5. etappi - pelipaikoille

haukka korkeuksissa

joogakoira

Aamu Presovissa valkeni aurinkoisena. Mamma vei minut heti kättelyssä aamupissille ja palatessamme takaisin sisälle päätti mamma ottaa tovin itselleen ja vetrytellä selkänsä joogaamalla. Lopputulos oli sitten hillitön hihityskohtaus, sillä minä aloin tehdä aurinkotervehdyksiä samaan tahtiin ja kolmannen kierroksen jälkeen sitten totesin mamman pyllistelleen ja pällistelleen tarpeeksi ja aloin nuolla mamman naamaa häntä huiskien... Sitten oli aika taas laittaa itsensä lähtökuosiin ja suunnata kohti Unkaria ja Dunakeszia.


Ensimmäisen pysähdysen pidimme bensa-asemalla unkarin puolella. Ajoreitti oli siinä vaiheessa vaihtunut valtatiestä moottoritieksi ja mammaa alkoi heti puuduttaa tuo pensaikkoinen maisema joten pysähdys oli paikallaan. Autosta noustessa kiinnittyi huomio taivaalla kaartelevaan hahmoon ja kun oikein tarkkaan katsoi, näki että jalasta tuolla roikkuin kiinnityshihna. Eli taivaalla oli saallistuslennolla jokun metsästyshaukka.

Lällälläää....

 Mamma oli katsellut kartasta että moottoritien vierestä löytyisi vanha valtatie numero 3. Päätimme siis etsiytyä tuolle tielle jos reitti olisi sitten mielenkiintoisempi. Olin jälleen hiukan epäileväinen miten mahtaisi käydä tuon navigoinnin kanssa ilman selkeää ohjeistusta, mutta mammahan se oli ratin takana, en minä. Tyydyin näyttämään mammalle kieltä hänen kysyessä mielipidettäni.

Ei se maisema kovin kummoinen pienemmälläkään tiellä ollut. Pusta on pusta vaikka voissa paistaisi. Peltoaukeaa piisasi silmänkantamattomiin. Hiukan sentään löytyi vuoristomaisemaa, ainakin sielä jossain kaukana peltojen takana. Kauniilta maisema omalla tavallaan näytti, mutta yksitoikkoiselta.

Löysimme vilvoittelua varten miellyttävän lomakeskuksen, ja vaikka veden äärelle tuolla ei päässytkään, niin tarjosi puisto sentään mukavan paikan oikaista jalkoja ja pistää veren taas kiertämään. Löytyipä sieltä lisää tietoa näistä ilmoijen valtiaistakin. Eli ei se näkemämme haukka mikään ainutkertainen tapaus Unkarissa ollut. Sen huomasimme myös siinä vaiheessa kun mamma meinasi ajaa yhden tien pientareelta lentoon lähteneen haukan päälle.. Onneksi väistörefleksit puolin ja toisin toimivat ja törmäys vältettiin.

 Unkarin puolella näimme ensimmäisen kerran liikennemerkin jota ei muualla ollut vastaan tullut. Merkki jolla kiellettiin ilmeisesti traktoreiden, polkupyörien ja hevoskärryjen ajo valtatiellä.

 Nyt tiedämme myös missä sijaitsee se kuumempi paikka. Kuten opasteesta näkyy, helvetti löytyy liikenneympyrästä vasemmalle...

Kisapaikka löytyi loppujen lopuksi suhteellisen helposti, olisi löytynyt helpomminkin jos mamma olisi tarkkaillut ympäristöä navigaattorin sijaan. Alueelle tullessa suomileiri löytyi sitten todella helposti, siitä pitivät korkeat lippusalot huolen. Ja jos lippuja ei olisi nähnyt niin ainakin hillittömän tölkkivuoren näki..

Teltta pystyyn ja sitten etsimään vielä ruokakauppaa ja pankkiautomaattia, mamma kun ei ollut varannut käteistä lainkaan mukaan ja alueella ei kortti käynyt. Sain takaisin tullessa eteeni hillittömän satsin raakaa lihaa, mutta tietenkin sitä paremmin kauppansa teki mamman itselleen varaamat salamit. Kuumuus aiheutti taas sen ettei minulla ollut sen enempää nälkä kuin janokaan.
Tovin odottelun jälkeen oli sitten aika mennä eläinlääkärille. Meitä suomalaisia koira jotka olimme sunnuntaina kisavuorossa oli kaiketi 8 kappaletta ja homma oli osaltamme organisoitu niin että meiltä oli "maakoordinaattori" jonottamassa ja sitten koko porukka otettiin jonoon yhdellä kertaa. Siitähän sitä sitten nousikin polemiikki kun jonossa kauemmin seisseet alkoivat mekastaa kun me kiilasimme jonoon sivusta. No näin oli joka vuosi joku maa toiminut, tällä kertaa se vain sattui olemaan suomi ja meitä oli sentään vain reilu kourallinen sen sijaan että paikalle olisi pölähtänyt useita kymmeniä.. Yksi kenen edelle jonossa kiilasimme oli Hanka, yksi kovimmista vastustajistani huomisella kisakentällä.
Eläinlääkärin tarkistuksen jälkeen palasimme leiriin ja sitten olikin vain vuorossa hengailua. Anglian mamma osui kohdille ja riemastui nähdessään meidät, nyt oli sitten kaikki kuusi koiraa paikalla. Mammat lähtivät sitten tervehtimään kaikki muut polski-ihmiset ja päättyivät loppujen lopuksi sitten oluttelttaan Hankan mamman kanssa. Siinä sitä oli melkoista kielisekametelisoppaa kun minun mamma ei puhu saksaa (totesi kyllä ymmärtävänsä sitä suhteellisen hyvin) ja Anglian mamma ei juurikana puhu englantia (vaikka ymmärtää sitä kyllä) joten keskustelu oli sitten saksa-englanti sekameteliä. No lopputulos oli että kaikki kokivat ymmärtävänsä ja tulevansa ymmärretyksi joten sehän oli tärkeintä.

Illan mittaan alkoi sitten sataa vettä, joten mamma kipaisi sulkemaan auton ikkunat ja varmistamaan että teltta pysyi kuivana. Ja sen jälkeen mamma viettikin sittne loppu illan suomalaisten seurassa kömpien lopulta huolestuneista ihmettelyistä huolimatta telttaan nukkumaan. Minua sinne ei saanut, vaan nukuin mielummin autossa, se kun ainakin pysyi kuivana ja toisekseen sieltä pystyi turvallisesti tarkkailemaan ympäristöä aina epämääräisten äänten kuuluessa. Jossain vaiheessa yötä mamma muisti että liha-astia oli jäänyt autoon kanssani. No onneksi olisimme huomisen päivän viimeinen rotu, joten vaikka söisin lihat vasta aamuyön tunteina, ehtisivät nuo vaeltaa suolistoni läpi ennen kuin olisi vuoroni juosta..

Presov - Dunakenszi n.300 km.

4. etappi - Yli vuorten

Hieman levottomuutta oli yössä havaittavissa, lähinnä mamman osalta. Mamma nimittäin näki unta jossa piti pelastaa joku koira ja hän havahtui sitten siihen että väänteli minun nenääni... Onneksi olen niin hyväuninen etten edes kunnolla havahtunut tuohon mamman vatkaamiseen..

Aamulla isäntämme oli poistunut töihin, mutta emäntämme oli pikku Fibin kanssa paikalla. Mamma vei minut ihan ensitöiksi lenkille. Ensimmäinen mielenkiintoinen episodi oli valtatien ylittäminen (missä oli suojatiet??) ja kun pääsimme tien toiselle puolen (sielä oli siis jalkakäytävä mitä meidän puolella ei ollut) oli vastassa vartioiva dobermann.. onneksi se sentään oli aitauksen sisäpuolella, mutta mamma sai silti tehdä tosissaan töitä että sai minut kuljetettua tuon aitauksen ohi ilman että pompin tasajalkaa... Parin kilometrin hihnalenkin jälkeen jouduimme palaamaan samaa reittiä takaisin. Muutama muukin koira-aitaus oli matkalle osunut ja ilmeisesti luotin nyt mammaan niin että tällä kertaa kävelin dobermannin aitauksen ohi edes vilkaisematta sinne suuntaan.Mamma oli tyytyväinen kun näköjään jotain takaraivossa tolkuttavista Cecar Milan ohjeista toimi...

Pikaisen aamusuihkun ja meikkauksen jälkeen oli mammaa odottamassa aamiaispöytä. Kattaus oli kuin paraskin hotelliaamiainen ja toteamuksena:"Toivottavasti löydät tästä jotain syömäkelpoista." Mammahan ei ole kovin aamunälkäinen, mutta tietäessään että pitkä päivä oli edessä sai muutaman leivän herkullisine päälisineen ja salaatteineen syötyä. Emäntä tarjosi vielä että hän voisi tehdä eväsleivät mukaan, mutta siitä mamma kieltäytyi kohteliaasti todeten että hän on hiukan huono syömään matkan aikana. No kai sentään ottaisimme vasullisen eilen poimittuja mansikoita??? Siitä mamma ei voinut enää kieltäytyä ja niin pakkasimme itsemme ja tavarat autoon ja mukaan saimme vielä pari litraa mansikoita ja täydet vesipullot.. Mamma sopi vielä että paluumatkalla tulisimme tätä kautta, sillä sille yölle jolloin paluu oli, emme olleet ennalta sopineet mitään majapaikkaa. Nyt sekin olisi siis järjestyksessä.

