lisää rapsutuksia mukavilta ihmisiltä.

Sitten oli vuorossa Koiraosteopaatti. Mamma oli ollut huolissaan mikä sunnuntaina Liedon kisassa aiheutti nilkutukseni. Tutkimus osoitti ettei polvessa ollut mitään vikaa (elänlääkärihän oli pelotellut polven ristisiteen repeämällä). Mutta tutkimus viittasi siihen että olin revähdyttänyt reisilihaksen ja toinen kipupiste löytyi selästäni. Osteopaatti antoi toiveita siitä että vamma ehtii kyllä parantua ennen EM-kisoja, mutta nyt on sitten maltettava treenata rauhallisesti ja tarkasteltava tilannetta järjen kanssa. Parin viikon päästä käyn vielä uudestaan sitten osteopaatilla jolloin tarkastellaan onko parantuminen edennyt kuten toivottu ja sitten tehdään lopullinen päätös kisojen suhteen.

Osteopaatilta suuntasimme kotia kohti. Kymmenisen kilometriä ennen kotia mamma kuitenkin ajoi auton parkkiin. Poikkesimme Särkijärven vanhempainyhdistyksen järjestämässä match-showssa. Mamma totesi että kerrankin kun olimme sopivasti liikkeellä niin voisimme hyvin käydä kantamassa kortemme koululaisten keräyskekoon ja saisivatpa paikalliset nähdä sitten kerrankin meidätkin (ei ollut näissä piireissä tullut juurikaan pyörittyä). Tuttujakin näkyi, niin pelastuskoira kuin vinttikoirapuolelta. Minusta oli itseasiassa varsin mukava patsastella pitkästä aikaa kehässä. Ja tällä kertaa tuomareina oli sellaisia jotka todellakin juoksuttivat, jopa niin että mamma totesi best in show-kehän jälkeen (olin siis isojen punaisten ykkönen) että minä olisin varmasti juossut vielä vaikka kuinka, mutta mammalta alkoi paukut loppua.. Minä olin sentään aamulla syönyt kunnon nappula-aamiaisen, mutta mamma oli koko päivän vetänyt parilla kahvikupillisella ja desillä turkkilaista jugurttia.. No BIS kehässä jäimme toiseksi, voiton mennessä pikkuisten punaisten voittaneelle karvaturrille. Häviö ei sinänsä harmittanut kun kotiin sai kantaa kaksi ruokasäkkiä (21 kiloa pedigreetä), puruluita, lelun, matkakupin, ketjupannan ja mammallekin iloksi vielä sagaformin tuikkulasit.. Eli todellakin monenkertainen saalis satsattuun rahaan verrattuna.

Mamma nappasi kuvan ennen kehää, olin varsin hyväntuulinen..

Nämä kolme kuvaa by Mari Winqvist.

Loukkaantuminen Liedossa

Kisakausi avattiin Liedon maastoissa, ei toivotuin seurauksin.

Kaikki tuntui olevan kisamatkaa vastaan. Tänne oltiin toki saatu kilpakumppaneita oikein kaksin kappalein, eli Friidu ja Nasu olivat tekemässä ensimmäiset starttinsa. Mutta muuten kaikki merkit viittasivat siihen että reissu olisi parempi jättää väliin...

Mamman lähtiessä lauantaina töistä kotia kohti, piti pakoputki järkyttävää meteliä. Onneksi (?!?) mamma tarkasteli metelin lähteen kunnolla vasta kotipihassa ja totesi siinä vaiheessa pakoputken olevan etupöntön edestä irtipoikki! Onni onnettomuudessa ettei koko höskä ollut tipahtanut ja jäänyt jonnekin Helsinki-Porvoo-Juornaankyllä välille.

Tovin jos toisenkin mamma yritti keksiä vaihtoehtoisia reissuvälineitä. Ja soitti jopa luotto autokorjaamollemme (jossa puhelintäti kertoi numeron olevan pois käytöstä!?!?). Facebookin kautta olisi kulkupeli löytynyt, mutta valitettavasti tuon sijainti olisi ollut taas Helsingin suunnalla niin jollakin olisi sitten pitänyt päästä ensin sinne.. No lopulta mamma totesi ettei muu auta kuin että iskä joutuu lähtemään kisoihin meidän kanssa jos kerran ei anna autoaan ajoon.. Siinä vaiheessa alkoi sitten akuutti korjausrupeama. Naapureilta onneksi löytyi loppujen lopuksi sopiva sovitusholkki ja parin tunnin pusaamisen jälkeen oli pakoputki paikallaan ja meille reissurassi taas valmiina.

Mamma joutui siinä vaiheessa toteamaan (kello oli siis jo kymmenen illalla) että suunniteltu saunottamiseni sai jäädä kun herätyskello kilahtaisi sitten jo neljän tienoissa. Aamulla herätyskello soi kuten pitikin ja mamma heräsi kyllä ajoissa, mutta jotenkin aamu oli vain niiiiin jumi jumi että loppujen lopuksi olimme alkuperäisestä aikataulusta liki puoli tuntia myöhässä. No onneksi mamman matka-ajan laskelmat perustuivat googlemapsin tarjoilemiin ajoaikoihin ja tarkempi tarkastelu osoitti että tuo tarjosi jostain syystä jotain epämääräisiä kiemuroita pitkin vanhaa turuntietä ja pyörimistä leppävaarassa yms. Joten saimme hyvin aikataulun kiinni jo espoon kohdalla ja kisapaikalle saavuimme loppujen lopuksi liki vartin ennen aikataulua.

