Hiukkasen uudistettua blogia.
Mamma teki pieniä uudistuksia blogini käyttöjärjestelmään ja nyt on toistaiseksi kuva kateissa ja muutenkin hommat vähän hukassa, mutta mikä tärkeintä, viestit ovat yhä tallella ja uutta pukkaa taas..

Viime aikoina on ollut lenkit hiukan erilaisia kuin aiemmin. Täysin vapaat lenkit ovat vähemmistössä. Tosin sunnuntaina kävimme koko porukka pitkällä kävelyllä laskiaisen kunniaksi (lenkkiin meni aikaa kolmisen tuntia). Ensin pitkähkö kävely hihnassa (ja naamanaruissa) pitkin nikinmäkeä. Sitten kaupan kulmalta metsälenkille, minä olin yhä hihnassa, tosin metsään siirryttäessä minut laitettiin flexiin ja veikka sai olla vapaana. Mamman viikollisen sairastelun takia veikka ei ollut päässyt kunnon spurttilenkille joten patoutunutta energiaa piisasi kyllä (niinkuin kyllä minullakin). Kun metsästä saavuimme pelloille pääsin minäkin irti ja siitähän riemu repesi. Veikka kuuli naapuruston koiran haukunnan ja otti hatkat katselemaan maailman menoa naapurin koiran silmin. No mamma oli unohtanut pillin kotiin joten hiukan huutelua ja viheltelyä ja veikka ilmaantui takaisin.

Jatkoimme pelloilta metsään, minä ja veikka juosten ja telmien, mamma ja iskä vuoron perään piiloutuen niin että veikka (ja minäkin) saimme haalia laumaa kasaan. No hetken kuluttua veikka kuuli toisen naapurin koiran haukunnan ja taas mentiin.... Tällä kertaa minä lähdin veikan kaveriksi morjestamaan naapuria. Mamma ja iskä huutelivat ja viheltelivät ja jatkoivat samalla matkaa. Kävimme moikkaamassa naapurin ja palasimme taas takaisin mamman ja iskän luo. Veikka sai vielä kolmannen lähtöhepulin jonka jälkeen veikka joutuikin kiinni. Loppulenkkiä kuljimme rauhallisemmin. Tosin normaalille takaa-ajo kohdalle saavuttaessa veikkakin pääsi taas irti jahtaamaan minua pitkin metsiköitä. Lenkin lopuksi palaillessamme kotiinpäin lähdimme veikan kanssa vielä varisjahtiin josta sujuvasti karkasimme vielä morjestamaan yhdet naapurit..

Kaikkiaan lenkki oli kyllä niin tehokas että ilta ja seuraava päivä menikin sitten totaalisesti nukkumisen puolelle..

11 kuukauden virallinen korkeus on sitten 77 cm ja paino (uudella vaa'alla) 34,6 kg

Alfan iskän talvipäivän herkkupyttis:

1 kpl ruispuikula
1 kpl porkkana
1 kpl kananmuna
hieman silavaa
pieni mitallinen nappuloita
raakaa hevosjauhelihaa
kylmäpuristettua oliiviöljyä
kalanmaksaöljyä
voita
persiljaa
valkosipulia
merilevää

Kuutioi ruispuikula ja kostuta se kylmäpuristetulla oliiviöljyllä. Viipaloi porkkana ja hauduta se voissa pehmeäksi, ryyditä pienellä määrällä merilevää sekä valkosipuli-persilja-silpulla. Sekoita edelliset keskenään. Paista kananmuna kokkeliksi ja lisää silava. Sekoita edellisiin. Lisää kuppiin hiukan nappuloita ja marinoi ne kalanmaksaöljyllä. Kruunaa kokonaisuus raa'alla hevosjauhelihalla. Sekoita kaikki ainekset ja tarjoile nautittavaksi raikkaan veden kera..

Mamma on ollut flunssassa tämän viikon joten iskä on vienyt minua hihnalenkille ihan kahdestaan (veikka on jäänyt mamman seuraksi kotiin). Eilen iskä totesi että olen taas kasvanut oudon "muhkuraiseksi". Jalat kuulemma kasvavat selästä ulos.. No mittatikun syötyäni mittauksia on tehty oven pielellä, parhaaksi tulokseksi saatiin jo 77,5 mutta seuraava oli kyllä taas jo 76 puolella, joten kai kuitenkin jotain kasvua on tapahtunut. Mamma osti meille uuden vaa'an siltä varalta että päättäisin kuitenkin syödä vanhan (*virn*) mutta huono puoli on siinä että tuo näyttää mamman painossa liki kilon vähemmän kuin vanha... eli menee hetki että oppii katsomaan oikeita lukemia, nyt vaaka näytti minulle 33,8.

Ohh-hoh mitä vauhtia...
Syksyisten Möllinmaastojen kuvat ovat vihdoin julkaistuna Eero Juholan sivuilla...
Veikka ja minäkin esiinnymme..