Eilen liikenne oli ollut rauhallista, olihan ollut arkipyhä. Tänään saimme sitten kokea sen aidon puolalaisen liikennekulttuurin. Vilinää ja vilskettä piisasi. Kun selvisimme Lublinin kaupungin läpi valtatielle 19 alkoi mamma kyllästyä vastaantulevien autojen valojen vilkutteluun. Myös ajatus siitä että vaikka virkavalta ei ehkä pyhäpäivänä viitsinyt puuttua moiseen pikkuseikkaan kuin valot, niin arkipäivänä tilanne voisi olla toinen.. Joten oli aiheellista etsiytyä vaihtamaan polttimot. Mamma etsiytyi yhdelle näistä falcon-bensa-asemista. Konepelti auki ja ohjekirja käteen. Mikä olikaan se lamppu joka piti saada irti. Virrat päälle ja valot päälle, nuo oli parkit, ne paloi, eli nuo olivat sitten ajovalot... Suojus pois ja polttimo irti kiinnikkeestä.. Niin siis sen sai kyllä irti lampun sisältä, mutta millä hiivatilla se irtoaisi johtopidikkeestä. Ohjekirja esiin ja tarkastelua. Kuvan mukaan vain vetää irti. Ei irronnut! Mamma koetti vääntää ja kääntää, ei irronnut! Kertaalleen mamma jo pakkasi polttimon takaisin paikalleen ja mietti jos antaisi asian olla.. Ei todellakaan! Nyt jos lähtisimme ajamaan olisi 150% varmuudella seurauksena sakot.. Joten uudestaan konepelti auki ja vielä yritystä.. Viimein viereen ajoi auto josta nousi aivan insinöörin näköinen mies. Mamma uskaltautui kysymään jos hän puhui englantia ja voisi auttaa. Kyllähän hän puhui mutta tekniikasta hän ei tiennyt yhtään mitään, ei edes niin että vaihtaisi lampun. Mutta hän voisi hakea apua sisältä.. Hetken kuluttua mies palasi huoltamotyöntekijän kanssa. Miehen toimiessa tulkkina mamma kertoi että lamput olivat palaneet ja tarvitsisi ensin polttimon irti jotta voisi ostaa uudet (ohjekirjasta joka oli eestiksi en löytänyt polttimoiden mallimerkintää). No tovin jos toisen ähräsi asentaja ja lopulta puettuaan kumipintaiset hanskat käteen sai riittävästi pitoa otteeseen jotta polttimo irtosi. Mamma oli varsin pollea, vika ei siis ollutkaan hänessä jos kerran asentajakin joutui ähräämään noin kauan ennenkuin polttimo irtosi. Sitten asentajan kanssa lamppuostoksille ja asentaja vielä vaihtoi kummatkin polttimot.

peurakyttäystä

Minä sain lekotella auton perässä koko vaihtoepisodin ajan. Ja kun pihaan ajoi autolastillinen mekastavia jalkapallofaneja torviaan huudatellen, kiinnostuin tilanteesta tasan sen verran että nostin päätäni katsoen mitä ne meuhkaavat.. Onneksi nuo tajusivat pian poistua paikalta.. Kun polttimot oli vaihdettu kävi mamma vielä pesemässä kädet (sen verran sitä pusaamista oli mammallakin) ja matka jatkui taas. Jonkin matkaa ajettuamme mamma totesi että minulla saattaisi jo olla hätäkin, joten pysähdyttiin pissille. Tällä kertaa paikaksi valikoitui erään levähdyspaikan takaa metsään sunnannut pikkutie.. Autolle löytyi tuolta varjoisa parkkipaikka ja me lähdimme kävelemään hiekkatietä pitkin. Lätäköt kertoivat vesisateen ylittäneen alueen hetkeä aiemmin ja keli tuntui suorastaan trooppiselta (lämpömittari näytti +26). Emme ehtineet pitkällekään kävellä kun pusikossa kahahti ja pakosalle pinkaisi suunnilleen minun kokoiseni metsäpeura. No arvanneehan sen että sen jälkeen tuolla lenkillä minua kiinnosti vain se mihin peura oli juossut...

 Suht tasaiset peltomaisemat muuttuivat hiljalleen vuoristoksi. Teiden kaltevuuskulma oli 10%tienoilla ja matkantekoa hidastivat tietyöt. Minä otin matkan lähinnä levon kannalta, mitä nyt nousin välillä tähyilemään miksi nyt taaaaaas piti pysähtyä. Kun kuitenkin näytti siltä että mamma ei tällä osuudella voinut eksyä, maltoin ottaa tirsatkin. Jossain vaiheessa mamma oli varma että nyt on sattunut joku tosi paha kolari kun savuttaa.. No syylliseksi selvisi ihan perinteinen kasken poltto..

Raja-asema Slovakian puolelle ylittyi yhtä huomaamatta kuin aiemmatkin. Maan vaihtumisen huomasi vain todella surkeiksi muuttuneista teistä. Mamma sai todella pitää kielen keskellä suuta kuoppia väistellessä. Jotenkin Slovakian ilmapiiri ystävällisen ja avuliaan Puolan jälkeen tuntui jotenkin harmaalta ja sotaisalta. Ehkä vaikutelma tuli rajan lähellä tönöttävistä hävittäjistä ja tankeista. Maalla on sotaisa menneisyys ja se näkyi yhä. Pian rajan ylityksen jälkeen tuli kohdalle pikkukylä ja sen rekkaparkki. Stoppaus sinne ja jokin vaisto sai mamman kulkemaan tien toiselle puolen, sieltä löyty joen yli menevä peltisilta ja sen takaa löytyi sitten peltomaastoa johon kävimme tekemässä pienen kävelyn.

Savuavat vuoret sateen jälkeen

Pysähdyspaikasta oli enää reilut 60 kilometriä majapaikkaan, joten mamma ajatteli sen hoituvan tunnissa.. No vesisateinen vuoristo vei aikaa hiukan enemmänkin. Tämä olikin sitten pitkästä aikaa majapaikka johon osoite oli selkeän yksinkertainen. Olkoonkin että yhden korttelin mamma kiersi loppujen lopuksi kolme kertaa.. Ajaen joka kerta poliisiaseman ikkunan alta ja joka kerta ikkunasta tuijotti poliisi ihmetellen ajeluamme.. No lopuksi pääsimme sitten majapaikkaan. Meillä olisi käytettävissä (yksin) 3h+keittiö.. Emäntämme kertoi kaupungissa olevasta markkinatapahtumasta ja sateen laannuttua lähdimme kävelylle kaupungille. Minä en innostunut oikein paikallisesta rokkibändistä jonka keikka sielä oli, mutta mamma löysi taas yhden kirkon kuvattavaksi ja langenneen enkelin patsaan jonka äärellä minut piti tietysti kuvata... Emäntämme nauroi että herätimme kyllä huomiota ja hän sai toimia tulkkina ihmisten tullessa kyselemään rotuani ja miksi olimme kaupungissa. Mamma nauroi tunteneensa olonsa Moosekseksi punaisella merellä siinä vaiheessa kuin paikalliset gipsyt väistyivät edestämme. Lähellä seisoskelleilla poliiseilla oli hauskaa, sillä minä kuljin ihan nätisti mamman vieressä väkijoukon jakautuessa edessämme. Taisi suomalainen ylväys olla liikaa heille..

Tämä olisi viimeinen yö ennen kisapaikkaa ja palaisimme tänne taas kisoista tullessa joten saatoimme nukkua rauhassa niin pitkään kuin nukutti ja lähteä oman aikataulun mukaan. Avaimetkin saimme mukaan joten paluumatkalla ei tarvitsisi sovitella aikatauluja vaan voisimme saapua silloin kun se meille sopi.

 Garbow - Presov n 350 km.

3. etappi - Pyhä Puola

.Aamu alkoi levollisissa merkeissä. Mamma heräsi jo kuuden pintaan ja tarkisti ensimmäiseksi että minä hengitin normaalisti ja kaikki oli kunnossa. Tovi vielä loikoilua, sillä emäntä oli kertonut tulevansa yhdeksän maissa tekemään meille aamiaisen, joten aikaa oli. Kovin kauaa emme kuitenkaan malttaneet loikoilla, vaan aamun vitamiinijuoma mammalle, suihkuun ja valmistautuminen päivään. Minä halusin mennä terassille tarkkailemaan aamun tapahtumia, melkein kuin kotona. En tosin sitten kuitenkaan viihtynyt sielä kovin kauaa yksin.

Punskin kirkko

Kävimme aamulenkillä ja aloimme odotella emäntäämme. Kello tuli yhdeksän ja kello tuli puoli kymmenen. Kävelimme edes takaisin talon ja rannan kahvilan väliä, kumpaankohan emännän piti tullakaan? Viimein kello tuli kymmenen ja emäntä kurvasi pihaan. Mamma ei kommentoinut myöhästymistä sovitusta mitenkään, eihän meillä taaskaan ollut kiire, ehkä olimme vain ymmärtäneet ajan väärin... Mamma sai ihanan aamusmoothien ja kupillisen teetä. Paikkaan majoittuneet kaksi muuta naista olivat menossa juhlajumalanpalvelukseen Punskin kirkkoon, emäntä kysyi halusimmeko kenties liittyä seuraan? No jostain käsittämättömästä syystä mamma totesi että mieluusti tulisi katsomaan, jos messu ei kestänyt kovin kauaa, sillä maantie kutsui meitä jo.. Emäntä totesi että mamma voisi livahtaa pois heti kun siltä tuntui, ihmisiä tulisi ja menisi kuitenkin koko messun ajan. Niin hyppäsimme autoon ja ajoimme emäntämme perässä Punskin keskustaan. Naiset suuntasivat kirkkoon ja emäntä tuli toivottamaan meille hyvää ja turvallista matkaa, kertoen että naiset olivat luvanneet lukea esirukouksen minun menestymiseni edestä. Emäntämme ei ollutkaan itse tulossa kirkkoon joten erkanisimme tässä. Saimme toivotuksen ilmoittaa jos halusimme paluumatkalla yöpyä täällä taas, sillä olisimme erittäin tervetulleita vieraita. Mamma kävi ottamassa pari kuvaa kirkosta, muttei sitten kuitenkaan rohjennut astua kirkkoon sisään.Aikanaan saatu opetus siitä kuinka kirkkoon tuli pukeutua ei nyt ihan täyttynyt vaikka päivän matkavaatteena olikin pitkä hame ja siisti t-paita.. Niinpä me suuntasimme sitten tien päälle.

Maisema oli edellistä päivää mielenkiintoisempaa. Kumpuileva maasto, pieniä kyliä toistensa perään. Lehmiä näkyi joka puolella, yksi tai kaksi lehmää kerrallaan, kytkettynä ketjulla pellolle, tien pientareelle. Lehmistä kertovia varoitusmerkkejäkin oli joka puolella. Toinen mihin mamma kiinnitti huomion olivat aidat. Joka kylässä jokaisen talon ympärillä oli aita. Puolalaiset ilmeisesti rakastivat aitoja. Oli puisia, verkkoja, metallisia ja kivisiä. Oli kaiken värisiä, eri korkuisia ja pihat pullollaan kauniita kukkameriä. Talot saattoivat olla ränsistyneitä, eikä se aitakaan aina viimeisen päälle ollut, mutta kukkia riitti. Alueen köyhyys näkyi kyllä, mutta silti tuntui että lähes jokaisella oli oma lehmä, kissa, koira ja kanakin. 

Jokaisessa kylässä oli kirkko tai kappeli ja jokaisessa kylässä näkyi kauniisti pukeutuneita ihmisiä, oli kirkollinen juhlapyhä. Jokaisessa kylässä oli kulkueita kirkkoon, saattue valkeisiin pukeutuneita tyttöjä kulki kulkueen etunenässä ja perässä seurasi koko kirkkokansa kukkasin päällystettyjä teitä pitkin. Meidän oli pakko pysähtyä yhdessä kylässä ja mennä katsomaan kulkuetta. Tosin taisimme olla yhtä mieleenpainuva näky heille kuin he olivat meille, niin paljon supinaa ja ihmettelyä saimme osaksemme ohi kulkevilta ihmisiltä. Minäkin halusin astella askeleet kukkaistietä ja osaltani osoittaa kunnioitusta kirkon suuntaan. Mamma totesi että Puolassa oli jotenkin mielenkiintoisemman näköisiä kirkkoja kuin kotosuomessa. Niiden kuvia tuli napsittua matkaan useampiakin.