Olin hieman räyhäkkäällä tuulella ja Friidun ja Nasun saavuttua, kun jonotimme yhdessä elänlääkärin tarkistukseen, kerroin varsin äänekkäästi mielipiteitäni kisakumppaneistani. Saimme kaikki luvan kisaan ja sitten olikin arvonnan odottaminen ja valmistautuminen. Jostain syystä meuhkasin Friidullekin alkuunsa. En oikein sisäistänyt sitä että kyseessä oli tyttö. Nasulle en itseasiassa edes meuhkannut niin paljon. Luokittelin tuon kai Wänen kanssa samaan kastiin, sillä Nasultakin oli viety pompulat jokin aika sitten ja kun tuolla ei ollut tarvetta meuhkata takaisin niin menetin melko pian mielenkiintoni.

Lämmittelylenkille lähdimme yhdessä Friidun kanssa. Alkuun oli hieman jännitystä havaittavissa (puolin ja toisin) mutta tovin kuluttua kuljimme jo varsin tyynesti rinta rinnan ja hajuja haisteltuani tajusinki tuon olevan tyttö ja suhtautumiseni muuttui täysin.

Friidu ja Nasu juoksivat ensin parina. En nähnyt juoksuaan kuin pienen pätkän, sillä mamma piti minut mäennyppylän toisella puolen jotten voisi ennalta arvailla vieheen reittejä. Hienosti kumpikin pinkoi näkösällä ollessa vieheen perässä. Tai no ne jotka paremmin näkivät totesivat että Friidu juoksi vieheen perässä ja Nasu Friidun perässä, mutta samapa tuo, pääasia että juoksivat. Tämä oli kummallakin ensimmäinen kisajuoksu ja ilmeisesti Nasulla ensimmäinen kerta ylipäätään moottorivieheen perässä, joten siihen nähden tulos oli hieno. Mamma tunsi koko tuon odotusajan epämääräisen pelon kaihertavan sisuksissaan. Miksi tällä kertaa hermostutti näin paljon?

Sitten oli minun vuoroni. Tuijotin lähtöpaikalle astellessa viehettä tiukasti ja vieheen liikahtaessa ja lähettäjän huutaessa "irti!" ampaisin matkaan täyttä vauhtia. Alku näytti hyvältä, mutta kadottuani mamman näkyvistä töntäreen taakse tapahtui jotain, sillä tullessani taas näkyviin oli vauhtini hidastunut huomattavasti ja viehe jäi jopa odottelemaan minua. Sitkeästi jatkoin kuitenkin maaliin asti ja vieheen pysähtyessä kuului lähettäjän lällystä jonkun ääni:"radalla loukkaantunut koira, onko eläinlääkäri paikalla?". Mamma tunsi siinä vaiheessa sisuskalujen kääntyvän ympäri. Tässäkö se oli jota oltiin koko kisaura pelätty?? Mamma ehti luokseni hetken ennen eläinlääkäriä (joka oli onneksi ollut katsomassa lähtöäni). Ja pikainen tarkistus varmisti sen ettei mistään ainakaan vuotanut mitään, eli ei haavoja, mutta ulvahdin kivusta eläinlääkärin käydessä läpi oikean takajalkani. Vaikka nilkutin, astuin kuitenkin kaikilla jaloilla, joten ainakaan mikään ei ilmeisesti ollut poikki. Nyrjähdys, revähdys tai pahimmillaan polven ristisiteen repeämä..

Rauhallisesti suuntasimme takaisin autolle, poiketen matkalla toimiston kautta kuittaamassa maininnan loukkaantumisesta ja sitten jäähdyttelemään. Kävellessä askellukseni alkoi normalisoitua, mutta kun mamma päästi minut pururadalla hetkeksi irti kehoittaen hieman juoksemaan, tuli kipu takaisin, eli jotain sielä oli hajonnut. Pääsin autoon lepäämään ja mamma jäi hengailemaan Friidun ihmisten seuraan.

Nasunkaan pisteet eivät riittäneet finaaliin joten Friidu sai tällä kertaa sitten juosta finaalin yksin. Hienosti likka veti, vaikka mammansa totesikin hiukan ennen maalia että näkee kunnon olevan vielä puutteellinen. Eli lisää voimaa vaan, viehevietti näytti olevan aivan loistavalla mallilla. Ensimmäisen sijoituksen lisäksi likka sai ensimmäisen sertinsä sekä pokkasi samalla Varsinais-Suomen kennelpiirin mestaruuden. Hieno tulos ja tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia kisoja.

Kun pääsimme mamman kanssa kotiin, oli autosta nouseminen uikutusta. Tuntui että kaikkia tassuja särki ja jokainen askel autosta ulos oli tuskaa. Mamma oli todella huolissaan ja hiukan epäili parantaisiko vai pahentaisiko sauna olotilaani. Halusin kuitenkin saunaan ja viihdyinkin sielä varsin kauan leppeissä löylyissä samalla kun mamma hieroskeli läpi selkäni ja etu- ja takalapani. Mammaa harmitti se ettei tuntenut anatomiaa paremmin, kun jokainen möykky lihaksissani alkoi näyttää järkyttävältä ruhjeelta ja suunnilleen irtirepeytyneeltä lihakselta. No saunan jälkeen liikkeeni oli jo vetreämpi, joten kaikesta päätellen kyse oli lähinnä lihasvauriosta.

Mamma tilasi minulle pikimmiten ajan osteopaatille jotta saataisiin selville missä vika on. Kun kerran kuitenkin käytin kaikkia neljää jalkaa käytäisiin ensin osteopaatilla ja mentäisiin sitten eläinlääkärille ja röntgeniin kuvattavaksi jos viitteitä siihen suuntaan olisi..

Onneksi maanantaina iskän hierottua täydellisesti krampissa olleet reiteni alkoi levon vaikutuskin näkyä ja pahin jäykkyys poistua. Nyt vain odottelemme torstaita jolloin pääsen sitten osteopaatin käsittelyyn.

Vahvistus ja manipulaatiota

Tänään tuli vihdoin sähköpostissa EM-kisojen lopulliset ja vihoviimeiset tulokset. Polskien osalta tuloksissa ei tapahtunut muutosta, joten tittelini on nyt sitten erittäin virallinen.

