sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2012

Talvipäivä Mustialassa

Vihdoin koitti talvimaastojen ajankohta. Kisakumppaniksi löytyi ensimmäisiin kisoihinsa suuntaava Pino eli Peintre Celebre Djuszes Kawecan.
Pino - Kuva: Eeva-Leena Juntunen
Haasteena oli kuulemma sopivan kopan saaminen hänelle. No mamma lupasi minun toisen koppani lainaan, mutta tuntien etsinnöistä huolimatta tuota ei löytynyt mistään. Mamma oli varmaan kesän kisojen jälkeen nostanut sen johonkin "varmaan paikkaan" josta tuo oli sitten haihtunut johonkin toiseen todellisuuteen odottamaan otollista hetkeä ilmaantumiselle...
Onneksi kisapaikalla oli metallikoppia myynnissä, joten Pino saikin sitten heti kättelyssä itselleen ikioman häkkyrän.

Meidän kisapäiväämme tuli piristämään pieni kisaturisti Dafi. Pikkuneiti on mamman "kummipentu" ja tietysti näinollen piti Dafi ja hänen mammansa napata mukaan kokemaan maastokisafiiliksiä ja haistelemaan uusia ihmisiä ja koiria. Dafi ei ollut suunnattoman innostunut ajatuksesta autoon joutumisesta, mutta viimein autoon päästyään oli meidän jälleennäkemisemme varsin riemukas. Minulle Dafi on jo selkeästi osa omaa laumaa, vaikka vasta kolme kertaa olemme tavanneet.


Niin alkoi matka Porvoosta kohti Mustialaa. Pikkuneiti välillä torkkui istualtaan ja välillä ihmetteli maailman menoa silmät suurina.
 Parin tunnin matka sujui rattoisasti ihmisten höpötellessä koiramaisuuksia ja mamman kertoillessa mitä kisapaikalla olisi odotettavissa. Minä torkuin kuunnellen puolella korvalla mitä höpistään.


Kisapaikalla mamma kävi ilmoittamassa meidät saapuneeksi ja sitten sainkin suunnata eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Kaikki oli kunnossa ja sain luvan startata tänään. Dafi ihmetteli maailman menoa ja hurmasi kanssakilpailuttajia ja varmaan vähän kilpailijoitakin. Ainakin näytti paljon uusia tuttavuuksia solmittavan.


Dafi ja silkkenit
Minun ja Pinon ensikohtaaminen kisapaikalla ei ollut kovin lämminhenkinen (ystävällisyydessä). Olimme viime polskipäivillä keskusteleet melko voimallisesti siitä kumpi mahtaa olla pomo, ja tuon keskustelun jälkiseurausta olimme läpikäyneet messarin rotuesittelyssä ja sama aihe nousi pintaan nyt uudestaan. Mamma piti minulle muutamankin tehokkaan puhuttelun siitä saako toiselle kukkoilla vai ei (nipisti korvasta) ja pakotti loppujen lopuksi kulkemaan ihan Pinon lähellä puuttuen joka kerta kun vähänkin purisin. Ensimmäisten kymmenien metrien matka oli melkoista vääntämistä, puolin ja toisin. Mutta sitten lopulta annoin mamman tahdolle periksi. Läähätykseni ja alas laskettu pääni osoitti että alistuin mamman tahtoon. Vastasin kyllä tosin yhä aina jos Pino yltyi ärhentelemään. Mamma totesi minulle että näköjään ne Cecar Milanin ohjeet koiran taltuttamisesta toimivat. Mamma oli varsin luottavainen sen suhteen että minun ja Pinon juoksu onnistuisi ihan hyvin. Vieheen perässä minua kun kiinnosti vain viehe. Tosin sitten maalissa tilanne voisi olla mielenkiintoinen...


Kasvattajan käsissä Dafi, Nasu ja Minttu
Kisapäivälle ilmaantui muitakin turisteja. Dafin sisarukset Minttu ja Nasu olivat myös haistelemassa kisatuulia. Minä olin pakahtua rakkaudesta noita suloisia pikku polakeja kohtaan. Mamma oli ensin hiukan huolissaan siitä kuinka nätisti osaisin olla Nasua kohtaan (tämä kun on poika) mutta ilmeisesti siskojen seurassa tuo oli mielestäni vain suloista suloisempi pentu ja käytin runsaasti lähtövuoron odottelusta siihen että telmin pentujen kanssa. Nasu on vielä omaa kotia vailla, ja kisapaikalla vähän niinkuin näytillä että jos joku vintti-ihminen innostuisi pienestä suloisesta potentiaalisesta juoksijasta. Kiinnostusta näytti olevan ja nyt odotellaan mielenkiinnolla tuleeko pian ilouutisia uuden polskiharrastajan liittymisestä joukkoon.


Vihdoin oli sitten meidän starttimme vuoro. Olin jo parin lähdön ajan ollut valmis suuntaamaan radalle ja lähtöpaikalle kävellessä oli minulle aivan sama kuka siinä vierellä on. Startti sujui vauhdikkaasti. Riippuen aina hiukan kisakumppanista oli mamma säädellyt lähtöäni pitelemällä tarvittaessa sekunnin pari ylimääräistä lisätäkseen kilpailuhaluani, mutta tällä kerralla panta irtosi kaulasta sillä samalla sekunilla kun lähtökäsky tuli. Olin yhdellä loikalla reilusti Pinon edellä ja annoin hänen jäädä "nielemään lunta" jälkeeni. Pari virhearviota radan suhteen tein ja päädyin pariin otteeseen umpihankeen. Pino teki samat virheet ja näin saavuin vieheellekin reilusti edellä. Ehdin jopa napata vieheestä kiinni ennenkuin pyörähdin puolustamaan saalistani apajille pyrkivää Pinoa vastaan.. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi kummallakin oli koppa päässä ja  puhti sen verran lopussa että luovuin taistelusta mamman karjahtaessa "Irti!" juostessaan paikalle. Mamma oli oikeasti hiukan pelännyt sitä päättyisikö startti hylkäämiseen tappelun takia, mutta emme varmaan olleet ensimmäiset (emmekä viimeiset) urokset jotka hiukan keskustelevat vieheen hallinnasta.