Jossakin vaiheessa mamma havahtui siihen että mehän elimme nyt eri aikavyöhykkeellä kuin suomessa. Puola oli tunnin Suomea jäljessä, eli emäntämme ei ollut aamulla ollut yhtään myöhässä, me vain olimme liian aikaisessa. Eli emme olleet edes heränneet kuuden maissa vaan jo viiden pintaan... Matka jatkui kohti Garbowin pikkukylää. Jossain vaiheessa kohdalle osui mukava metsikkö johon mamma vei minut kävelylle. Eilisestä viisastuneena en saanut enää juosta vapaana, vaan jouduin hihnailemaan. Varmuuden vuoksi vielä koppakin oli päässä, sillä eihän sitä tiennyt onko näisä metsissä muita liikkujia. Maisema oli kyllä varsin satumetsää... Muutenkin maisema alkoi muuttua avarista pelloista aika ajoin lehtometsiksi. Puiden korkeus tuntui olevan tuplat suomen metsiin verrattuna. Varsin jylhäitä maisemia siis.

Tietyömaalta löytyi yksinäinen kulkija..

Viimein kuuden pintaan iltapäivällä (puolan aikaa) saavuimme Garbowin kylään. Mamma seurasi taas navigaattoria ja kaikki meni hyvin siihen asti kunnes mamma totesi ettei tuo pahuksen navigaattori ollut tunnistanut koko annettua osoitetta vaan se oli johdattanut meidät suoraan Garbowin kaupungintalolle. Luonnollisesti tämä oli se paikka jossa EI ollut nettiyhteyttä ja tietenkään mamma ei ollut huomannut kysyä puhelinnumeroa.. Olimme siis vieraassa kaupungissa, vieraassa maassa jossa on outo tapa ilmaista osoitteita.. Kaupungintalolta löytyi onneksi sentään jonkinlainen kartta jonka perusteella saimme jotain tolkkua siitä mistä kyseistä osoitetta voisi edes lähteä etsimään. Kaduilta ei pääkatua lukuunottamatta löytynyt lainkaan katujen nimiä kertovia kylttejä. Joten osoitteen etsintä alkoi aivan hakuammunnalla. Ensimmäisen tien ajettuamme päästä päähän pysäytti mamma joukon teinityttöjä ja kysyi jos joku heistä puhuisi englantia. No apua löytyi sen verran että tämä oli väärä tie, meidän tulisi kokeilla seuraavaa, se voisi olla oikea.. Kiitokset ja matka jatkui. Seuraava tie oli yhtä suuri huti. Jälleen pysäytys ja kyselyä jos löytyisi apua. Onneksi puhelimesta löytyi sentään majapaikasta saatu sähköposti jossa oli nimi ja se osoite. Täältä ei löytynyt, eikä osattu edelleenkään ohjeistaa (puolaksi purputettuna) mihin suuntaan tulisi mennä, vain se että takaisin kohti kaupunkia... Kolmas kysymys samalta kadulta joukolta nuoria miehiä. Hekään eivät tienneet missä osoite olisi, mutta ehkä seuraava.. Samalla mammalle kerrottiin että kannattaisi laittaa valot päälle ettei saa sakkoja. No nyt selvisi se vastaantulijoiden vilkuttelun syykin. Jos ja kun kerran lamput olivat palaneet niin ei se ollut auttanut että valokatkaisijaa oli väännellyt...

Seuraava pysäys ja avun kysyminen tuotti neuvon että kaupungin toinen puoli oli Garbow I ja toinen Garbow II ja etsitty osoite oli sillä toisella puolen. Eli nyt sitten valtatien yli ja uusi yritys.. Sieltä löytyi ohje että osoite voisi olla pari kilometriä pois keskustasta... Sinne siis... No viimeisestä neuvojasta reilun puolen kilometrin jälkeen mamman silmiin osui talo jonka seinässä luki juuri tuo kaivattu osoite.. Vihdoin perillä!!! Parin tunnin etsintä ja pyörintä oli loppujen lopuksi tuonut perille. Meidät otettiin erittäin avosylin vastaan ja ruokittiin ja juotettiin. Minä olin kovin kiinnostunut pienestä Fibi-neitosesta. Mutta jostain syystä suuri olemukseni oli säikäyttänyt neitokaisen niin että joka kerta kun liikahdin sai Fibi räksytyskohtauksen. Isäntäväen hurmasin kyllä täydellisesti ja tunsimme mamman kanssa olon varsin turvalliseksi käpertyessämme nukkumaan pitkän päivän jälkeen..

Punsk - Garbow n.400 km.

2. etappi - vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Odottelevaa aamuhetkeä

Aamu alkoi rauhallisesti. Mamma keitti itselleen aamukahvit ja joi vitamiinijuomat. Sitten epäröivä tarkistus oliko asunnon ainoa vesipiste, eli kylpyamme suihkulla, käyttökelpoinen. Näytti siltä että vedet tulivat ja menivät ilman vaaraa että koko kylpyhuone alkaisi uida, joten mamma uskaltautui ottamaan suihkun. Mielenkiintoinen piirre asunnossa oli kokolattiamatto joka löytyi myös kylpyhuoneesta..

Majapaikan tarjoaja oli lupaillut illan viestissä saapuvansa aamulla 9-10 aikaan. Mamma oli yhdeksään mennessä valmis sillä ajatuksella että vie minut jo valmiiksi autoon pienen aamulenkin yhteydessä ja tulee sitten hakemaan viimeiset kamat samalla kun tuo avaimen. No yhdeksän jälkeen tulikin sitten viesti emännältä. Hän oli juuri herännyt ja menisi pari tuntia ennenkuin hän ehtii paikalle. Pikainen pähkäily ajammeko kohtaamaan hänet jotain kautta, mutta kävi ilmi että emäntä oli yöpynyt Rigan pohjoispuolella ja me olimme suuntaamassa etelään, joten ajelu olisi tiennyt turhia mutkia.. Ei sillä että meillä olisi varsinaisesti ollut kiire, mutta mielummin matkaa etenisi oikeaan suuntaan kuin takaisin sinne mistä oli tultu... Lopputulos oli että jätämme avaimen postilaatikkoon josta emäntä sitten sen tullessa saa..

Kymmenen maissa oli auto jälleen pakattu ja matka saattoi jatkua. Mamma käytti minut vain nopealla aamupissillä lähistön puistossa, sillä mielummin pitäisimme sitten pienen kävelylenkin jossakin maaseudun rauhassa kuin kaupungin vilinässä. En ollut yhtään pahoillani kunhan sain tyhjentää rakkoni ennen auton starttausta. Mamma oli huojentunut siitä että auto oli ehjänä yön jäljiltä, sillä seutu oli todellakin ollut hieman ghettoa.  Kaupungin jäätyä taakse oli maisema melko yksitoikkoista: peltoa, peltoa ja peltoa. Mielenkiintoisinta tuossa ajomatkassa oli laskea lehmiä ja haikaroita, sillä missä kotimaassa pellolla työskentelevän traktorin perässä lentelevät lokit, naakat tai varikset, oli tuolla pellot valkoisenaan haikaroita. Mamma lopetti haikaran pesien laskemisen päästyään kolmeenkymmeneen, niitä siis näkyi, ja runsaasti...

kahvilan lampi

kahvilan pihapiiriä

sorsat kiinnostivat, juominen ei

Pikaisen tienvarren levähdysalueen pissa/kakka pysähdyksen jälkeen sai auto niellä kilometrejä. Ensimmäisen varsinaisen pysähdyksen pidimme vasta liettuassa josta löytyi mukava pieni kahvila-ravintola pienen lammen rannalta. Mamma yritti saada minut juomaan vettä lammesta (toivotonta), joten ainoa joka nautti virvoikkeita sisäisesti oli mamma, kahvin ja jäätelön puitteissa. Mammaa huvitti kun kaupankäynti onnistui kyllä loistavasti ilman yhteistä kieltä tai valuuttaa. Visa elektron toimi loistavasti ja summan myyvä osapuoli kirjoitti paperilapulle ennen sen naputtelua koneeseen.Tosin jos nälkä olisi ollut suurempi, eli olisi haluttu jotain muuta kuin kahvia (joka on aika yleismaallisesti tunnistettavissa kun mumisee coffee ja nyökyttelee myyjän näyttäessä kahvimasiinaan päin) olisi voinut tulla vaikeuksia.

Kahvipaussin jälkeen matka jatkui ohi Kaunasin kaupungin. Tankki alkoi näyttää tyhjentymisen merkkejä, joten oli aika ajaa tankkaamaan.Mamma ei ollut muistanut tarkistaa kummalla puolen autoa tankki oli, joten bensa-aseman pihaan ajettaessa pysähdys hieman syrjemmälle, tankin sijainnin tsekkaus ja vasta sitten mittareille. Toiminta aiheutti hymyilyä paikalla olleissa miehissä. Siinähän hymyilivät, mamma sentään hoiti tankkauksen ihan itse, tosin suoritettuaan vielä varmistavan tsekkauksen myös siitä mitä tankkiin piti laittaa.. Ei olisi ollut mukava havaita auton olleen diesel vehje sen jälkeen kun tankin olisi täyttänyt bensalla tai päinvastoin.. Tankki täyteen bensaa ja kassalle maksamaan. Jälleen homma hoitui vailla yhteistä kieltä ja elektroni toimi jopa nopeammin kuin kotimaassa. Ja sitten taas tien päälle.

Mamma oli löytänyt autosta myös cruiserin, mutta jostain syystä tankilla käynnin jälkeen tuo ei oikein ottanut toimiakseen. No ihmeteltyään toimimattomuutta huomasi mamma vauhtinsa ilmeisesti pumppaavan sen verran että eräs auto oli ohittaa meidät. Emmehän olleet kaahailleet kruiserin toimiessakaan, vaan väkeä meni ohi vähän väliä, ja mamma oli jopa ottanut paikallisen tavan väistää syrjempään kun näki jonkun tulevan takaa kovempaa. Eurooppalainen ajotapa oli huomattavasti joustavampaa ja sujuvampaa kuin härmäläinen "minä-itte-ja-sitten-ehkä-muut" jossa ohituskaistan tullessa painetaan kaasua ja kohdalla jossa kukaan ei pääse ohi himmaillaan maisemia katsellen. Kaikkein mukavinta oli aina auton päästessä ohi helposti se muutama hätävilkun väläytys jolla kiitettiin sujuvuudesta. Mutta siis... Tuo yksi auto jäi roikkumaan persauksiin, tuli melkein rinnalle ja jäi taas taakse. Mamma yritti antaa sille tilaa, mutta se ei mennyt kuitenkaan ohi. Viimein tulimme kohtaan jossa jostain syystä navigaattori ohjasi kääntymään pikkutielle, aloimme hidastaa vilkun kera jolloin tuo roikkunut auto ajoi eteemme, pisti vilkun päälle ja pysähtyi siihen pientareelle. Mamma pysähtyi peräänsä, sillä selkeästi tuolla autoilijalla oli nyt jotain asiaa. "You have BIG problem!" oli ensimmäiset sanat jota tuon Liettualaisen auton kuljettaja sanoi osoittaen takarengasta. Jep! Meillä oli iso ongelma, sillä rengas oli tyhjä. No mamma totesi että ihan tällä kohdalla ei vaihto-operaatioon ruveta, vaan ajamme hieman syrjään, juuri sinne mihin googlen reittiopas meitä ohjasi. Kiitimme avuliasta autoilijaa ja siirsimme auton syrjään. Noin sadan metrin päästä löytyi pikkuinen bensa-asema ja sen pihalta reilusti tilaa renkaan vaihtoon..