Edit: mamma muutti kommentointikenttiä niin että täytyy kirjoittaa aina sana-varmistus ennenkuin kommentti hyväksytään sivuille.. Alkoi noita mainosrobotteja häiriköidä turhan paljon...

Naamanarun jatkeena...

Viikonloppuna ei pitkälle lenkille päässytkään, joten olimme Wäiskin kanssa hyvin tyytyväisiä kun tänään oli tarjolla lenkki mamman ja iskän kanssa. Tosin siinä vaiheessa kun ihmisillä alkoi olla tarvittavat varusteet puettuna päälle (olkoon etten ymmärrä tuota niiden tapaa pukea monta kerrosta kaikkea päälleen) alkoi iskä pukea minun naamaani jotain ihme remmejä. Olin suorastaan järkyttynyt moisesta. Toki veikalla on ollut monen monituiset kerrat naamanarut kun olemme olleet lenkillä, mutta nyt sitten moneen otteeseen uhkailtu naamanarujen käyttö oli toteutunut minunkin kohdallani. Yritin kovin kuopia naruja pois kuonon päältä ja hinkata niitä mamman jalkoihin, mutta ei auttanut. Sitten päälle puettiin vielä normaali kaulapanta ja nämä yhdisteltiin talutushihnaan. Oven avautuessa olin valmis singahtamaaan vapauteen (olettamuksella että mamman ote hihnasta irtoaa kun sopivasti riuhtaisen) . Olin suunnattoman hölmistynyt kun tempoilu ja teutarointi (kuin villivarsa, kuten mamma asian ilmaisi) ei auttanutkaan. Mamma keräsi tyynenä talutushihnan vasempaan käteen ja helposti piti minut kävelemässä rinnallaan. Itseasiassa lenkki oli tällä tavoin suoritettuna ihan mukava, kun alkumatkan jälkeen hyväksyin sen tosiasian että mamma määrää sekä tahdin että suunnan, niin saatoin keskittyä katselemaan maisemia ja tutkimaan posteja. Hiukan piti pörhistellä muutamalle vastaantulleelle kulmakunnan koiralle (mamma nauroi että roturasismia havaittavissa kun nostelin niskavilloja niin huskylle kuin terriereille).

Lenkin lopulla teimme vielä pienen metsälenkin jossa veikka pääsi irrottelemaan vapaana ja minäkin sain löysiä kun nahkahihna ja naamanarut vaihdettiin flexiin. Veikka näytti kyllä melkoisia loikkia kaatuneet koivut ylittyivät pitkällä ja korkealla loikalla muusta loikkimisesta ja mutkitteluista puhumattakaan.. Odotan innolla koska "hihna-arestini" loppuu ja pääsen viekan kanssa pinkoilemaan pitkin maita ja mantuja..

Jääräpää liikenteessä....
Perjantaina pääsimme taas pitkästä aikaa hiihtämään iskän kanssa. Tai siis iskä hiihti ja veikka ja minä juoksenneltiin pitkin metsiä. Alkulenkki meni kaikin puolin hyvin, mutta kun kotiin paluun aika tuli, en minä halunnutkaan vielä lopettaa. Iskä houkutteli makupaloilla ja maanitteli, ei auttanut. En tullut lähimaillekaan sillä arvasin että joudun kiinni heti jos tulen kosketus etäisyydelle. Reilun tunnin yrittämisen jälkeen iskä antoi periksi ja tuli kotipihalle. Siinä vaiheessa huomasin naapureiden olevan pihalla ja pinkaisin tervehtimään heitä. Iskä huusi naapureille että ottavat minut kiinni jos vain saavat. No viimeksi karkumatkaillessani naapurin mamma oli minut saanut kiinni, joten aavistin pahinta ja pysyttelin juuri sopivan kaukana niin ettei kukaan heistäkään saanut minua kiinni. Naapurin Lyyli on kyllä mitä ihastuttavin otus, tosin Lyylin suhtautuminen minuun on hiukan epäileväinen, miten niin pienestä koirasta voi lähteä niin paljon ääntä..

Naapureita (ja iskää) juoksuteltuani huomasin tiellä ajavan auton ja pinkaisin sen perään. Kaikki liikkuva kelpaa jahdattavaksi. Sainkin auton suht helposti kiinni, osin johtunee siitä että tuo pysähtyi postilaatikolleen. Ennenkuin ehdin kunnolla tervehtiä "saaliini", huusi iskä että minut pitää napata kiinni. No saalistajasta tulikin sitten saalis kun "etänaapurin" mamma sai minut kiinni. Iskä kiitteli kolmen tunnin juoksutuksesta ja lähti kiireesti töihin..