Minttu ja vielä pienempi kisaturisti
Minttu ja Dafi - patterit loppu
Kävelimme takaisin autolle ja sain tovin levätä autossa yksin ennenkuin sitten Dafikin tuli seurakseni päiväunille. Pienen lepotauon jälkeen tuli tieto siitä että pääsisimme kumpikin finaaliin, vaikka pisteemme eivät olleet huippulukemia, mutta ajallisesti se oli sama juoksiko meitä yhdessä lähdössä yksi vai kaksi. Mamma totesi että nyt oli uusi mahdollisuus diskaukseen, mutta että toivotaan parasta... Joten eläinlääkärille uusinta tarkistukseen. Dafi oli eläinlääkärillä käynnin aikana syönyt lounaan ja käperryimme sinne auton takapenkille ansaitulle päivälevolle kumpikin. Minua hiukan häiritsi se että toinen oli niin lähellä, mutta en valittanut vaan etsin rentouttavan asennon lepuuttaen kuonoani etupenkkien välikonsolilla.

Lepohetken jälkeen oli sitten finaalin vuoro. Dafi oli saanut hyvin akut ladattua ja pikkupirpana pomppi iloissaan kenguruloikkia kun suuntasimme taas alkulämmittelyn kautta kisapaikalle. Pinon kanssa piti taas käydä ennakkopurinat läpi. Mamma totesi että parempi hoitaa siedätys taas ennen starttia kuin lähtöpaikalla. Rata oli sama kuin alkuerässä, tällä kertaa vain käännetyssä järjestyksessä. Jälleen startissa mamma päästi minut säntäämään heti kun lähtökäsky kuului. Ampaisin pitkin loikin vieheen perään. Mamma ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kuinka juoksuni eteni, sillä maalipaikka oli lähdöstä selkeästi ylämäessä joten mammakin sai spurtata ehtiäkseen sinne ajoissa. Päästyään maalin holille näki mamma Pinon pysähtyneen kuin seinään ja kääntyvän takaisin lähtösuuntaan. Minä painelin kaasu auki vieheelle. Nappaus ja nopea pyörähdys valmiina vastaanottamaan haastajan. Mamma naureskeli itsekseen että näytin hölmistyneeltä kun kukaan ei tullutkaan perässäni. Jostakin kentältä kuului huuto "Hyvä Alfa!!" Olin varsin tyytyväinen suoritukseeni ja lähdin lönkyttelemään mammaa vastaan nilkuttaen vuoroin kumpaakin etujalkaa. Tuo upottavaksi sohjoksi sulanut rata oli varsin rankka siis.. Mamma oli erittäin tyytyväinen suoritukseeni mutta pohdiskeli samalla oliko Pinon keskeytyksen syynä kenties pelko minua kohtaan, vai oliko juniori tehnyt huonon reittivalinnan vai oliko vain kunto loppunut kesken... Pohdiskelua johon ei ehkä koskaan saisi vastausta..

Mammaa hiukan harmitti se että Pino oli joutunut juoksemaan ensimmäisen kisansa minun kanssani kun todennäköisesti kisauransa olisi saanut paremman alun jos vastassa olisi ollut joku nartuista.. Vaikka olin viehevarma, niin ärhäkkyyteni vieheellä kohdistui aina uroksiin, narttujen sallin ihan muitta mutkitta pitää vieheen jos sille ensin ehtivät tai vaikka perästäni saapuisivat..

Palatessamme taas autolle alkoi vesisade. Minä olin totaalisesti kuluttanut omat patini kahdessa startissa ja tuntuviksi pikku kisaturistikin oli väsynyt ja kylmissään. Dafi kiirehti mammaansa kuuntelematta kohti kahvion ovea siinä toivossa että joku päästäisi pienen palelevan vinttikoiran sisään lämmittelemään. No lopputulos oli se että saimme (mamman hiukan järjesteltyä meitä) käpertyä uinumaan taas auton takapenkille. Minun vieraskoreuteni karisi kun olin riittävän väsynyt, ärähdin pikkuiselle muutamaan otteseen, mutta mamman järjestelyn jälkeen nukuimme tyytyväisenä vieretysten palkintojen jaon ajan. Ja kotimatkankin matkustimme tyytyväisesti kumpikin takapenkillä...
Pieni sylivinttikoira Dafi
Mamma koki suuren järkytyksen tajutessaan että tämä oli viimeinen kisani avoimessa luokassa. Jatkossa olisin sitten veteraani.. Kaikesta huolimatta varsin onnistunut kisakauden 2012 avaus. Tästä oli hyvä jatkaa suunnitelmia suuntaamisesta EM maastoihin Unkariin.. Ja mikä ihaninta taisimme onnistua sytyttämään yhteen uuteen polakkiharrastajaan maastokipinän..


Kiitokset matkaseurasta ja kiitokset kisakumppanille sekä ehdottomasti kisojen järjestäjille!!

1 kommentti:

Eve kirjoitti...

Dafi kiittää kummitätiä ja niin se kipinän saanutkin :). Onnea Afulle onnistuneesta juoksusta.