 Kävin tänään toisen kerran osteopaatti Jerry Ketolan käsiteltävänä koirahotelli Tassu & Tassussa. Taivaallista!
Ensin käytiin läpi koko kroppa pintapuolisesti (taivutellen ja venytellen kaikki kintut) Sitten selän kieroutta sivuttaissuunnassa mobilisoitiin.

Sitten oiottiin lannerangan nikamia ja parannettiin koko selkäruodon joustavuutta.

Sitten sainkin käydä pötköttämään kun jalkoja hiukan venyteltiin. Olin ihan sitä mieltä etten oikeastaan tarvitse venyttelyä, mutta loppujen lopuksi se olikin ihan kivan tuntuista, varsinkin kun päästiin niskan venytyksiin...

Olin alkutarkistelussa ulahtanut samalla tavoin kuin joskus sohvalta noustessa ja epäilys kallistui ensin lapaluun suuntaan. Joten sitä käsiteltiin mutta kipupistettä ei löytynyt. Sitten suunnattiin huomio ranteeseen ja sieltähän löytyikin sitten jonkinlainen jumi-jumi jonka takia ranteen liikkuvuus ei ollut yhä hyvä kuin toisessa tassussa. Hiukan mobilisaatiota sinne ja ta-daa.. Tassut olivat yhtä liikkuvia.. Oletettavasti tuo ranne oli ollut sen alku-uikahduksen syynä..

Mamma toimi hoidon aikana kuvaajana ja muutamia lisäkuvia löytyy: http://www.facebook.com/Koiraosteopaatti suosittelen lämpimästi tykkäämään ja testaamaan Jerryn käsiä. Ai niin hän hoitaa kyllä myös ihmisiä, joten sitten voi varata hoitosetin sekä koiruudelle että omistajalle. Eikä se hoidossa käynti edellytä että pitäisi olla mikään huippu-urheilija, tästä on apua myös monien sairauksien hoidossa..

Ei voi taas muuta sanoa kuin että: Erittäin lämmin kiitos jälleen kerran!!! Olinkin koko loppupäivän aivan euforisessa olotilassa. Hoito tuottaa niin ihanan raukean olon. Kiitos!

2. etappi - vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Odottelevaa aamuhetkeä

Aamu alkoi rauhallisesti. Mamma keitti itselleen aamukahvit ja joi vitamiinijuomat. Sitten epäröivä tarkistus oliko asunnon ainoa vesipiste, eli kylpyamme suihkulla, käyttökelpoinen. Näytti siltä että vedet tulivat ja menivät ilman vaaraa että koko kylpyhuone alkaisi uida, joten mamma uskaltautui ottamaan suihkun. Mielenkiintoinen piirre asunnossa oli kokolattiamatto joka löytyi myös kylpyhuoneesta..

Majapaikan tarjoaja oli lupaillut illan viestissä saapuvansa aamulla 9-10 aikaan. Mamma oli yhdeksään mennessä valmis sillä ajatuksella että vie minut jo valmiiksi autoon pienen aamulenkin yhteydessä ja tulee sitten hakemaan viimeiset kamat samalla kun tuo avaimen. No yhdeksän jälkeen tulikin sitten viesti emännältä. Hän oli juuri herännyt ja menisi pari tuntia ennenkuin hän ehtii paikalle. Pikainen pähkäily ajammeko kohtaamaan hänet jotain kautta, mutta kävi ilmi että emäntä oli yöpynyt Rigan pohjoispuolella ja me olimme suuntaamassa etelään, joten ajelu olisi tiennyt turhia mutkia.. Ei sillä että meillä olisi varsinaisesti ollut kiire, mutta mielummin matkaa etenisi oikeaan suuntaan kuin takaisin sinne mistä oli tultu... Lopputulos oli että jätämme avaimen postilaatikkoon josta emäntä sitten sen tullessa saa..

Kymmenen maissa oli auto jälleen pakattu ja matka saattoi jatkua. Mamma käytti minut vain nopealla aamupissillä lähistön puistossa, sillä mielummin pitäisimme sitten pienen kävelylenkin jossakin maaseudun rauhassa kuin kaupungin vilinässä. En ollut yhtään pahoillani kunhan sain tyhjentää rakkoni ennen auton starttausta. Mamma oli huojentunut siitä että auto oli ehjänä yön jäljiltä, sillä seutu oli todellakin ollut hieman ghettoa.  Kaupungin jäätyä taakse oli maisema melko yksitoikkoista: peltoa, peltoa ja peltoa. Mielenkiintoisinta tuossa ajomatkassa oli laskea lehmiä ja haikaroita, sillä missä kotimaassa pellolla työskentelevän traktorin perässä lentelevät lokit, naakat tai varikset, oli tuolla pellot valkoisenaan haikaroita. Mamma lopetti haikaran pesien laskemisen päästyään kolmeenkymmeneen, niitä siis näkyi, ja runsaasti...

kahvilan lampi

kahvilan pihapiiriä

sorsat kiinnostivat, juominen ei

Pikaisen tienvarren levähdysalueen pissa/kakka pysähdyksen jälkeen sai auto niellä kilometrejä. Ensimmäisen varsinaisen pysähdyksen pidimme vasta liettuassa josta löytyi mukava pieni kahvila-ravintola pienen lammen rannalta. Mamma yritti saada minut juomaan vettä lammesta (toivotonta), joten ainoa joka nautti virvoikkeita sisäisesti oli mamma, kahvin ja jäätelön puitteissa. Mammaa huvitti kun kaupankäynti onnistui kyllä loistavasti ilman yhteistä kieltä tai valuuttaa. Visa elektron toimi loistavasti ja summan myyvä osapuoli kirjoitti paperilapulle ennen sen naputtelua koneeseen.Tosin jos nälkä olisi ollut suurempi, eli olisi haluttu jotain muuta kuin kahvia (joka on aika yleismaallisesti tunnistettavissa kun mumisee coffee ja nyökyttelee myyjän näyttäessä kahvimasiinaan päin) olisi voinut tulla vaikeuksia.