Nyt mamma tiesi miksi vakionopeussäädin ei toiminut, ilmeisesti järjestelmä oli sen verran älykäs että löi tuon pois päältä renkaan tyhjentyessä. Ja taas kaivettiin ohjekirjaa esiin. Vararenkaan paikka oli tiedossa, mutta mitenkäs siihen pääsi Zafirassa käsiksi?? Pientä pähkäilyä vaati myös pohdinta siitä miten tällaisessa tapauksessa tuli vuokra-auton kanssa toimia. Mielessä oli autovuokraamon nettisivuilla ollut maininta siitä että euroopassa oli 24/7 huoltoapu soiton päässä. Mutta milläs kielellä sinne soittaessa selvisi? Ja kun ei ollut havaintoakaan missä olimme, mikä kaupunki tai kylä tämä olikaan?? No mamma päätti unohtaa soittamiset ja alkoi kaivella tunkkia ja muita tarvikkeita esille. Viereen ajoi musta tuunattu audi ja kundit sieltä naureskellen kyselemään jotain. Mamma totesi heille englanniksi ettei ymmärrä sanaakaan mitä puhuvat, että jos oli asiaa niin englanniksi kiitos! Kundit hiljenivät, loppui naureskelu ja nousivat autosta. Toinen oli alta aikayksikön polvillaan tutkimassa vararenkaan sijaintia, ja toinen jo veivasi tunkkia auton alle. Mamma totesi parhaaksi vain asettaa takaluukkuun ohjekirjan avoimena siltä kohdalta jossa näytettiin vararenkaan irroitus ja ottaa minut hihnassa kauemmas niin kundit saivat puuhata renkaan parissa. Kävi ilmi että renkaan irroitus vielä olisi sujunutkin mamman voimillakin, mutta hajonneen renkaan sijoittaminen takaisin vararenkaan telineeseen olisi ollut yksinkertaisesti mission impossible yksinään. Sillä kundit saivat tehdä kahteen pekkaan tosissaan töitä että saivat sen loppujen lopuksi paikalleen. Kun kaikki oli valmiina ei mamma voinut muuta kuin kiitellä hymyillen ja vastuksena oli vain iloiset hymyt ja käden heilautus kun audi kaasutti tiehensä.. Siinä vaiheessa tuli itku! Helpottunut, huojentunut ja äärimmäisen kiitollinen. Ei ollut vastaavaan törmännyt suomessa, kun rengas hajosi, siinähän sait taistella sen itseksesi vaihdetuksi. Täällä homma toimi ystävällisyyden ja avunannon hengessä vauhdilla kuin formula ykkösissä. Eli ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Niin, navigaattori ohjasi meidät kilometrin jälkeen jälleen samalle maantielle josta tämä outo poikkeama oli tehty. Ilmeisesti tämä kokemus oli jo ennalta matkasuunnitelmaan määritelty...

Noin tunnin kuluttua olimme ylittäneet Puolan rajan. Rajan ylitys sujui jälleen yhtä huomaamattomasti kuin kaikilla aiemmillakin kerroilla, jos silmiä olisi räpäyttänyt väärässä kohtaa olisi jäänyt koko raja huomaamatta. Se missä maan vaihtumisen huomasi oli maasto. Liettuan puolella oli ollut tasaisen, tasaisen, tasaista, mutta Puolan puolella maasto muuttui kumpuilevaksi, ei nyt suoranaisesti vuoria tai edes varsinaiseseti mäkiä, mutta jotenkin sellainen "hobittimainen" kumpumaasto. Suorat tiet muuttuivat mutkitteleviksi teiden kiemurtaessa kumpujen ympäri. Varsin ihana moottoripyöräilymaasto siis. Pian rajan jälkeen saimme kääntyä pienemmälle tielle, sillä kohteenamme oleva Punsk oli hiukan päätiestä syrjässä. Olimme saaneet suhteellisen selkeät ohjeet perille löytämisestä. Meidän piti Punskin keskustasta seurata Silaine-kylttejä niin löytäisimme perille. No meillähän oli navigaattori.. joka johdatti meidät järven väärälle puolelle! Kun vihdoin löysimme oikean tien, ei vahingossakaan löytynyt oikeaa talon numeroa. Viimein mamma antoi periksi ja soitti majapaikkaan. Juu, meidän piti siis poistua tältä tieltä jonka nimi osoitteessa oli ja edelleen seurata niitä kylttejä, ihan sinne perille asti.. Ja löytyihän se oikea talokin, parin kilometrin päästä siitä tiestä mistä taloa etsimme... Ihan outo tämä Puolalainen tapa antaa osoitteita..

No kun viimein löysimme perille oikeaan paikkaan oli löytö mitä ihanin. Emäntämme isä omisti maat ja tuonne oli rakennettu mitä ihanin lomakeskus Silaine. Joutuisimme odottelemaan emäntäämme jonkin aikaa, sillä hän oli asioilla kaupungissa, mutta voisimme hyvin käydä rannassa ja metsälenkillä. Hän etsisi sitten meidät kun tulee paikalle. Vaikka paikka oli leirikeskus, oli sielä vielä rauhallista, vain muutamia ihmisiä ja metsä täysin vailla kulkijoita, joten mamma uskalsi päästää minut metsässä jaloittelemaan ihan irrallani. Voi mitä kenguruloikkia tein kun sain veren taas virtaamaan lihaksiin. Kävimme myös lomakeskuksen rannassa (jossa vihdoin suostuin juomaan) ja pääsinpä hiukan haukkumaankin kun jostain kuului epäilyttävää ääntä..

Kun emäntämme viimein saapui paikalle, kertoi hän vielä tovin vierähtävän ennenkuin hän voisi huomioida meitä enemmän. Saimme kehoituksen käydä kunnon lenkillä, ja minulle pyynnön laittaa kopan päähän etten säikäyttäisi mahdollisia vastaantulijoita. Saisin kyllä juosta metsässä vapaana. Kävimme mamman kanssa vajaan tunnin lenkillä ja istuimme sitten autolla odottelemassa. Alueelta löytyi avoin wi-fi-verkko, joten nettiin pääsi taas. Kun emäntä viimein liittyi seuraamme istuimme järven rannalle juomaan kupilliset kahvia ja syömään kevyttä naposteltavaa (tomaatteja ja juustoja).  Hän esitteli meille alueen, löytyi kylpytynnyriä ja suomalaistyylinen sauna. Rakenteilla oli uusia majoitustiloja ja viimein meille esiteltiin talo jossa nukkuisimme. Mamma rakastui tuon talon ulkonäköön totaalisesti.Jos yläosa olisi ollut hirttä, olisi talo ollut juuri sellainen mistä mamma on aina haaveillut... Kiersimme katselemassa myös pihapiirin muut asukit: hevoset, possut, lampaat ja vuohet.Naapurin kääpiöpinserin olinkin nähnyt jo kahville mennessä. Mamma totesi että oli hyvä että minulla oli yhä koppa päässä sillä tuo pikkuräksy juoksi suoraan jalkoihini, räksytti siinä aikansa ja juoksi sitten pois. Minä olin koko ajan katsellut otusta niska kaarella ja lähinnä kai ihmetellen mikä hemmetti tuo oli..

Viimein ilta kymmenen maissa pääsimme vetäytymään omaan rauhaamme ja minä suostuin vihdoin syömään loput lihat ja juomaan vettä. Kuten tunnettua olen melkoinen suoraputki, joten sen sijaan että syönnin jälkeen olisin malttanut asettua nukkumaan, pyysinkin vielä pihalle. No mammalla ei ollut mitään sitä vastaan että käymme vielä metsässä pienen lenkin. Ilmeisesti pitkän päivän väsymys vaikutti mammaan, sillä metsään saavuttuamme hän päästi minut irti hihnasta. Olin taas koppa päässä, joten jos naapurin pikkukoira tulisikin vastaan ei se olisi vaarassa. Tovin kuljin kiltisti mamman kanssa, mutta sitten näin tai kuulin pusikosta jotain ja ampaisin sen sileän tien.. Kymmenisen minuuttia mamma odotti paikallaan, ääni kuului kuinka juoksin pusikoissa. Ajoittain mamma huusi nimeäni, mutta tiesi sen kyllä täysin turhaksi. Peräänikään oli turha lähteä, sillä itse kävellessään mamma ei edes kuulisi missä juoksen. Onneksi autotiet ja junarata olivat sen verran kaukana etten todennäköisesti painelisi sinne asti, ja kun rapina kuului puskien liikkuessa juostessani, tiesi mamma minun olevan jossain parin sadan metrin säteellä. Viimein tulin takaisin läähättäen vimmatusti. Spurtti oli sinänsä tehnyt hyvää, kuluttanut turhaa energiaa ja saanut veren virtaamaan, mutta... Se että olin juuri ennen juoksua syönyt kourallisen lihaa teki kokonaisuudesta hengenvaarallisen. Mamma näki mielessä kauhukuvia vatsalaukun kiertymästä ja mietti jo pitäisikö heti soittaa emännälle (hän yöpyi kaupungissa ei kanssamme täällä) mistä löytyisi eläinlääkäri. Kävelimme pienen lenkin tasoittaen olemustani. Läähätykseni ei ottanut laantuakseen ja mamma vei minut viimein sisälle. Taas muutama ajatus yläkerran isännälle. Mamma ei todellakaan aikonut kääntyä tästä pysäkiltä kotia kohti, ei varsinkaan niin että minua vietäisiin kylmänä takakontissa. Niinpä mamma otti minut viereen vuoteeseen. Hieroi hellävaroin mahaani ja rukoili. Viimein kuului kuinka mahassa alkoi purputus käydä ja palloksi turvonnut olemukseni laski suoliston viedessä tavaraa sinne mihin sen kuuluikin kulkea. Kun läähätykseni viimein parin tunnin kuluttua laantui uskalsi mamma vihdoin ja viimein nukahtaa, vaara oli ohi.

Riga - Punsk n.370 km.

It eat it!

Hyvin tai vahemman hyvin nukutun yon jalkeen (kaikki ne aanet hatkahdyttivat) Alfa suostui syomaan puolet varatusta lihasta. Nappulat eivat maistuneet mutta tama oli jo hyva merkki...

1. etappi - kun matka on liian lyhyt

nyt sitten starttasi suuri seikkailu. Eka etappi oli ajomatkallisesti lyhyt, vain reilut 300 km Tallinnasta Rigaan. Reissua tosin tehtiin aamu kymmenest', sill' pitih'n ensin p''st' kotoa satamaan...