Illalla sain sitten kurinpalautusta lauma-asemastani. Kun mamma tuli töistä, oli iskä jo pistänyt veikan ja minut pihalle. Wäntty pääsi melkein heti sisälle mutta minun piti olla pihalla. Kuulemma se oli taas jonkinlaista laumasta sulkemista. Sitten kun pääsin sisälle en saanut tulla sohvalle ollenkaan ja iskä, mamma ja Wäne söivät ruokansa ensin ja minä sain omani vasta viimeisenä. Kun sitten lopulta annoin periksi ja alistuin alhaiseen asemaani, sain tulla mamman viereen sohvalle..

Mamma ja iskä totesivat että nyt loppuivat toistaiseksi minulta vapaana juoksentelu lenkillä. Jos en kerran anna kiinni niin joudun olemaan hihnassa kunnes voivat taas luottaa siihen että tulen luo kun pyydetään. Ja kuulemma ulko-ovesta en pääse enää pihalle muuten kuin huomioliivi päälläni, jos syystä tai toisesta pääsen karkuun niin ainakin on pieni mahdollisuus että autoilijat näkevät minut ennenkuin juoksen eteen....

Kosto elää kuin verimakkara...
Näyttelyn innoittamana mamma päätti treenata oppimaansa hinhnatekniikkaa mittauksissakin. Minä en ollut kovin innostunut uudesta mittaustavasta. Virallisiksi tuloksiksi saatiin 76 cm ja 33 kg. Päätin sitten että tämä sai luvan olla viimeinen virallinen mittaus: Mamman ja iskän kotiutuessa asioilta olin päättänyt tehdä hammastikkuja koko mittakepistä.

Mamman palatessa illalla koulutuksesta olin vielä viimeistellyt jäljen nostamalla mittakepin (kuvista poiketen) vaakasuoraan...

Pakkas sunnuntai...
Upea tammikuinen auringonpaiste ajoi meidät ulkoilemaan pariksi tunniksi.

Lähipiirin hiihtäjätkin ovat löytäneet ladut, joten reittivalinnat muodostuivat
hiukan koukeroisemmaksi.

Lenkin jälkeen näytin lähinä kristallikruunulta ja massu loisti punaisena, mutta mukavaa oli...

Näyttelyelämää

Aamu alkoi viideltä kellon soittoon. Jo eilen illalla mamma ja iskä oli järjestellyt ja puuhaillut paljon pakkaamisia ja tavaroita kasaan. Veikan kanssa oltiin hiukka ihmeissämme, ei niinkään mamman aikaisesta noususta, tuo nyt ei suuresti poikennut normaalista työaamusta, mutta siitä että iskäkin nousi ylös samoihin aikoihin.

Kuuden aikaan minullekin pakattiin pleese päälle ja automatkailu alkoi. Reilun parin tunnin ajelun ja yhden pissipaussin
(iskän ja mamman) jälkeen saavuimme aurinkoiseen turkuun.
Autosta poistuessa huomasin että paikalla oli jokunen muukin koira, olin
intoa piukassa hajujen ja uusien kavereiden sekamelskassa.
Olimme paikalla hyvissä aloin ja pääsimme valtaamaan parhaat paikat. Ehdin mamman kanssa vähän treenailla kehätoimintaa ennenkuin paikalle alkoi ilmaantua suurempia osallistujamääriä.
Ennen varsinaisen arvostelun alkua ehdimme käydä hiukan shoppailemassa. Mamma osti minulle uuden näyttelyhihnan ja sai hiukan ohjausta ja opastusta miten minua kannattaa kehässä esitellä. Alku näytti kuulemma mamman mielestä melko toivottomalta, mutta muutaman opetetun liikkeen jälkeen aloin minäkin hiffaamaan mikä oli homman nimi.

Mamma sai minut seisomaan nätisti paikallaan ilman turhia kiemurteluita (tosin siinä vaiheessa kun Gaston oli takanani oli pakko yrittää kurkistella)

Liikkuminen kehässä sujui myös suhteellisen hyvin, lukuunottamatta yhtä liukastumista liukkaalla lattialla ja muutamia kenguruhyppyjä..

Tuomari Per Iversenkin tuntuviksi tykkäsi ainakin päätellen saamastani arvostelusta: laatuluokka = erittäin hyvä, kilpailuluokka = 2 ja arvosteluna: Erittäin hyvän kokoinen uros, vain 10 kk ikäinen ja aika pentumainen. Hyvä koira ikäisekseen. Vahva kaula, hyvä rinnan syvyys, kuitenkin aika pieni kroppainen (kapea). Toivotaan hiukan parempaa ylälinjaa. Liikkuu suht lyhyin askelin. Erittäin hyvä turkki. Sydämellinen luonne. Nuori uros joka tarvitsee aikaa kehittyäkseen.

Turun Top Dognäyttelylle asetettu tavoite saavutettu ja iskä oli erittäin ylpeä
minusta ja mammasta. Ja mamma on erittäin ylpeä minusta.