Kahvipaussin jälkeen matka jatkui ohi Kaunasin kaupungin. Tankki alkoi näyttää tyhjentymisen merkkejä, joten oli aika ajaa tankkaamaan.Mamma ei ollut muistanut tarkistaa kummalla puolen autoa tankki oli, joten bensa-aseman pihaan ajettaessa pysähdys hieman syrjemmälle, tankin sijainnin tsekkaus ja vasta sitten mittareille. Toiminta aiheutti hymyilyä paikalla olleissa miehissä. Siinähän hymyilivät, mamma sentään hoiti tankkauksen ihan itse, tosin suoritettuaan vielä varmistavan tsekkauksen myös siitä mitä tankkiin piti laittaa.. Ei olisi ollut mukava havaita auton olleen diesel vehje sen jälkeen kun tankin olisi täyttänyt bensalla tai päinvastoin.. Tankki täyteen bensaa ja kassalle maksamaan. Jälleen homma hoitui vailla yhteistä kieltä ja elektroni toimi jopa nopeammin kuin kotimaassa. Ja sitten taas tien päälle.

Mamma oli löytänyt autosta myös cruiserin, mutta jostain syystä tankilla käynnin jälkeen tuo ei oikein ottanut toimiakseen. No ihmeteltyään toimimattomuutta huomasi mamma vauhtinsa ilmeisesti pumppaavan sen verran että eräs auto oli ohittaa meidät. Emmehän olleet kaahailleet kruiserin toimiessakaan, vaan väkeä meni ohi vähän väliä, ja mamma oli jopa ottanut paikallisen tavan väistää syrjempään kun näki jonkun tulevan takaa kovempaa. Eurooppalainen ajotapa oli huomattavasti joustavampaa ja sujuvampaa kuin härmäläinen "minä-itte-ja-sitten-ehkä-muut" jossa ohituskaistan tullessa painetaan kaasua ja kohdalla jossa kukaan ei pääse ohi himmaillaan maisemia katsellen. Kaikkein mukavinta oli aina auton päästessä ohi helposti se muutama hätävilkun väläytys jolla kiitettiin sujuvuudesta. Mutta siis... Tuo yksi auto jäi roikkumaan persauksiin, tuli melkein rinnalle ja jäi taas taakse. Mamma yritti antaa sille tilaa, mutta se ei mennyt kuitenkaan ohi. Viimein tulimme kohtaan jossa jostain syystä navigaattori ohjasi kääntymään pikkutielle, aloimme hidastaa vilkun kera jolloin tuo roikkunut auto ajoi eteemme, pisti vilkun päälle ja pysähtyi siihen pientareelle. Mamma pysähtyi peräänsä, sillä selkeästi tuolla autoilijalla oli nyt jotain asiaa. "You have BIG problem!" oli ensimmäiset sanat jota tuon Liettualaisen auton kuljettaja sanoi osoittaen takarengasta. Jep! Meillä oli iso ongelma, sillä rengas oli tyhjä. No mamma totesi että ihan tällä kohdalla ei vaihto-operaatioon ruveta, vaan ajamme hieman syrjään, juuri sinne mihin googlen reittiopas meitä ohjasi. Kiitimme avuliasta autoilijaa ja siirsimme auton syrjään. Noin sadan metrin päästä löytyi pikkuinen bensa-asema ja sen pihalta reilusti tilaa renkaan vaihtoon..

Nyt mamma tiesi miksi vakionopeussäädin ei toiminut, ilmeisesti järjestelmä oli sen verran älykäs että löi tuon pois päältä renkaan tyhjentyessä. Ja taas kaivettiin ohjekirjaa esiin. Vararenkaan paikka oli tiedossa, mutta mitenkäs siihen pääsi Zafirassa käsiksi?? Pientä pähkäilyä vaati myös pohdinta siitä miten tällaisessa tapauksessa tuli vuokra-auton kanssa toimia. Mielessä oli autovuokraamon nettisivuilla ollut maininta siitä että euroopassa oli 24/7 huoltoapu soiton päässä. Mutta milläs kielellä sinne soittaessa selvisi? Ja kun ei ollut havaintoakaan missä olimme, mikä kaupunki tai kylä tämä olikaan?? No mamma päätti unohtaa soittamiset ja alkoi kaivella tunkkia ja muita tarvikkeita esille. Viereen ajoi musta tuunattu audi ja kundit sieltä naureskellen kyselemään jotain. Mamma totesi heille englanniksi ettei ymmärrä sanaakaan mitä puhuvat, että jos oli asiaa niin englanniksi kiitos! Kundit hiljenivät, loppui naureskelu ja nousivat autosta. Toinen oli alta aikayksikön polvillaan tutkimassa vararenkaan sijaintia, ja toinen jo veivasi tunkkia auton alle. Mamma totesi parhaaksi vain asettaa takaluukkuun ohjekirjan avoimena siltä kohdalta jossa näytettiin vararenkaan irroitus ja ottaa minut hihnassa kauemmas niin kundit saivat puuhata renkaan parissa. Kävi ilmi että renkaan irroitus vielä olisi sujunutkin mamman voimillakin, mutta hajonneen renkaan sijoittaminen takaisin vararenkaan telineeseen olisi ollut yksinkertaisesti mission impossible yksinään. Sillä kundit saivat tehdä kahteen pekkaan tosissaan töitä että saivat sen loppujen lopuksi paikalleen. Kun kaikki oli valmiina ei mamma voinut muuta kuin kiitellä hymyillen ja vastuksena oli vain iloiset hymyt ja käden heilautus kun audi kaasutti tiehensä.. Siinä vaiheessa tuli itku! Helpottunut, huojentunut ja äärimmäisen kiitollinen. Ei ollut vastaavaan törmännyt suomessa, kun rengas hajosi, siinähän sait taistella sen itseksesi vaihdetuksi. Täällä homma toimi ystävällisyyden ja avunannon hengessä vauhdilla kuin formula ykkösissä. Eli ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Niin, navigaattori ohjasi meidät kilometrin jälkeen jälleen samalle maantielle josta tämä outo poikkeama oli tehty. Ilmeisesti tämä kokemus oli jo ennalta matkasuunnitelmaan määritelty...