Naputtelen tekstin nyt ekan majapaikan omistajan koneella, mamman iPhone kun ei saanut Wi-Fin kattavuutta niin yhteys ei sen kautta toimi...

Satamaan saavuimme ajoissa ja hurmasin jo rappusilla ekan ihmisen, vai olikohan se mamma kun hurmasi sen, sill' jotenkin hyvin tutun oloinen pitkatukka mies tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa. Mamma kohteliaasti kieltaytyi, silla pitihan meidan selvita kamojen kanssa toisessakin paassa omin nokkinemme...

Terminaalissa heratin ansaittua huomiota. Kiinalainen mies ja suomalainen pikkupoika eivat saaneet silmiaan irti minusta. Minua ei niin se kiinalainen kiinnostanut, mutta pikkupojan kanssa olisin erittain mieluusti tehnyt tuttavuutta. Mammkin lupasi etta minua olisi saanut tulla silittamaan, mutta pikkupojan aiti oli erittain fiksu ja totesi etta han mielummin opettaa sen ettei koiriin menna koskemaan, silla johonmukaisuus... jo minun kasvatuksessani sita johdonmukaisuutta ei ole kaytetty, joten paha menna sanomaan kannattaako sellainen.

Reissualukseksi oli valikoitunut Linda Line ja totesimme tuon varsin vaivattomaksi ja asiakaspalvelun ystavalliseksi. Periaatteessa minulle olisi loytynyt oma loosi (yksi matkatavaraosasto) mutta koska laiva ei ollut edes puolillaan vakea niin mamma kypsyi piipitykseei melko pian ja siirsi tyynyni viereensa kaytavalle. en varsinaisesti tukkinut kulkuvaylaa, silla mamman poydan toiselta puolelta meni toinen kaytava josta paasi yha edelleen esteetta kulkemaan.. Matka meni mukavasti, otin jopa pienet nokoset, siis ihan umpiunessa. Ja havahduin vasta siina vaiheessa kun pikkumies alkoi taas rampata ala ja ylakerran valisia rappusia hoilottaen joka askeleella "Hei hei koira!" Enhan siina vaiheessa voinut muuta kuin pompata jalkeille ja tuijottaa pikkumiesta hanta heiluen ja vinkuen etta minakin haluan rappusiin...
Ystavallinen palvelu jatkui viela Tallinnan satamassakin kun satamavirkailija auttoi mammaa tavarakuorman kanssa. Kai mies katsoi etta mamma ja puukengat jossa 10 sentin korot olivat vaarallinen yhdistelma laukkuvuoren edessa...

Vuokra-auto oli myohassa. Se ei sinansa haitannut kun vuokraamolta soitettiin etta auto on myohassa. Mamma oli hiukan epavarma mihin suuntaan meidan olisi pitanyt lahtea, ja odotettuamme vartin  totesi mamma etta ehka auto on ajanut jonnekin toiselle puolen.. no nain ei ollut, vaan kun lahdimme kavelemaan tulikin auto juuri meita vastaan. Olin seissyt koko tuon vartin erittain ylvaan nakoisena mamman vieressa. Mamma mietti etta seuraavan kerrankun mennaan nayttelyyn, pitaa hanen laittaa nuo korkopuukengat ja minulle koppa paahan (Linda Line edellyttaa koiran joko matkustavan hakissa tai kuonokopassa). No ehka se ei tekisi tuomariin toivottua vaikutusta...

Piente sahlaysten jalkeen loppujen lopuksi saatiin auto alle ja matka voi alkaa. Ensimmaiseksi terminaali alueelta pois ajettua mamma paasti minut kaymaan pissilla ja kakalla. Sitten matka kohti Parnua ja Riigaa saattoi alkaa... Tai siis olisi saattanut... Mamma oli viron puolelle saavuttua saant puhelimen navigaattorn toimimaan jotekuten.. Tosin ei se navigoinut mutta siita sentaan naki missa ollaan menossa... No yhdistelma vieras auto, vieras kaupunki, ei mitaan tietoa mihin suuntaan pitaa menna ja samalla viela yrittaa katsoa mita navigaattori nayttaa.. Olimme siis tapahtumista odottava katastrofi Tallinan kaduilla... No jalleen kerran on todettava etta enkelit olivat matkassa, silla emme aiheuttaneet kolaria.. Jostain syyta tosin paadyimme tielle jota pitkin olisi paassyt Tartoon ja Narvaan!!!! Mina aloin esittaa vastalauseita takakontista ja kun mamma ei nahnyt enaa missaan yhtaan kylttia joka olisi kertonut Parnun olevan siina  suunnassa niin mamma sitten uskoi minua. Ja seuraavasta liittymasta takaisin pain. Ajelimme jnkinmoisen rinkelinkierroksen ja kun mamma lopulta oli varma siita mihin olimme menossa, niin yllatys yllatys, olimme tasan siina kohdassa jossa mamma oli alkanut uskoa minun protestejani ja totesi sitten vain etta no ainakin tiedamme nyt miten tallinnan ohitustielle ajetaan. Satamasta olisi varmasti lahtenyt huomattavasti helpompikin reitti jota olisi suoraan paassyt sitten tielle E67

Tunti sen jalkeen kun saavuimme Tallinan satamaan olimme vihdoin oikeasti matkalla kohti oikeaa paamaaraa. Emme hoppuilleet. Aikaahan meilla oli. Varsinaisesti nahtavyyksia emme pysahdelleet katselemaan, mutta mamma kuvasi taas ylisuusen tuolin, tuulimyllyja ja metsaa auton ikkunasta.. Saa nahda millaisia maisemaplajayksia naista tuleekaan.. Huomasimme etta olimme saapuneet haikaroiden luvattuun maahan. Kun suomessa pellolla tekee jotan traktori, on sen perassa yleensa joko parvi lokkeja, variksia tai naakkoja.. Taalla sen perassa kulkivat haikarat. Ja kuinka monta haikaran pesaa naimmekaan paivan mittaan..

Maisemat olivat kauniita ja matkaan johon majoittajamme sanoi menevan aikaa maksimissaan nelja tuntia, me saimme tuhrattua kuusi.. No olihan eksyminen vienyt aikansa, mutta ennenkaikkea aikaa vei mamman kevyt kaasujalka. Kun ei ollut kiire, miksi paahtaa? Parnun jalkeen mamma huomasi etta autossa oli myos cruiseri, joten tuon ollessa tasaisessa 100km/h vauhdissa niin ehti hyvin katsella taloja ja peltoja... Minakin vieti yllattavan paljon aikaa seisoen takatilassa ja katsellen maisemia.

Kun vihdoin paasimme perille Rigan kaupunkiin oli edessa kohtaaminen majoittajan koiran kassa... se ei valitettavasti mennyt niin kivasti kuin mammat toivoivat.. No me lahdimme kavelylle puistoon ja majapaikan tarjoaja alkoi jarjestella asioita. Han voisi vieda koiran ystavan luo jonne se joka tapauksessa olisi huomenna ollut menossa.. Annettuaan meille avaimen lahti emanta viemaan koiraa varamajoitukseen ja sanoi sitten soittavansa kun hanet pitaa tulla paastamaan takasin sisaan.. Reilun tunnin kuluttua mamman puhelin soi ja emanta kertoi ettei koira parjannytkaan hanen kaverinsa uroskoiran kanssa. Mamma oli jo kertonut etta voisimme hyvin yopya autossa ettei hanen tarvitsisi omaa koiraansa haataa mihinkaan. Lopputulos oli kuitenkin se etta emanta meni koiransa kanssa ystavansa toiselle asunnolle ja luovutti oman asunnon meille.. Tallaista kai on Rigalainen vieraanvaraisuus..

Emantamme asuntoa katsellessaan mamma totesi etta ehka sita voisi olla armollismpi itselleen. Ehka tarkeinta ei ole se kuinka pramea ymparisto on ja kuinka viimeisen paalle sliipattu ja siivottu. Tarkeampaa on se lampo joka sydammesta sateilee kun on valmis antamaan omasta vahastaan pyytettomasti.

Ai niin, kisamatkaan liittyen olennainen asia. Suostuin sentaan majapaikassa juomaan vetta, mutta nappuloihin tai mukaan otettuun lihaan en suostunut koskemaan... Eli ensimmainen paiva syomatta.

Ja rahat on loppu - lahettakaa lisaa!!! :)

Vierailulla

Tänään meillä oli vieraita. Dafi ja Wicca tulivat meille päivähoitoon YO-juhlien ajaksi. Mamma oli sopinut alustavasti likkojen noudon niin että jos keli näyttää suotuisalta noutaa jo aamusta ja jos vettä tulee taivaan täydeltä niin nouto on vasta siinä vaiheessa kun lakit on saatu päähän. No lopputulos oli tuo jälkimmäinen..

Tällä kertaa Dafin saaminen autoon sujui huomattavasti edelliskertoja sujuvammin. Johtui varmasti siitä kun Wicca oli mukana ja hyppäsi epäröimättä Yellonan takapenkille. Onneksi tällä kertaa ei ajomatkaa olisi kuin vajaa 30 kilometriä suuntaansa, ehkäpä matka menisi ilman oksentamista... No toivossahan oli hyvä elää. Liki välittömästi auton startattua alkoi Dafi kuolata hurjana ja puhalteli suuria kuolapalloja poskipielistä. Ja reilun 10 kilometrin kohdalla (eli noin 10 minuuttia lähdöstä) tyhjentyi koko vatsan sisältö sitten auton takapenkille. No sellaista elämä on..

Dafi ei vielä rakasta reissaamista

Tytöt olivat hiukan ihmeissään auton pysähtyessä pihaan. Mamma päästi kummankin neitokaisen tutkimaan ympäristöä irrallaan samalla kun putsaili nappulat autosta. Onneksi juuri oli hankittu uusi huopa auton suojaksi niin ruokamössö oli helppo kipata siitä suoraan kaseikkoon.

Me olimme Wänen kanssa sisällä tyttöjen tullessa. Emmekä ihan heti edes huomanneet että mamman saapumisessa oli jotain outoa. Ei ennenkuin näin Dafin ikkunasta. Siitä se sitten riemu repesi. Mamma laittoi varmuuden vuoksi minulle ja Wänelle kopat päähän ennenkuin päästi meidät tervehtimään likkoja. Wicca kertoi ärähdyksellä ettei häntä sopinut tulla liian lähelle ilman lupaa. Ja Dafi puolestaan kynti maata vääntyneenä aivan mutkalle yrittäessään mielistellä vuoroin minua ja vuoroin Wäiskiä.

Pahimman alkuhässäkän tyynnyttyä menimme koko porukka toviksi sisälle. Mamma totesi olevansa odottelun jäljiltä umpi jäässä ja verensokerin pohjalukemissa joten tovi lämmittelemässä sohvalla peiton alla jotakin einehtien olisi aiheellista ennen lenkille lähtöä. Tytöt tekivät tutkimuksia ympäri huushollia ja pyysivät välillä päästä pihallekin. Mamma päästi toki tyttelit tutkailemaan pihapiiriä, mutta tällä kertaa meidän juoksulangoissa irtiolon sijasta. Sitten tehtiin vuoron vaihtoa, Dafi sisälle ja Wäne Wiccan kanssa pihalle. Nuo paksuturkkiset tarkenivat hyvin pihalla ja me vinttikoirat saimme sitten nauttia lämmöstä sisätiloissa.