Rypäleitä ja lattioita...
Mammalla ja Iskällä oli talviloma. Kuulemma pakko pitää lomaa niin että saavat korjattua veikan ja minun tekemät tuhot.. Eli vihjauksemme uudesta lattiasta olivat vidoin kohdanneet otollista maaperää..

Ennenkuin iskä ja mamma pääsivät shoppailemaan tarvikkeita, oli minun viikkomittauksen hetki käsillä. Hiukan laiskotti ja heikotti, nojailin mittatikkuun kuten vain osaan. Mamma alkoi siinä sitten katsella kinttujani ja totesi kauhukseen että olen kuin lukemattomien ampiaisten pistelemä. Jalat olivat kuin viinirypäleet. kaulassa oli muutama patti ja kuonossa sekä korvissa jokunen.. Mamma luonnollisesti huolestui ja soitti eläinlääkärille. Ensimmäisenä määräyksenä käskettiin antaa kyypakkauksesta pilleri ja sitten tarpeen mukaan vastaanotolle tarkistettavaksi. Mammaa huolestutti varsinkin kaulan ja kuonon "rypäleet" niin paljon että halusi minulle heti ajan, parempi käydä näyttämässä ja ajaa turhaan kuin odottaa ja joutua kärsimään vielä pahemmasta. No ennenkuin ehdimme asemalle oli kyypakkaus jo laskenut pahimmat pallerot, mutta eläinlääkäri totesi kuitenkin että lienee hyvä antaa minulle kortisoonipiikki, kun kyypakkauksen kortisoni on lyhytvaikutteista ja piikistä saadaan pidempi apu.

Kun sitten mietittiin mikä mahtaa olla pallerointiini syynä, oli vaihtoehtoja monia: Lenkillä makupaloina käytetyt rusinat (eläinlääkäri varoitti niiden aiheuttavan munuaisvian, joten poistuivat ruokavaliosta saman tien), Fazerin puolukkalimppu, joko niin että olen allerginen puolukoille tai jollekin lisä tai säilöntäaineelle jota leivässä oli, tai...tai... syy ei varsinaisesti selvinnyt, mutta mamma totesi sitten parin päivän päästä kun sain hiukan hedelmäpommi-jugurttia että taas alkoi näppyjä ilmaantua, joten olen ainakin toistaiseksi marja-boikotissa..

Onneksi kaikkiaan kortisoni piikki puri eikä samassa mittakaavassa reaktiota tullut enää. Täytyy elimistön rauhoituttua kunnolla sitten testailla mikä mahtaa olla aiheuttaja, jos pienellä altistuksella saa karsittua pahat pois.

Alfa ja Wäiski toivottavat rauhallista, lumista ja luurikasta joulua kaikille lukijoille ja kavereille

Merkittävä päivä...

9 kuukauden viralliseksi tulokseksi julkistattekoon 74,5 cm (olkoon että mamma mittasi jo 75 centtiäkin) ja painoa 34 kg..


Tänään otettiin sitten askel kohti aikuisuutta, lenkillä iskä sai ikuistettua ensimmäisen merkkaukseni.. olkoon että huti meni puusta, mutta kukapa olisi seppä syntyessään...

In Memorium..
Tänään tuli suruviesti mamman kotopaikasta. Vanhaherra Rekku on siirtynyt taivaan koiratarhaan autuaammille metsästysmaille. Rekku oli lapinkoiran ja pystykorvan sekoitus, punaketun värinen ja melkoisen ihastuttava lauman johtaja. Viimeisen vuoden vaivasivat pahat kasvaimet lonkissa, joten pois nukkuminen oli odotettavissa.. Vain kerran ehdin Rekun nähdä, mutta tuolloin vaikutuin tuosta päättäväisestä luonteen laadusta.. Nyt on Vili sitten yksin heppojen turvana...

Aurinkoa ja joulun odotusta...

Näyttely tuli sitten käytyä. Olin onnesta soikeana kun näki paljon tuttuja: Aprilia-sisko, Aatu-iskä, Lazka-mummi ja kaikki muut tutut koirat ja ihmiset... Oma näyttelysuoritukseni ei ollut mitenkään merkittävä. Alun intoilun jälkeen alkoi selkä ja takajalka vaivata, ja kehään päästyäni yritin helpottaa juilivaa takakinttua "uimalla" pitkin kehän lattiaa.. No varsinainen kehä meni sitten koikkelehtimalla miten sattui.. Tuomari palkitsi sitten minut kakkos sijalla ja KUPIlla.. Kuulemma erittäin lupaava mutta pennumpi kuin toinen kehässä ollut.. No mamma kyllä totesi jotta minähän se iällisesti vanhempi taisin olla..
No kaikkiaan meidän perhe menestyi hyvin, iskä pokkasi rotunsa parhaan tittelin, mummu vastakkaisen sukupuolen parhaan ja sisko oli vsp-pentu, eli hyvin meni.. :) Ylimmässä kuvassa olemme sitten kolme sukupolvea, vierellä iskä ja mummu..