Noin tunnin kuluttua olimme ylittäneet Puolan rajan. Rajan ylitys sujui jälleen yhtä huomaamattomasti kuin kaikilla aiemmillakin kerroilla, jos silmiä olisi räpäyttänyt väärässä kohtaa olisi jäänyt koko raja huomaamatta. Se missä maan vaihtumisen huomasi oli maasto. Liettuan puolella oli ollut tasaisen, tasaisen, tasaista, mutta Puolan puolella maasto muuttui kumpuilevaksi, ei nyt suoranaisesti vuoria tai edes varsinaiseseti mäkiä, mutta jotenkin sellainen "hobittimainen" kumpumaasto. Suorat tiet muuttuivat mutkitteleviksi teiden kiemurtaessa kumpujen ympäri. Varsin ihana moottoripyöräilymaasto siis. Pian rajan jälkeen saimme kääntyä pienemmälle tielle, sillä kohteenamme oleva Punsk oli hiukan päätiestä syrjässä. Olimme saaneet suhteellisen selkeät ohjeet perille löytämisestä. Meidän piti Punskin keskustasta seurata Silaine-kylttejä niin löytäisimme perille. No meillähän oli navigaattori.. joka johdatti meidät järven väärälle puolelle! Kun vihdoin löysimme oikean tien, ei vahingossakaan löytynyt oikeaa talon numeroa. Viimein mamma antoi periksi ja soitti majapaikkaan. Juu, meidän piti siis poistua tältä tieltä jonka nimi osoitteessa oli ja edelleen seurata niitä kylttejä, ihan sinne perille asti.. Ja löytyihän se oikea talokin, parin kilometrin päästä siitä tiestä mistä taloa etsimme... Ihan outo tämä Puolalainen tapa antaa osoitteita..

No kun viimein löysimme perille oikeaan paikkaan oli löytö mitä ihanin. Emäntämme isä omisti maat ja tuonne oli rakennettu mitä ihanin lomakeskus Silaine. Joutuisimme odottelemaan emäntäämme jonkin aikaa, sillä hän oli asioilla kaupungissa, mutta voisimme hyvin käydä rannassa ja metsälenkillä. Hän etsisi sitten meidät kun tulee paikalle. Vaikka paikka oli leirikeskus, oli sielä vielä rauhallista, vain muutamia ihmisiä ja metsä täysin vailla kulkijoita, joten mamma uskalsi päästää minut metsässä jaloittelemaan ihan irrallani. Voi mitä kenguruloikkia tein kun sain veren taas virtaamaan lihaksiin. Kävimme myös lomakeskuksen rannassa (jossa vihdoin suostuin juomaan) ja pääsinpä hiukan haukkumaankin kun jostain kuului epäilyttävää ääntä..

Kun emäntämme viimein saapui paikalle, kertoi hän vielä tovin vierähtävän ennenkuin hän voisi huomioida meitä enemmän. Saimme kehoituksen käydä kunnon lenkillä, ja minulle pyynnön laittaa kopan päähän etten säikäyttäisi mahdollisia vastaantulijoita. Saisin kyllä juosta metsässä vapaana. Kävimme mamman kanssa vajaan tunnin lenkillä ja istuimme sitten autolla odottelemassa. Alueelta löytyi avoin wi-fi-verkko, joten nettiin pääsi taas. Kun emäntä viimein liittyi seuraamme istuimme järven rannalle juomaan kupilliset kahvia ja syömään kevyttä naposteltavaa (tomaatteja ja juustoja).  Hän esitteli meille alueen, löytyi kylpytynnyriä ja suomalaistyylinen sauna. Rakenteilla oli uusia majoitustiloja ja viimein meille esiteltiin talo jossa nukkuisimme. Mamma rakastui tuon talon ulkonäköön totaalisesti.Jos yläosa olisi ollut hirttä, olisi talo ollut juuri sellainen mistä mamma on aina haaveillut... Kiersimme katselemassa myös pihapiirin muut asukit: hevoset, possut, lampaat ja vuohet.Naapurin kääpiöpinserin olinkin nähnyt jo kahville mennessä. Mamma totesi että oli hyvä että minulla oli yhä koppa päässä sillä tuo pikkuräksy juoksi suoraan jalkoihini, räksytti siinä aikansa ja juoksi sitten pois. Minä olin koko ajan katsellut otusta niska kaarella ja lähinnä kai ihmetellen mikä hemmetti tuo oli..