Kun mamma vihdoin oli saanut itsensä lämpimäksi oli aika lähteä lenkille. Mamma harkitsi ensin hetken Dafinkin peukkukynsien teippaamisesta suojaan, mutta tuli sitten siihen lopputulokseen että ehkä likan vauhti ei vielä ole sellainen että moista hifistelyä tarvitaan. Mamma otti minut hihnaan ja iskä Wänen ja sitten mentiin pellolle. Tytöt meinasivat ensin suunnata ihan väärään suuntaan (sinne mistä oli tultu) mutta pienen huhuilun jälkeen likat liittyivät seuraan ja pellon reunassa minut päästettiin sitten Dafin kanssa irti ja Wicca joutuikin hihnaan. Voi sitä juoksemisen riemua. En moneen päivään ollut päässyt irrottelemaan ja nyt kun oli sitten pikkulikka pomppimassa perässä kenguruna otin todellakin ilon irti tykittämisestä. Mamma totesi Dafin juoksutavan hengenvaaralliseksi. Tytsy kun ei lainkaan katsonut mihin juoksee, vaan mätkähteli välillä päin wäneä ja wiccaa kun kesken juoksun pitikin kääntyä katsomaan mistä suunnasta minä kaarroin takaa. Mamma totesi että oli helpompi päästää Wiccakin juoksemaan kun aika ajoin Dafi roikkui Wiccan karvoissa ja kurkussa yrittäen saada tämänkin innostumaan spurttailusta..

Wiccan irtipääsyn seurauksena oli sitten pieni katoamistemppu. Meidän suunnatessa normaalille lenkille, katosivat neitokaiset näkyvistä ja suuntasivat ilmeisesti joko naapurin kissan tai jänisten perään. Eli ei muuta kuin takaisin etsimään mihin tytsyt ryntäsivät. Onneksi karkumatka ei ollut pitkä ja koko porukka saatiin taas kokoon pellolle. Mamma ja iskä totesivat että oli siis turvallisempaa vapauttaa minut ja pitää Wicca hihnassa, sillä selkeästi Dafi seurasi Wiccaa ja minä Dafia.. Wänen irti päästämistä ei missään vaiheessa edes harkittu. Ei tällä kertaa...

Lenkin jälkeen saivat Wäne ja Wicca jäädä taas pihalle, meidän suunnatessa sisälle. Kostea heinikko oli saanut vinttikoirien tassut heloittavan pinkeiksi ja olisi turha vilustuttaa itsensä näin kisamatkan kynnyksellä. Mustaturkkiset saivat jäädä pihalle senkin takia että Wicca oli tehnyt puoliuinnin ojassa ja oli näinollen vatsaa myöten märkä. Wänelle sopi ihan hyvin pihalla oleilu hyvässä seurassa.

Mamma suuntasi kokkaamaan ihmisille sapuskaa ja ihmetteli sitten hetken perästä kun Dafi ramppasi hyvin huolestuneesti piipittäen ulko-ovelle. Vilkaisu pihamaalle selvitti syyn itkuun. Wäne ja Wicca olivat VESISATEESSA ja piipittivät myös sisälle.. No, tarkoitus ei ollut kastella koiria yltäpäältä joten pyyhekuivauksen kautta pääsivät mustaturkitkin sitten sisälle.

Taas alkoi melkoinen menuetti kun jokainen etsi omaa paikkaansa. Kuka olisi sohvalla, kuka lattialla, kuka kenen vieressä?? Lopputuloksena oli sitten suhteellinen rauha jokaisen asettuessa aloilleen.

Varsin miellyttävä lenkkipäivä siis, vaikka lenkin jälkeen olin kyllä melko pikaisesti sitä mieltä että "Eikö noi vois jo lähteä kotiin?". Seuraavalla kerralla Dafi onkin sitten meillä hoidossa pari päivää. Mamma epäili että pikkuneidille voi tehdä ihan hyvää pieni irtiotto Wiccasta, sillä vaikka sinänsä oli erittän hyvä että Dafi seuraa lauman vanhempaa narttua kuin hai laivaa, niin pärjääminen myös ilman Wiccaa on hyvää itsenäisyyden kehittämistä. Sinänsä oli myös hyvä että paikka oli nyt jo Dafille tuttu heinäkuuta ajatellen..

Väsynyt pikkuneiti lenkin jälkeen

Matkakuume

Valmistelut etenevät. Nyt on auto varattuna Tallinnasta ja menomatkan majoitukset kunnossa. Myös matka satamaan suomessa on organisoitu ja kamojen siirtämistä varten satamasta laivaan ja laivasta satamaan lainattu "kaljakärry". Mamma tosin alkoi lainaamisen jälkeen miettiä olisiko satamassa sittenkin ollut samanlaisia kärryjä kuin lentokentällä, ja olisiko ne voinut viedä laivalle?? No ehkä on parempi olla varautunut kuin että mamma lastaisi tavaroita minun selkääni..

Laivaliput odottavat vielä hankintaansa, sen suhteen mamma ei kuulemma hötkyile kun paikkoja näyttää olevan runsaasti. Ehkä se vilkkain lomakausi ei ole vielä alkanut ja kun autoa ei tarvitse mahduttaa mukaan niin laivaan me mahdumme kyllä. Mamma tutkaili eri vaihtoehtoja ja totesi Tallink-Siljan olevan kallein vaihtoehto, sielä kun koirasta veloitetaan 13 euroa per suunta ja lisäksi pitää vielä ottaa hytti. Tosisaalta hytti on tietysti rauhallisempi kuin käytävillä istuskelu mutta meno paluu näin yhdeltä ihmiseltä ja yhdeltä koiralta olisi 140 euroa. Melko kallista sanoisin. Ekeröline olisi ilmeisesti vienyt minut yli ilmaiseksi (tosin toteamuksella että laivalla on rajoitettu määrä lemmikkipaikkoja eikä varauksen missään vaiheessa voinut valita kohtaa lemmikki.. Tällä hetkellä todennäköisimmältä vaihtoehdolta vaikuttaa Linda Line joka edellyttää koiran matkustavan häkissä tai kulkevan (myös terminaalissa) kuonokopassa. Veloitus heillä on 2 euroa suuntaansa. Se oli mamman mielestä kohtuullinen veloitus kun koira ei kuitenkaan ole matkustamassa yksin. Kuonokoppakaan ei ole mikään ongelma, se oli jokatapauksessa tarkoitus ottaa mukaan, ja nyt ei tarvitsisi laivalla sitten edes selitellä miksi liikuin kopassa, jos se kerran oli laivayhtiön edellytys niin myös kiltit ja ystävälliset koirat joutuivat tottelemaan...

Matkakuume alkaa todellakin nostaa päätään, ainakin mammassa.

Sponsorit haloo!!!

Tv on useana iltana auki mamman puuhatessa jotain koneen äärellä. Olympialaiset lähestyvät ja sen huomaa urheilu-uutisten lisäksi myös telkussa pyörivistä mainoksista. Useampi yritys mainostaa nyt sillä että he sponsoroivat urheilijoita. Toiset tekevät elantonsa urheilulla. On amatöörejä ja on ammattilaisia. Kummallekin voi löytyä sponsoreita jos ovat riittävän hyviä. Urheilijoille on tarjolla myös jollakin tasolla rahapalkintojakin.

Eläinmaailmassa urheilua pidetään pitkällisesti kai edelleen "elitistien" harrastuksena. Raveissa on toki rahapalkintoja, ja kuten mamman isä usein toteaa että tavoite on että heppa ainakin kustantaa oman ylläpidon ja kisamatkat, eli tavoitteena on saada niitä palkintojakin. Koirilla rahapalkinnot liikkuvat ratakisoissa, silloin kun hommaan liittyy vedonlyönti, silloin on varaa palkita kilpailijoitakin. Tosin suomessa taitaa tuo vedonlyöntikin olla aika vähäistä ja pieniä nuo rahapalkinnotkin. Mutta maastokisojen taloudellinen anti on melko vähäistä, ruokasäkki (tai lahjakortti siihen) on yleisin palkinto. Toki siinä toteutuu se että koira juoksee itselleen ruokaa. Mutta se mikä on sinänsä jännää niin sponsorointi ja näinollen näkyvyys on olematonta. Kisoja sponsoroivat koiranruokafirmat (hyvä niin) ja ehkä jotkut varustefirmat tai eläinlääkäriasemat. Onhan se näin helppoa näkyvyyttä kun kisaohjelma on jokaisen osallistujan taskussa kotiin palatessa. On sieltä alitajuntaan iskostunut se sponsoroivan yrityksen nimi..

Yksittäistä koiraa tai kenneliä ei kuitenkaan yritykset sponsoroi. Ravipuolella on normaalia se että hevosen kuljetusauton kyljessä on sponsorin logo ja samoin ohjastajan ajopusakassa. Korpikuusenkannonalainenpikkuvirmakin saa rahalleen vastinetta kun ravuri hölköttelee lämmittelyssä, käy kääntymässä esittelyssä ja riippumatta siitä onko sijoitus kärkikolmikossa vai viimeisenä, on ainakin kyseisen ravurin kannattajat (ja pelaajat) naulanneet silmänsä niin hevoseen kuin ohjastajan olemukseen. Taas se "piilomainonta" puree..

Mamma totesi että kiitos veikan ja minun tempauksen naapurin koiran suhteen on reissun luurahat nyt vähän vähissä. Me kun poltimme suunnitellun reissubudjetin korkoineen eläinlääkärilaskuihin. Eihän EM kilpailu ole tietenkään olympialaisten veroinen tapahtuma, eikä sielä menestyminen aiheuta samanlaista hypetystä kuin Tommi Evilän 8 metrin loikkaus (by the way, minä pomppaan ihan ilman vauhtiakin tuon 8 metriä, joten kumpikohan meistä on etevämpi urheilija). Tosiasia on kuitenkin se että näiden maastotulosten metsästykseen palaa ihan yhtälailla rahaa kuin ihmisurheilijallakin. Auton vuokra, bensat ja majoitukset nielevät kiitettävästi euroja. Eikä tarvitse edes mainita eläinlääkärikuluja, jäsenmaksuja, ruokakuluja ja osallistumismaksuja..

Eli jos jollakin lukijoista on halu kannustaa menestystäni pienellä sponssilla voi sen suorittaa paypalin kautta lähettämällä rahaa alfaromeo@live.fi tai vaihtoehtoisesti summan voi laittaa suoraan mamman tilille Handelsbankeniin FI1131313001772615. Ja jos joku haluaa tehdä kunnollisen sponsorisopimuksen niin aiheesta kannattaa ottaa yhteyttä tuohon sähköpostiin.