Selkä ja kinttu pamahti sitten näyttelyn jälkeen niin pahasti jumiin että aloin oikein nilkuttaa. Liekö syynä jännitys, kylmyys, messarin kova lattia vai nestehukka (mamma totesi kotiin päästyämme jotta enhän suostunut juomaan mitään koko päivänä) niin vielä seuraavanakin päivänä juili niin kovin että lenkkeily jäi vähälle. No mamma hieroskeli sitten joka päivä ja hiljalleen kinttu helpottui. Osaltaan voipi olla kasvukipujakin.. Mamma totesi jotta ilmeisesti ainakin hieronta tulee kuulumaan tiiviinä osana elämäämme... Enkä vastustele ollenkaan!

Viikon lenkit jäi vähän vähälle. Keli oli kerta kaikkiaan niin surkea, toisaalta ilmeisesti aloitin tehokasvun vaiheen kolme, sillä päivät menivät nukkuen, nukkuen ja nukkuen.. No ainakin suitsait mittauksessa mamma sai säkäkorkeudekseni jo 75 cm.. illalla pitäisi kuulemma tehdä viralliset mittaukset, saa nähdä mitä tulos kertoo..

Eilen iskä kävi hakemassa mamman ja iskän joululahjan. Tänään sitten nautiskelimme mahtavasta aurigosta suolenkillä ja iskä ja mamma treenailivat uuden kameran käyttöä.. Kuulemma seuraavasta näyttelystä on sitten tulossa kunnollisia kuvia.. Nyt viime näyttelyn satoa voi käydä tutkailemassa galleriasta.

Jännitystä ja hierontaa...

Elämä on ollut näyttelyyn valmistautumista. Ilmeisesti veikan kanssa lenkillä peuhatessa venäytin vasemman etutassuni. Viikon verran elämä oli nilkuttamista, ei pahasti mutta sen verran kuitenkin että mamma epäili näyttelyssä tulevan hylättyä saman tien..

Maanantaina mamma sitten lopulta päätti että jotain on asian eteen tehtävä, soittokierros lähistön koirahierojille. Ensimmäinen koirahieroja-sivustoilta löytynyt kertoi ettei hän ole omien koirien lisäksi koulun jälkeen hieronut ollenkaan.. Mamma totesi että joskos hän kyselisi jotakuta muuta.. Toinen olli ammattilainen, mutta ensimmäinen vapaa aika olisi ollut lauantaina (tänään) joten turhan lähellä näyttelyä, jätettiin varaus, jos mitään muuta ei saada ja tilanne näyttää pahalta niin palataan asiaan.. Kolmas kerta sitten poiki onnistumisen. Maastojuoksuja harrastava aktiivisesti hierontoja tekevä jolta löytyi keskiviikolta vielä aikaa..

Niinpä keskiviikkoaamuna odotimme täpinöissämme, hierontaa, hierontaa... Ji-piii, jip-pii.... No alkuhäsellysten jälkeen (veikka ja minä yritimme syödä vieraan) jätettiin veikka sisälle ja hieroja halusi nähdä miten liikun. No ravaamisesta ei ollut tietoakaan, vaan kiidin laukkaa pitkin pihaa, spurttasin pitkin välimetsikköä ja niittyä. Välillä mamma joutui jopa viheltelemään perääni kun katosin näkymättömiin, olihan mahtavaa kun sai pinkoa vapaana. Jostain kumman syystä mulla ei ollut mikään kiirus takaisin sisälle, vaan mamma joutui käyttämään kieroutta saadakseen minut kiini: Veikka pihalle juoksulankaan ja frisbeen heittoa jolloin tulin tietysti osalliseksi moisesta puuhasta ja nappaus kiinni.. No veikka puolestaan sai jäädä pihalle kun siirryimme sisätilaan jännitysten poistoani varten.

Hieroja harkitsi hetken missä kannattaisi minut käsitellä kun oma-aloitteisesti suuntasin "hoitomatollemme", Kiinalaiselle silkkivillamatolle. Heittäydyin siihen suoralta kädeltä kyljelleni pötköttämään ja eikun hieromaan. Nautiskelin olostani ja mamma tutkaili silmä kovana kuinka hierojan kädet liikkuivat, taisi ottaa vähän oppia jotta osaisi sitten tarpeen tulle hölläillä omin käsinkin lihaksiani.. Hieronnasta nautiskelin täysin siemauksin, mutta venytysten suhteen olin hiukka ronkeli. No onneksi veikka oli vapaaehtoinen siihen että näytettiin kuinka sitten kannattaa ennen näyttelyä venytellä.