Viimein ilta kymmenen maissa pääsimme vetäytymään omaan rauhaamme ja minä suostuin vihdoin syömään loput lihat ja juomaan vettä. Kuten tunnettua olen melkoinen suoraputki, joten sen sijaan että syönnin jälkeen olisin malttanut asettua nukkumaan, pyysinkin vielä pihalle. No mammalla ei ollut mitään sitä vastaan että käymme vielä metsässä pienen lenkin. Ilmeisesti pitkän päivän väsymys vaikutti mammaan, sillä metsään saavuttuamme hän päästi minut irti hihnasta. Olin taas koppa päässä, joten jos naapurin pikkukoira tulisikin vastaan ei se olisi vaarassa. Tovin kuljin kiltisti mamman kanssa, mutta sitten näin tai kuulin pusikosta jotain ja ampaisin sen sileän tien.. Kymmenisen minuuttia mamma odotti paikallaan, ääni kuului kuinka juoksin pusikoissa. Ajoittain mamma huusi nimeäni, mutta tiesi sen kyllä täysin turhaksi. Peräänikään oli turha lähteä, sillä itse kävellessään mamma ei edes kuulisi missä juoksen. Onneksi autotiet ja junarata olivat sen verran kaukana etten todennäköisesti painelisi sinne asti, ja kun rapina kuului puskien liikkuessa juostessani, tiesi mamma minun olevan jossain parin sadan metrin säteellä. Viimein tulin takaisin läähättäen vimmatusti. Spurtti oli sinänsä tehnyt hyvää, kuluttanut turhaa energiaa ja saanut veren virtaamaan, mutta... Se että olin juuri ennen juoksua syönyt kourallisen lihaa teki kokonaisuudesta hengenvaarallisen. Mamma näki mielessä kauhukuvia vatsalaukun kiertymästä ja mietti jo pitäisikö heti soittaa emännälle (hän yöpyi kaupungissa ei kanssamme täällä) mistä löytyisi eläinlääkäri. Kävelimme pienen lenkin tasoittaen olemustani. Läähätykseni ei ottanut laantuakseen ja mamma vei minut viimein sisälle. Taas muutama ajatus yläkerran isännälle. Mamma ei todellakaan aikonut kääntyä tästä pysäkiltä kotia kohti, ei varsinkaan niin että minua vietäisiin kylmänä takakontissa. Niinpä mamma otti minut viereen vuoteeseen. Hieroi hellävaroin mahaani ja rukoili. Viimein kuului kuinka mahassa alkoi purputus käydä ja palloksi turvonnut olemukseni laski suoliston viedessä tavaraa sinne mihin sen kuuluikin kulkea. Kun läähätykseni viimein parin tunnin kuluttua laantui uskalsi mamma vihdoin ja viimein nukahtaa, vaara oli ohi.

Riga - Punsk n.370 km.

Osteopatiaa

Kisoihin valmistautuminen jatkuu. Nyt oli vuorossa käynti osteopaatilla. Kimmoke tähän tuli HVKn kautta, sillä jäseniltä kyseltiin jos löytyisi halukkaita harjoituskappaleita osteopaattien koulutukseen. Mamma tietysti heti ilmoitti minut mukaan.

Hierojallahan oli käynyt aiemmin, useampaan otteeseen ja muutama vakiokäsittelijä piti tarpeen mukaan lihashuollostani huolta. Mammakin oli opetellut sen verran hierontaa että saunan yhteydessä sain yleensä kevyen selkälihasten ja reisien ja olkavarsien käsittelyn. Mamma itse on saanut ruotonsa suoremmaksi osteopaatin käsittelyssä joten nyt hän katseli kateellisena kun minua vuorostaan muoklattiin ja mukellettiin.

Suurempia ongelmia ei kropasta löytynyt, mutta kireyttä takapäässä oli havaittavissa. Se pari vuotta sitten lintujahdissa revähtänyt olkalihas oli tuottanut ristikkäisen jumin ja korostanut entisestään selkäni kaarevuutta. Mamma katseli mielenkiinnolla miten osteopaatin "vatkatessa" rankaani lukkiumat aukenivat ja seisonta-asentoni oikeni. Edelleen olin sitä mieltä ettei jalkojani tarvinnut venytellä juurikaan mihinkään suuntaan. Tosin osteopaattien (loppujen lopuksi kolme käsittelijää) määrätietoiset otteet karsivat vastaan haraamiset pois ja lopputuloksena oli varsin vetelä makarooni koiraksi.

Mamma vakuuttui siitä että minullekin osteopatia on yhtä oleellinen, ellei jopa oleellisempi kunnon ylläpitämisen tekijä kuin aktiiviselle ihmisurheilijallekin. Hieroja kun käsittelee ensisijaisesti lihakset ja osteopaatti kiinnittää huomion enemmän rankaan, niveliin ja jänteiden ja lihasten kiinnittymisiin. Hieroja ei ole saanut useallakaan käsittelyllä selkärankaani oikenemaan näin paljon kuin osteopaatit tämän tunnin rupeaman aikana. Mamma totesi että EM-kisojen jälkeen varataan sitten erikseen hoitoaika ja jatketaan rangan ojentamista. Jos syksyn näyttelyissä sitten vaikka saisi kunnolliset arvostelut kun en seisoisi enää katkarapu-lenkkimakkarana..

Naps..

Olimme vappupäivän lenkillä ja ensimmäistä kertaa lumien sulamisen jälkeen oli tarkoitus kiertää järvilenkki. Nautin suuresti kun sain pitkästä aikaa kirmailla kunnolla ja tiesin että tämä ja huominen olisi irroittelua ja sitten taas viikon paussi ennen kevään kisakauden avausta Suomi Cupissa.. Vaan kun kohtalo päätti sitten toisin.

Luulin nähneeni pellon toisella laidalla jotain ja säntäsin täyttä laukkaa tuota saalistani kohti. Pääsin reilut sata metriä kun ilmeisesti astuin kuoppaan ja jalassa tai olkavarressa jokin sanoi naps. Huusin suoraa huutoa ja mamma säntäsi paikalle huolissaan.

Mamma on tottunut suonenvetoihini joten tarkistettuaan että kaikki varpaat on tassussa oikein päin eikä mistään tule verta, patisti mamma minua kävelemään. Vaan tällä kertaa kyse ei ollut ihan perinteisestä suonenvedosta. Kevyen lihasten läpikäynnin jälkeen suostuin sentään kävelemään. Yritin kevyesti ravatakin, mutta sitten kun näin kurjen pellon toisella laidalla ja yrititin lähteä tuonne juoksemaan jouduin antamaan kivulle periksi..