EM-skabaan

Viime viikolla tuli tieto että jälki-ilmoittautuneena saatiin mukaan kuuden polakki. Joten titteli, kuka sen sitten saakaan, on virallinen euroopanmestaruus.. Nyt ei siis parane enää missata kisoja...

Osteopatiaa

Kisoihin valmistautuminen jatkuu. Nyt oli vuorossa käynti osteopaatilla. Kimmoke tähän tuli HVKn kautta, sillä jäseniltä kyseltiin jos löytyisi halukkaita harjoituskappaleita osteopaattien koulutukseen. Mamma tietysti heti ilmoitti minut mukaan.

Hierojallahan oli käynyt aiemmin, useampaan otteeseen ja muutama vakiokäsittelijä piti tarpeen mukaan lihashuollostani huolta. Mammakin oli opetellut sen verran hierontaa että saunan yhteydessä sain yleensä kevyen selkälihasten ja reisien ja olkavarsien käsittelyn. Mamma itse on saanut ruotonsa suoremmaksi osteopaatin käsittelyssä joten nyt hän katseli kateellisena kun minua vuorostaan muoklattiin ja mukellettiin.

Suurempia ongelmia ei kropasta löytynyt, mutta kireyttä takapäässä oli havaittavissa. Se pari vuotta sitten lintujahdissa revähtänyt olkalihas oli tuottanut ristikkäisen jumin ja korostanut entisestään selkäni kaarevuutta. Mamma katseli mielenkiinnolla miten osteopaatin "vatkatessa" rankaani lukkiumat aukenivat ja seisonta-asentoni oikeni. Edelleen olin sitä mieltä ettei jalkojani tarvinnut venytellä juurikaan mihinkään suuntaan. Tosin osteopaattien (loppujen lopuksi kolme käsittelijää) määrätietoiset otteet karsivat vastaan haraamiset pois ja lopputuloksena oli varsin vetelä makarooni koiraksi.

Mamma vakuuttui siitä että minullekin osteopatia on yhtä oleellinen, ellei jopa oleellisempi kunnon ylläpitämisen tekijä kuin aktiiviselle ihmisurheilijallekin. Hieroja kun käsittelee ensisijaisesti lihakset ja osteopaatti kiinnittää huomion enemmän rankaan, niveliin ja jänteiden ja lihasten kiinnittymisiin. Hieroja ei ole saanut useallakaan käsittelyllä selkärankaani oikenemaan näin paljon kuin osteopaatit tämän tunnin rupeaman aikana. Mamma totesi että EM-kisojen jälkeen varataan sitten erikseen hoitoaika ja jatketaan rangan ojentamista. Jos syksyn näyttelyissä sitten vaikka saisi kunnolliset arvostelut kun en seisoisi enää katkarapu-lenkkimakkarana..

Tilastotiedettä

Mamma alkaa olla todella täpinöissään tulevasta EM-kisamatkasta. Nyt ilmeni sellainenkin mahdollisuus että ehkä iskä voisi sittenkin lähteä matkaan mukaan..Katsotaan mille mallille se asia tässä vielä kääntyy..

Saimme vinkin sivustosta jossa löytyy osa kisoihin ilmoittautuneista. No tällä hetkellä tuolta löytyi vasta Anglia-veljen ja Hankan ilmoittautumiset (edes minua ei ollut kirjattu). Nyt mamma lisäsi minutkin. Samalta sivustolta löytyy myös euroopan kisakoirien ranking-lista. Mamma oli varsin ylpeä minusta huomattuaan että olen tällä hetkellä euroopan 6. ja suomen nro 1!!! Wow! Aika hieno tilanne veteraanille. Listasijoitusta voi seurata täältä.

Nyt sitten vain odotellaan ja katsotaan paljonko polskeja loppujen lopuksi kisaan saadaan. Toivottavasti yhteensä vähintään se 6 kappaletta että tuloksesta saadaan virallinen..

Polskipäivää

Se oli jälleen vuotuisen puolanvinttikoirapäivän aika tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksella. Ihanan runsas osaanotto niin ihmisiä kuin koiria.

Aavistin jo aamusta että tänään tapahtuu jotain poikkeuksellista. Ja siinä vaiheessa kun mamma otti turvavyö-valjaat esiin olin todella innoissani. Kun kaikki tarvittava oli pakattu autoon (ruuat ja kamera) suuntasimme ensin kohti Porvoota noutamaan Daphnien.

Dafin mamma oli mennyt jo edeltä kaupunkiin ja mamma oli luvannut meidän hoitavan koirataksin virkaa. Oli taas melkoinen episodi saada pikkulikka autoon. Sillä ulko-ovesta ulos syöksyi kyllä innoissaan pomppiva pikkulikka, mutta siinä vaiheessa kun olisi sitten autoon pitänyt tulla löi Dafi liinat kiini ja istui kuin maahan liimattuna. "En tule! En liiku!!" Mamma yritti tovin maanitella ja vetää, mutta totesi sitten kaikkein helpoimmaksi napata likan syliin ja nostaa autoon. Ensin Dafi laitettiin etupenkille iskän jalkoihin, mutta jo muutaman ajetun metrin jälkeen likka saikin siirtyä kanssani takapenkille.

Matka Tuomarinkartanoon saattoi siis alkaa.Pientä matkastressiä (kuola valui valtoimenaan) huomioimatta Dafin matka sujui hyvin. Jossain vaiheessa mamma tosin kysyi että oksensiko Dafi kun alkoi tuoksua niin voimallisesti koiran ruoka. Ja juu, siinähän ne kertaalleen syödyt nappulat näköttivät takapenkillä..

Perillä olikin sitten täysi tohina päällä. Dafi (ja minut) saatiin kunnialla autosta ulos. Pennut oli villejä ja vapaita, mutta meille aikuisille koirille oli sovittuna kuonokopat kaikille ja lisäksi minut ja Orlitsa pidettiin pääsääntöisesti hihnassa. Pääsimme tosin toviksi Orlitsan kanssa kentän keskialueelle irralleen, mutta tuo ei ollut meidän mielestä yhtään kivaa kun kaikki muut juoksentelivat ja riehuivat ulkokehällä.. No tämä mahdollisti vain sen että mammakin sai tovin rauhassa keskittyä ruokailuun ilman että hänen tarvitsi vahtia minua joka hetki.

Poikkeuksellisesti polskipäivillä oli vieraita ulkomailta asti. Astrid ja kolme koiraansa. Polskit Ikar ja Isolde sekä "reppukoira" italiaano Hirius. Olin viimeksi nähnyt kolmikon ruotsin EM kisoissa 2008 ja täytyy myöntää kaikkien kolmen saaneen runsaasti vuosia olemukseensa näiden vuosien myötä. Kunnioitin Ikarin ja Isolden vanhemman auktoriteettiä, vaikka hiukan pitikin rähistä silloin kun mamma oli mielestäni vaarallisen lähellä Ikaria. Hirius sai sopivalla hetkellä jälleen jakamattoman huomioni. Olin entistä vakuuttuneempi siitä että meillekin voisi muuttaa oma italiaano, eikä minua häirinnyt yhtään se että Hirius oli uros..

Väen hiukan vähennyttyä paikalla pääsin minäkin vihdoin kiertämään kentän irrallaan ja hiukan leikkimään. Letti juoksi kanssani ja voi että meillä oli hauskaa. Jahtasimme toinen toisiamme ja piehtaroimme nurmikolla. Olo tuntui ihanan vapautuneelta tuon lenkin jälkeen.

Päivän kallistuessa viimein iltaan oli aika pakata taas porukka autoon. Mamma kantoi Dafin taas autoon. Tällä kertaa suoraan takapenkille kanssani. Olin ilmeisen väsynyt rankan vahtipäivän jäljiltä sillä kiukuttelin pikkulikan pistämistä samaan tilaan. Lopputuloksena oli se että mamma laittoi minulle kopan takaisin päähän. Sain kyllä äristä ja purista pikkulikalle mutta en ainakaan pääsisi näykkimään. Onneksi pikkulikaa ei näyttänyt ärhentelyni juuri hetkeuttavan.Sillä istua napotettuaan ensin alkumatkan omassa nurkkauksessaan kävi likka maate viereeni ja niin vain annoin tilaa ja lopulta makasimme takapenkillä sulassa sovussa. Ja viimein kun pääsimme Dafin kotipihaan, ei likka olisi millään tullut autosta ulos vaan hänet jouduttiin lopulta väkisin nostamaan pihalle. Sitten oli kyllä taas vauhtia kohti kotiovea...

Kun pääsimme kotiin sain eteeni nappulat ja syötyäni olikin ihana vallata oma paikkani sohvasta ja nukkua.. Rankka päivä mutta erittäin ihana. Ensi vuonna sitten taas uudestaan!

Buzzausta ja kohti EM-maastoja

Ilmoittautumiset on hoidettu ja nyt vain odotellaan vahvistusta siitä että kisajoukkueeseen kuulutaan.

Mamma oli ilmoittanut minut yhdeksi koekaniiniksi Buzzator-kampanjaan ja sain mutusteltavakseni kaksi säkillistä Purina One Solelios Lammas-riisiä. Mamma oli aavistuksen kyllä skeptinen sen suhteen maistuisiko nappulat..
Maistuihan ne. Nappulat olivat kooltaan mukavan pieniä ja lituskoja, eikä niitä tarvinnut levitellä samalla tavoin pitkin olohuoneen lattiaa kuten teen isompien palojen kanssa. Toinen positiivienen havainto näiden suhteen oli se ettei ihoni alkanut hilseillä kuten usein on käynyt epämääräisten tuotekokeilujen kanssa. Vaikuttivat siis varsin hyviltä tällaisiksi "välikauden" nappuloiksi ja kun maistuvuus oli hyvää luokkaa niin saattaa olla että tuollainen säkki löytää uudestaankin tiensä ruokakaappiini.

Mamma nauroi että olisihan se hienoa jos voisi meidän EM-sponsori-listaan lisätä purinan (aiheuttaa muuten purinaa veikan suuntaan kun puolustan omaa nappulakuppiani niin etti Wänellä ole mitään asiaa siihen). Jos vaikka hoitaisivat tämän loppu valmistautumiskauden ruokinnan niin mieluusti hehkutettaisiin enemmänkin.

Tutuille koirille mamma on toimitellut buzzador-pusseja ja kertonut minun napostelukokemuksiani. Kaverit ovat mieluusti ottaneet tuotteet testaukseen, kivempihan se on hankkia seuraava ruokasäkki kun tietää sen maistuvan eikä sokkona heittää rahaa haaskuuseen jos koira on samanlainen nirsoilija kuin allekirjoittanut...

Polskis A-pentue 6 vee..

Tänään siirryttiin sitten kisakalenterissa tarkastelemaan veteraaniluokkaa. Kuuden vuoden maaginen rajapyykki ylittyi siis. Juhlistimme merkkipäivää pitkähköllä lenkillä upeasti kantavilla hangilla ja illalla saimme veikan kanssa herkutella naudan henkitorvilla.