Perjantaina näytti sitten nilkutus kadonneen, joten hieronta tuotti toivotun tuloksen. Mamma sopi jo alustavasti että kesällä sitten taas treenikauden alkaessa saan muutaman säännöllisen hieronnan jotta lihakset pääsevät kehittymään kunnolla. Kuulemma periaatteessa alle vuoden ikäistä ei pitäisikään hieroa, ainakaan muokkaavalla hieronnalla, mutta tuo pehmeä sively jota hieroja käytti ei varmasti aiheuta mitään haittaa.

Torstaina tuli vihdoin ja viimein Janutexiltä tilattu pliishaalari (fleece). Veikka oli tosi nyreänä kun se ei saanut mitään vaatteita. Haalari on hiukka liian iso, se tilattiin kasvuvaralla Aatu-iskän mittojen mukaan, mutta eipä tuo reiluus ole pahaksi. Tosin mamma nauroi että näytän vähän räppäriltä kun rintakehä ei täytä haalaria kunnolla joten etumus roikkuu kuin räppäreiden housut polvissa.. Aika hot-dog tuolta haalarist kuoriutuu ulos, sinänsä hyvä että näyttelyyn mennessä ei ainakaan kylmyys aiheuta köyristelyä.

Tänään ollut sitten näyttelyyn valmistautumista. Mamma vei minut elämäni ekan kerran kunnon suihkuun, kyllähän kesällä on pesuja tehty pihalla mutta kun tuo kellariin saunaan meno on ollut vähän turhan jännä paikka (veikka ei suostu kellarin rappusia menemään enkä oikein minäkään). Nyt mamma puki päälleni turvavaljaat ja opetti askel askeleelta kuinka kellarin raput mennään alas, ja suihkun jälkeen miten tullaan ylös. Suihku ei ollut kaikkein kivoin kokemus, mutta ei se nyt pahaltakaan tuntunut. Ylös tultuamme mamma meni vielä hakemaan alhaalta jotain ja minä painelin perässä alas-ylös, kohta taas alas-ylös.. joten rappuset on nyt sitten hallinnassa. Iskä totesi jotta tästä lähtien täytyy muistaa kunnolla sulkea kellarinkin ovi töihin lähtiessä. Tähän asti kun kellari on ollut tavaroiden turvapaikka vaikka ovi olisi jäänyt vähän raolleenkin. Nyt ei voi enää luottaa siihen ettenkö kävisi tutkimusmatkalla alhaalla.. Saa nähdä koska veikka uskaltautuu tulemaan alas.

Huomista varten edessä on vielä harjaus ja kynsien leikkuu, sitten ollaan valmiit tuomiolle. Saapi nähdä kuinka tällä kertaa käy...

Niks naks..
Mamman tietokoneongelmat ovat aiheuttaneet entistä vähäisemmät blogin päivitykset, mutta jotain sentään taas välillä saadaan julkaistua.

Ällöttävän öllöttävä keli piti viikonlopun poissa lenkkeilyn parista. Lumet näyttävät olevan kadonneita ja hiihtokelit "menneen talven lumia". Pariin otteeseen ehdittiin iskän kanssa käydä hiihtelemässä. Mukavaa oli, vaikka en kyllä ymmärräkään miksi iskällä piti olla ne lankut jaloissa, luulisi olevan helpompaa vain juoksennella pitkin kinoksia.

Mamma oli tuossa männäviikolla kuuntelemassa Tuire Kaimiota Malmitalolla. Onhan joskus aiemminkin kokeiltu naksuttimella treenausta, mutta tuo on ollut hiukan hakuammuntaa. Nyt mamma sai taas uusia ideoita asian opiskeluun ja minun kouluttamiseen. Tällä hetkellä treenauksena on naksuttimella hyvän näyttelyasennon löytäminen. Onneksi seuraavaan näyttelyyn on jonkin verran vielä aikaa.. Se on kyllä todettava että harjoittelun paras puoli ovat herkkupalat. Toisaalta aika nopskaan olen kyllä asioita sisäistänytkin tuolla menetelmällä.

Eilen saatiin herkkulasti mummulasta. Iso kasa herkullisia hevosen luita.. Nam, niitä sitten natusteltiin veikan kanssa täydellä innolla. Iskä totesi että juuri oikeaan aikaan tuli luut, kun olisi pitänyt käydä hakemassa "hammasharjoja" murren murkinasta, nyt siirtyi sitten se keikka hiukka eteenpäin.

8 kuukauden viralliset mittaustulokset saatiin puntaroitua tänään. Säkää on tähän mennessä kertynyt 74 cm ja painoa ruhtinaalliset 33 kiloa. Alkaa tuo veikka jäädä pienemmäksi korkeudeltaan. Vaikka painoa sillä kyllä on vielä enempi, mokoma bodari...

JEEEEEEE! LUNTA!!!!!

Kehästä ja sen laidalta..