Edessä oli lepoa, hierontaa ja akumatolla hoitoa. Mamma hoivasi elimistöäni sisäisestikin syöttämällä lisäravinteita jotka kiihdyttivät aineenvaihduntaa ja pitivät lihaksen lämpimänä.. Parin päivän levon jälkeen alkoi jo hiukka rivakampikin juoksu sujua, mutta ei todellakaan niin että kisoihin pääsisi.. Kohtalon oikusta jää sitten tänäkin vuonna Suomi cup väliin. Vaikka sen tietää että Apri olisi potin korjannut niin olisi se silti ollut hienoa päästä edes kisaamaan.. No jos vaikka ensi vuonna kävisi tuuri..

Torstaille mamma sai onneksi minulle hierojan, tuon jälkeen sitten tiedetään jääkö Turun kisatkin väliin vai uskaltaako tuonne lähteä yrittämään.. Toivotaan ettei koko kisakausi mene yhden typerän kuopan takia pilalle.

Keli näytti parhaat puolensa.. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun lähdimme sunnuntaikävelylle. Oli mukavaa kun pellot on lähestulkoon täysin kerätty viljasta, eli vapaata juoksumaastoa oli tarjolla runsaasti.

Muutama "karkumatkakin" piti lenkin aikana suorittaa. Kun pellon toisella laidalla olevan talon pihamalla näkyi liikettä, ammuimme sinne veikan kanssa täyttä häkää. No matkateon (mamman onneksi) pysäytti leveä oja jonka reunalta käännyimme sitten takaisin (mamma oli viheltänyt pilliin useaan otteeseen). Mammalla ja iskällä oli hauskaa kun juostessamme takaisin päin, ohitimme maassa littanana odottaneen jänön, joka ampaisi täyteen juoksuun heti kun olimme sen ohittaneet. Taisi olla pupulla elämänsä kauhunhetket, jänön onneksi emme huomanneet sitä vaikka mamma ja iskä nauroivat katketakseen.

Tassuni joka vaurioitui viime kisoissa on nyt kuntoutunut hyvin. Lenkillä oli kummassakin "ranteessani" varmuuden vuoksi sidos, ja jatkossa noita sidoksia pidetään kylä aina kisoissa ja varmasti melko usein lenkilläkin. Ei ole mukavaa kun "peukku" on melkein irti, ja jos tuo ehkäistään parilla kierroksella itseensä takertuvaa liimasidettä niin pieni hinta terveydestä..

Tassun oireilu on aiheuttanut pientä pakkolepoa ja jopa harkinnan HVK:n kisojen jättämisestä väliin. Lenkki kuitenkin osoitti juoksuhalujen olevan kohdallaan ja kunnonkin sohvaperunoinnista huolimatta olevan hyvän, joten kisakentät odottavat...

Ylistaro SMM2008

Se ei aina ole itsestäänselvää tai helppoa...

Lauantaina aamupäivästä iskä ja mamma pakkasivat itsensä ja minut autoon ja lähdimme suuntaamaan pohjanmaalle. Veikka jäi kotiin ja sai seurakseen mamman äidin. Näki kyllä kuinka kovasti Wäne olisi halunnut päästä mukaan reissuun, mutta ei tällä kertaa..

Matkalla pysähdyimme Lempäälässä. Mamma ja iskä kävivät katsomassa koiran kokoisia suihkukaappeja. Siis sellaista jossa koirakin mahtuu seisomaan suorana, eikä U:n muotoisena suihkuteltavana. Kuulemma löytyi mukava, vaikken päässytkään kauppaan sovittamaan tuota..

Maisemat vaihtuivat, matka eteni. Vaikka tuntuikin että ajo pohjanmaalle kesti suoranaisen ikuisuuden, saavuimme perille vielä valoisan aikaan. Majapaikassa meitä odottikin mukava yllätys: Aati ja Luna olivat samassa majapaikassa. Oli mukavaa tehdä iltalenkki yhdessä, katsella kettutarhaa (vaikka ketut säälittivätkin), käydä hiukan aiheuttamassa hämmennystä vasikoille ja väistellä tietä edes takaisin ajelevaa tiekarhua..

Nautiskelimme illan pimentyessä iskän ja mamman kanssa nuotion loimusta ja makkaran paistosta. Ympärillä oleva pimeys ja oudot tuoksut saivat minut pysymään tosi terävänä vahdissa. Naapurin koiran ilmaantuessa tutkailemaan likkojen tuoksuja kerroin epäröimättä mielipiteeni moisen hallavaturkkisen ilmaantumisesta näille nurkille. Naapurin koira vain on jo sen verran iäkkäämpi ettei tuo tuntunut ottavan pahemmin huomioon ärhentelyäni, katseli vain meitä kauempaa kuin sanoen että siinähän nulikka meuhkaat, nämä ovat minun alueitani kuitenkin...

Sunnuntai aamuna herätessä oli melkoisen vilpoisaa (+3 astetta) ja ajelimme raikkaassa kelissä kisapaikalle. Olimme viimeinen rotu, joten kaikki muut olivat jo kisapaikalla. Eläinlääkärin tarkastus ja odottelemaan.. Päivä lämpeni ja aurinkoisen sää tuntui mukavalta vaikka ilmassa oli vahva syksyn tuoksu. Olin kovin täpinöissäni kisaa varten, ja mamma joutui melko nopeasti toteamaan turhaksi minun pitämisen radan läheisyydessä, joten loikoilimme autossa, kävimme kävelyllä pitkin hiekkateitä ja ottamassa tuntumaa ihanan pehmoiseen ja hienoon hiekkaan montun toisella osa-alueella.

Kisapaikkahan oli tosiaan vanha hiekkakuoppa. Ja mamma oletti alustan olevan sellainen jossa ei loukkaantumisia tulisi. Kovin paljon vaan tuntui noita ruhjeita ja nyrjähdyksiä silti ilmaantuvan.. Kun vihdoin ja viimein oli meidän starttimme vuoro, olin niin innoissani, ettei mamma meinannut saada pideltyä minua ollenkaan. Juoksisin alkuerän Lunan kanssa ja Aati juoksisi yksinään. Starttipaikalle, kaikki valmiina, ja lähtö. No pahaksi onneksi viehe hajosi heti lähtösuoralle joten suoritimme Lunan kanssa tehokkaat viehetapot ja palasimme sitten lähtöpaikalle odottamaan vieheen korjauksia. Uusi yritys. Harmittavia aina nuo uudet startit heti kättelyssä, kun ensimmäisen räjähtävän startin jälkeen pitää jostain löytyä tehoa vielä siihen toiseen rutistukseen.