Illan kruunaa vielä synttärisauna. Itseasiassa ei tämä vanheneminen ole hassumpaa...

Kuva www.kepeataival.fi

Talvipäivä Mustialassa

Vihdoin koitti talvimaastojen ajankohta. Kisakumppaniksi löytyi ensimmäisiin kisoihinsa suuntaava Pino eli Peintre Celebre Djuszes Kawecan.

Pino - Kuva: Eeva-Leena Juntunen

Haasteena oli kuulemma sopivan kopan saaminen hänelle. No mamma lupasi minun toisen koppani lainaan, mutta tuntien etsinnöistä huolimatta tuota ei löytynyt mistään. Mamma oli varmaan kesän kisojen jälkeen nostanut sen johonkin "varmaan paikkaan" josta tuo oli sitten haihtunut johonkin toiseen todellisuuteen odottamaan otollista hetkeä ilmaantumiselle...
Onneksi kisapaikalla oli metallikoppia myynnissä, joten Pino saikin sitten heti kättelyssä itselleen ikioman häkkyrän.

Meidän kisapäiväämme tuli piristämään pieni kisaturisti Dafi. Pikkuneiti on mamman "kummipentu" ja tietysti näinollen piti Dafi ja hänen mammansa napata mukaan kokemaan maastokisafiiliksiä ja haistelemaan uusia ihmisiä ja koiria. Dafi ei ollut suunnattoman innostunut ajatuksesta autoon joutumisesta, mutta viimein autoon päästyään oli meidän jälleennäkemisemme varsin riemukas. Minulle Dafi on jo selkeästi osa omaa laumaa, vaikka vasta kolme kertaa olemme tavanneet.


Niin alkoi matka Porvoosta kohti Mustialaa. Pikkuneiti välillä torkkui istualtaan ja välillä ihmetteli maailman menoa silmät suurina.
 Parin tunnin matka sujui rattoisasti ihmisten höpötellessä koiramaisuuksia ja mamman kertoillessa mitä kisapaikalla olisi odotettavissa. Minä torkuin kuunnellen puolella korvalla mitä höpistään.


Kisapaikalla mamma kävi ilmoittamassa meidät saapuneeksi ja sitten sainkin suunnata eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Kaikki oli kunnossa ja sain luvan startata tänään. Dafi ihmetteli maailman menoa ja hurmasi kanssakilpailuttajia ja varmaan vähän kilpailijoitakin. Ainakin näytti paljon uusia tuttavuuksia solmittavan.

Dafi ja silkkenit

Minun ja Pinon ensikohtaaminen kisapaikalla ei ollut kovin lämminhenkinen (ystävällisyydessä). Olimme viime polskipäivillä keskusteleet melko voimallisesti siitä kumpi mahtaa olla pomo, ja tuon keskustelun jälkiseurausta olimme läpikäyneet messarin rotuesittelyssä ja sama aihe nousi pintaan nyt uudestaan. Mamma piti minulle muutamankin tehokkaan puhuttelun siitä saako toiselle kukkoilla vai ei (nipisti korvasta) ja pakotti loppujen lopuksi kulkemaan ihan Pinon lähellä puuttuen joka kerta kun vähänkin purisin. Ensimmäisten kymmenien metrien matka oli melkoista vääntämistä, puolin ja toisin. Mutta sitten lopulta annoin mamman tahdolle periksi. Läähätykseni ja alas laskettu pääni osoitti että alistuin mamman tahtoon. Vastasin kyllä tosin yhä aina jos Pino yltyi ärhentelemään. Mamma totesi minulle että näköjään ne Cecar Milanin ohjeet koiran taltuttamisesta toimivat. Mamma oli varsin luottavainen sen suhteen että minun ja Pinon juoksu onnistuisi ihan hyvin. Vieheen perässä minua kun kiinnosti vain viehe. Tosin sitten maalissa tilanne voisi olla mielenkiintoinen...

Kasvattajan käsissä Dafi, Nasu ja Minttu

Kisapäivälle ilmaantui muitakin turisteja. Dafin sisarukset Minttu ja Nasu olivat myös haistelemassa kisatuulia. Minä olin pakahtua rakkaudesta noita suloisia pikku polakeja kohtaan. Mamma oli ensin hiukan huolissaan siitä kuinka nätisti osaisin olla Nasua kohtaan (tämä kun on poika) mutta ilmeisesti siskojen seurassa tuo oli mielestäni vain suloista suloisempi pentu ja käytin runsaasti lähtövuoron odottelusta siihen että telmin pentujen kanssa. Nasu on vielä omaa kotia vailla, ja kisapaikalla vähän niinkuin näytillä että jos joku vintti-ihminen innostuisi pienestä suloisesta potentiaalisesta juoksijasta. Kiinnostusta näytti olevan ja nyt odotellaan mielenkiinnolla tuleeko pian ilouutisia uuden polskiharrastajan liittymisestä joukkoon.


Vihdoin oli sitten meidän starttimme vuoro. Olin jo parin lähdön ajan ollut valmis suuntaamaan radalle ja lähtöpaikalle kävellessä oli minulle aivan sama kuka siinä vierellä on. Startti sujui vauhdikkaasti. Riippuen aina hiukan kisakumppanista oli mamma säädellyt lähtöäni pitelemällä tarvittaessa sekunnin pari ylimääräistä lisätäkseen kilpailuhaluani, mutta tällä kerralla panta irtosi kaulasta sillä samalla sekunilla kun lähtökäsky tuli. Olin yhdellä loikalla reilusti Pinon edellä ja annoin hänen jäädä "nielemään lunta" jälkeeni. Pari virhearviota radan suhteen tein ja päädyin pariin otteeseen umpihankeen. Pino teki samat virheet ja näin saavuin vieheellekin reilusti edellä. Ehdin jopa napata vieheestä kiinni ennenkuin pyörähdin puolustamaan saalistani apajille pyrkivää Pinoa vastaan.. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi kummallakin oli koppa päässä ja  puhti sen verran lopussa että luovuin taistelusta mamman karjahtaessa "Irti!" juostessaan paikalle. Mamma oli oikeasti hiukan pelännyt sitä päättyisikö startti hylkäämiseen tappelun takia, mutta emme varmaan olleet ensimmäiset (emmekä viimeiset) urokset jotka hiukan keskustelevat vieheen hallinnasta.

Minttu ja vielä pienempi kisaturisti

Minttu ja Dafi - patterit loppu

Kävelimme takaisin autolle ja sain tovin levätä autossa yksin ennenkuin sitten Dafikin tuli seurakseni päiväunille. Pienen lepotauon jälkeen tuli tieto siitä että pääsisimme kumpikin finaaliin, vaikka pisteemme eivät olleet huippulukemia, mutta ajallisesti se oli sama juoksiko meitä yhdessä lähdössä yksi vai kaksi. Mamma totesi että nyt oli uusi mahdollisuus diskaukseen, mutta että toivotaan parasta... Joten eläinlääkärille uusinta tarkistukseen. Dafi oli eläinlääkärillä käynnin aikana syönyt lounaan ja käperryimme sinne auton takapenkille ansaitulle päivälevolle kumpikin. Minua hiukan häiritsi se että toinen oli niin lähellä, mutta en valittanut vaan etsin rentouttavan asennon lepuuttaen kuonoani etupenkkien välikonsolilla.

Lepohetken jälkeen oli sitten finaalin vuoro. Dafi oli saanut hyvin akut ladattua ja pikkupirpana pomppi iloissaan kenguruloikkia kun suuntasimme taas alkulämmittelyn kautta kisapaikalle. Pinon kanssa piti taas käydä ennakkopurinat läpi. Mamma totesi että parempi hoitaa siedätys taas ennen starttia kuin lähtöpaikalla. Rata oli sama kuin alkuerässä, tällä kertaa vain käännetyssä järjestyksessä. Jälleen startissa mamma päästi minut säntäämään heti kun lähtökäsky kuului. Ampaisin pitkin loikin vieheen perään. Mamma ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kuinka juoksuni eteni, sillä maalipaikka oli lähdöstä selkeästi ylämäessä joten mammakin sai spurtata ehtiäkseen sinne ajoissa. Päästyään maalin holille näki mamma Pinon pysähtyneen kuin seinään ja kääntyvän takaisin lähtösuuntaan. Minä painelin kaasu auki vieheelle. Nappaus ja nopea pyörähdys valmiina vastaanottamaan haastajan. Mamma naureskeli itsekseen että näytin hölmistyneeltä kun kukaan ei tullutkaan perässäni. Jostakin kentältä kuului huuto "Hyvä Alfa!!" Olin varsin tyytyväinen suoritukseeni ja lähdin lönkyttelemään mammaa vastaan nilkuttaen vuoroin kumpaakin etujalkaa. Tuo upottavaksi sohjoksi sulanut rata oli varsin rankka siis.. Mamma oli erittäin tyytyväinen suoritukseeni mutta pohdiskeli samalla oliko Pinon keskeytyksen syynä kenties pelko minua kohtaan, vai oliko juniori tehnyt huonon reittivalinnan vai oliko vain kunto loppunut kesken... Pohdiskelua johon ei ehkä koskaan saisi vastausta..

Mammaa hiukan harmitti se että Pino oli joutunut juoksemaan ensimmäisen kisansa minun kanssani kun todennäköisesti kisauransa olisi saanut paremman alun jos vastassa olisi ollut joku nartuista.. Vaikka olin viehevarma, niin ärhäkkyyteni vieheellä kohdistui aina uroksiin, narttujen sallin ihan muitta mutkitta pitää vieheen jos sille ensin ehtivät tai vaikka perästäni saapuisivat..

Palatessamme taas autolle alkoi vesisade. Minä olin totaalisesti kuluttanut omat patini kahdessa startissa ja tuntuviksi pikku kisaturistikin oli väsynyt ja kylmissään. Dafi kiirehti mammaansa kuuntelematta kohti kahvion ovea siinä toivossa että joku päästäisi pienen palelevan vinttikoiran sisään lämmittelemään. No lopputulos oli se että saimme (mamman hiukan järjesteltyä meitä) käpertyä uinumaan taas auton takapenkille. Minun vieraskoreuteni karisi kun olin riittävän väsynyt, ärähdin pikkuiselle muutamaan otteseen, mutta mamman järjestelyn jälkeen nukuimme tyytyväisenä vieretysten palkintojen jaon ajan. Ja kotimatkankin matkustimme tyytyväisesti kumpikin takapenkillä...

Pieni sylivinttikoira Dafi

Mamma koki suuren järkytyksen tajutessaan että tämä oli viimeinen kisani avoimessa luokassa. Jatkossa olisin sitten veteraani.. Kaikesta huolimatta varsin onnistunut kisakauden 2012 avaus. Tästä oli hyvä jatkaa suunnitelmia suuntaamisesta EM maastoihin Unkariin.. Ja mikä ihaninta taisimme onnistua sytyttämään yhteen uuteen polakkiharrastajaan maastokipinän..


Kiitokset matkaseurasta ja kiitokset kisakumppanille sekä ehdottomasti kisojen järjestäjille!!