Ensimmäinen "oikea" näyttely on takana, (Lahden käyttökoirien pentunäyttely). Saalis oli ihan kohtuullinen: ROP (luonnollisesti kun ei haastajia ollut) ja KUPI. Ryhmäkehässä sitten irlis korjasi potin, emmekä sijoittuneet neljän joukkoon.

Todella pitkä päivä tuollainen, olin ihan naatti illalla. Mutta mukavaa kyllä oli, vaikka mamma meinasi saada hepulin kun en koko päivänä tehnyt pissejä enkä suostunut syömään tai juomaan juuri mitään (jos ei paria metukan riekaletta ja muutamaa rusinaa lasketa). Iskälläkin heräsi näyttelynälkä ja nyt on minulle sitten suunniteltuna kunnon harjoitusohjelmisto jotta seuraavassa näyttelyssä tulee pelkää pinkkiä ja lilaa.. :)

Oppia otin jo näyttelyssäkin, katselin tarkkaan kuinka toiset kehässä käyttäytyivät ja kuinka sielä kuuluu seistä ja juosta. . Tosin välillä alkoi koko hössötys tympäistä niin että otin pienet tirsatkin ja annoin muiden hösätä ympärillä.
Edit: galleriaan lisätty pari näyttelykuvaa

Virallisten mittatulosten julkaisussa on ollut hiukan taukoa, mutta tällä hetkellä luvut ovat: säkä 73 cm ja painoa 31,1kg

Möllinmaastot kutsuvat sunnuntaina 8.10.2006 klo 9 alkaen..
Me ainakin veikan kanssa ollaan paikalle menossa, ilmeisesti tulossa ovat myös siskot, Aatu-iskä ja ehkä Wänen sisaruksiakin.. Mukava yhdistelmä kisailua, sukukokousta ja muuten mielekästä fiilistelyä..

Eilen oli sitten syksyn viimoiset vapaat keskiviikkotapaamiset. Väkeä oli paikalla huomattavasti vähemmän kuin edellisillä kerroilla. Olihan sentään jokunen "isoharmaa" ja tuo kuvassa näkyvä kaunis nuori venakko. Treenasimme Aatin ja Lunan kanssa susijahtia käyttämällä Orlitsaa harjoitusmaalina. Tehokasta yhteistyötä. Ilta loppui taas liian lyhyeen, kahdeksan maissa kun ilta pimeni ja piti lähteä pois niin olisi juuri ollut tehokkain spurttailu-fiilis.. No marraskuisia sunnuntaita odotellessa..

p.s. yllä oleva juoksukuva on viime viikolta hyvinkäältä kun juoksin ekan kerran koko maastoradan lävitse.. nyt on hyvää potenttiaalia lähteä kisoihin..

p.s.2 sunnuntain viralliset mitat: 28,8 kg ja 70 cm...

Tästä se ura nyt sitten urkenee. Nyt sitten mentiin ensimmäistä kertaa mätsäriin katsomaan meininkiä.. Ja tuomisia tuli..

Paikalla oltiinkin hyvissä ajoin. Sää suosi ja ihmisiä ja koiria oli paikalla suhtellisesti. Mukaan mahtui myös hiukan dramatiikkaa, Aprin tullessa paikalle, tervehdimme niin reippaasti että pikkusiskon varvas takertui hihnan lukkoon. Voi huutoa ja parkua. Mamma sai käsivarteensa muistoksi mahtavan kokoelman hampaanjälkiä, ja taisi siskon hammas ottaa minua korvaankin. No loppu hyvin kaikki hyvin, ei verijälkiä eikä pysyviä vaurioita (paitsi mustelmat ja hampaanjälkien painaumat mamman kädessä). Siskon kanssa kyllä vähän säikähdimme härdelliä ja loppuajan olimmekin todella rauhallisena.

Kehäkäyttäytyminen oli kummallakin huipussaan. Luonnollisesti saimme siskon kanssa kumpikin ekalla rundilla punaiset nauhat. Tuomari tykkäsi kummastakin eikä ihme, ihailevia katseita tuli kyllä kehän ympäriltä muualtakin. (Elkkukin haki omassa kehässään punaisen nauhan)

Toisella rundilla tuomari mietiskeli suht kauan laittaako jatkoon minut vai siskon. Loppujen lopuksi valitsi minut jatkoon. Mamma oli siinä vaiheessa jo ihan täpinöissään kuinka ensimmäinen harjoitusnäyttely voi mennä näin hyvin.. No sitten aloitettiin jakaa ruusukkeita, nelonen.. kolmonen... ja sitten sininen: puolanvinttikoira Alfa.. oh-hoh.. ei sentään voittoa ekalle kerralle mutta toinen sija kuitenkin.. Tästä se nälkä vain kasvaa..

Kasvun ihmeitä viistolla pinnalla...