Toinen startti onnistui, ja ampaisimme matkaan. Reittivalinnoista johtuen olin välillä edellä, välillä taas Luna, ja painelimme kumpikin eteenpäin täyttä häkää.. Vieheen kaartaessa montun toiseen päähän (pois mamman näkösältä) tapahtui jotain ja tein kunnollisen kuperkeikan. No jatkoin matkaa kuitenkin edelleen voitontahto mielessä ja saavuin vieheelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nenä, suu ja silmät olivat kyllä täynnä hienon hienoa hiekkaa. Kerrankin tuntui heti maaliin tultua että muutama hörppäys vettä olisi samalla hetkellä paikallaan.

Lähettäjä käski mamman viemään minut eläinlääkärin kautta, jotta katsotaan tuliko kuperkeikasta ruhjeita. Askelsin kyllä ongelmitta, joten ensin mamma luuli ettei mitään sattunut, mutta kun pääsimme eläinlääkärille, vuosi vasen kannusvarvas jo ihan selkeästi. En tiedä olinko astunut vieheen narun päälle (niin että se leikannut varpaan) vai taittuiko tuo kuperkeikassa jotenkin. Lopputulos oli kuitenkin ettei finaaliin olisi tassuvammaisena asiaa..

Mamma ja iskä kuulivat myöhemmin että kuperkeikkani oli ollut melko hurjaa katsottavaa, saimme kuulemma olla tyytyväisiä ettei luita mennyt poikki. Tuollainen yhden (ei astelemiseen vaikuttavan) varpaan telominen ei loppujen lopuksi ollut mikään katastrofi, varsinkin kun aikaa parantua ennen seuraavia kisoja on ihan kunnolla. Katkenneilla luilla olisi tämä kausi ja pahimmillaan koko ura ollut ohi..

No, eipä finaaliin olisi tarvinnut muutenkaan osallistua, likat olivat juosseet niin napakasti kumpikin että hävisin pisteissä selkeästi. Ja kun kyseessä oli tällaiset arvokisat, oli karsintakin napakampi, vaikka periaatteessa olin vielä kiinni sertin arvoisessa suorituksessa 215 pisteelläni, ei tuolla ollut asiaa finaaliin. Niinpä pääsimme kotimatkalle. Harmitti toki sinänsä ettei likkojen juoksua nähnyt, tämähän oli ensimmäinen kerta kun Luna ja Aati juoksivat samassa lähdössä, mutta tuntui mielekkäämmältä ajella pitkä matka kotiin mahdollisimman pian..

Vaikka oma suoritus päättyi epäonnistumisen takia kolmanteen sijaan, ei harmittanut hävitä näin hyville menijöille. Ja voin olla ylpeä kuuluessani pentueeseen josta on nyt tähän mennessä juoksurintamalla saavutettu EM 1. ja 2. sija ja ”SSM” /SVKL 1. sija..

Rypäleitä ja lattioita...
Mammalla ja Iskällä oli talviloma. Kuulemma pakko pitää lomaa niin että saavat korjattua veikan ja minun tekemät tuhot.. Eli vihjauksemme uudesta lattiasta olivat vidoin kohdanneet otollista maaperää..

Ennenkuin iskä ja mamma pääsivät shoppailemaan tarvikkeita, oli minun viikkomittauksen hetki käsillä. Hiukan laiskotti ja heikotti, nojailin mittatikkuun kuten vain osaan. Mamma alkoi siinä sitten katsella kinttujani ja totesi kauhukseen että olen kuin lukemattomien ampiaisten pistelemä. Jalat olivat kuin viinirypäleet. kaulassa oli muutama patti ja kuonossa sekä korvissa jokunen.. Mamma luonnollisesti huolestui ja soitti eläinlääkärille. Ensimmäisenä määräyksenä käskettiin antaa kyypakkauksesta pilleri ja sitten tarpeen mukaan vastaanotolle tarkistettavaksi. Mammaa huolestutti varsinkin kaulan ja kuonon "rypäleet" niin paljon että halusi minulle heti ajan, parempi käydä näyttämässä ja ajaa turhaan kuin odottaa ja joutua kärsimään vielä pahemmasta. No ennenkuin ehdimme asemalle oli kyypakkaus jo laskenut pahimmat pallerot, mutta eläinlääkäri totesi kuitenkin että lienee hyvä antaa minulle kortisoonipiikki, kun kyypakkauksen kortisoni on lyhytvaikutteista ja piikistä saadaan pidempi apu.

Kun sitten mietittiin mikä mahtaa olla pallerointiini syynä, oli vaihtoehtoja monia: Lenkillä makupaloina käytetyt rusinat (eläinlääkäri varoitti niiden aiheuttavan munuaisvian, joten poistuivat ruokavaliosta saman tien), Fazerin puolukkalimppu, joko niin että olen allerginen puolukoille tai jollekin lisä tai säilöntäaineelle jota leivässä oli, tai...tai... syy ei varsinaisesti selvinnyt, mutta mamma totesi sitten parin päivän päästä kun sain hiukan hedelmäpommi-jugurttia että taas alkoi näppyjä ilmaantua, joten olen ainakin toistaiseksi marja-boikotissa..

Onneksi kaikkiaan kortisoni piikki puri eikä samassa mittakaavassa reaktiota tullut enää. Täytyy elimistön rauhoituttua kunnolla sitten testailla mikä mahtaa olla aiheuttaja, jos pienellä altistuksella saa karsittua pahat pois.