Puoli vuotta tuli sitten täyteen menneellä viikolla, hurjaa! Viralliset puolivuotis tulokset ovat 69 cm ja 28,6 kg. Isoveikka oli 7 kk ikäinen tullessaan mamman ja iskän luo. Tuohon aikaan Wäne painoi 31 kiloa ja oli noin 70 cm korkea (ja mamman mielestä vaikutti tuolloin jotenkin jättiläiseltä vanhan Aatu-herran rinnalla) joten taitaapa veikan tulokset mennä kirkkaasti rikki kuukauden kuluttua.

Viimeisen parin viikon aikana olemme käyneet pari kertaa treeneissä (kerran maasto ja kerran rata). Maastossa oli ihan kivaa, koin huomattavasti mielenkiintoisemmaksi juosta suuntaa vaihtelevan vieheen kuin radalla suoraan viipottavan perässä. Hyvinkään maastoissa käyminen oli sinänsäkin mukavaa että pitkästä aikaa näin pikkusiskon (Aprin) josta on kasvanut erittäin kaunis nuori koiraneito. Aprikin ilmeisesti muisti meidät, sillä mamma sai taas koko naaman pesun, ja minun ja mukana olleen Elkun kanssa Apri tykkäsi temuta kuin ennenkin.

Viime viikon maanantaina kunnostauduin sitten tuomarinkartanossa oikein urakalla. Jostain kumman syystä mamma totesi että sai sitten olla syksyn viimeiset treenit tuolla radalla. Muut ihmiset kyllä tykkäsivät esityksestäni, sillä poistuessamme radalta naureskeltiin mammalle että olin tarjonnut showta koko rahalla, ja kyllä olin pollea moisista kehuista. No kerrankin me pääsimme juoksemaan suht alkuvaiheessa, taisimme olla kolmansia tai neljänsiä. Nykyään minulle ei enää edes ehdotella käsiveiviä vaan jokseenkin itsestään selvänä pidetään että juoksen moottorin perässsä. Tällä kertaa kun mammalta kysyttiin kuinka halutaan juoksuttaa, mamma totesi että jos otetaan vain kertaveto (toisella juoksulla on motivaatio ollut vähän hukassa viime kerroilla) mutta ihan pikkaisen pidemmälle. Mammalla oli paha aavistus että kun aina juoksu loppuu suoran puoleen väliin niin minulle kävisi kuin huonolle ravihevoselle, eli oppisin juoksemaan tuon pätkän täysillä ja lopettaisin kuin seinään. Mamma ajatteli myös että voisimme taas kokeilla avoimesta kopista, koppiahan en ollut pelännyt, mutta pari viime kertaa oli mennyt vapaana lähtönä joten koppi olisi varmaan taas hyvä vaihtoehto...

Olin intoa piukassa ja kun mamma ohjasi minut koppiin, olin jo kovasti menossa heti moottorin äänen kuullessani, mamma sai lähetysluvan ja ampaisin vieheen perään. Oli sovittu että viehe vedetään kaarteeseen asti (noin puolet lisää entiseen). Juoksu oli kivaa! Ja kun tulin sille kohdalle johon aina ennen oli lopetettu, pysähdyin.. Eli juuri kuten mamma oli pelännyt. Viehe pysähtyi ja mamma juoksi hoputtamaan minua, ei, en lähtenyt jatkamaan. Mammalle huudettiin että otetaan uusi lähtö vähän lähempää normaalia lähtöpaikkaa, mutta avomaastosta. No minäpä en antanutkaan mammalle kiinni vaan juoksin täysiä lähtökopille. Halusin näyttää kuinka kivat kopit ovat, kiersin taakse ja tulin kopista läpi, kiersin uudestaan taakse ja läpi, ja vielä taakse ja läpi. Ainakin olin siis oppinut miten perin koppiin mennään ja mihin suuntaan sieltä lähdetään. Viehe oli kiertänyt radan ja tuli kohdille, yrityksenä lentävä lähtö: No minua ei kiinnostanut kuin muutaman metrin. Mamma yritti saada minut tappamaan viehettä ja ottaa sen jälkeen minut kiinni, en antanut vaan juoksin takaisin lähtökaarteeseen ja puikahdin aidan alta keskialueelle.. Toisaalta mammaa nauratti koko sähellykseni, toisaalta suututti vietävästi. Mutta minkäs teet, minusta oli paljon hauskempaa käydä tervehtimässä vieheen ohjaajaa ja saada rapsutuksia ja nosto aidan yli kuin josta itseäni henkihieveriin pitkin nurmikoita..

Joten, mamma totesi että keskiviikon "peuhupäiviin" menemme vastaisuudessakin, mutta ratatreeneihin emme vaivaudu ennen ensi kesää. Syksyn juoksut saavat kruunautua Möllinmaastoihin ensi kuun alussa jonne Wäiskikin (ja ehkä jopa Eltsukin) pääsevät juoksemaan. Muuten keskitymme ihan kotitreeneihin Wäntyn kanssa.