Naamanarun jatkeena...

Viikonloppuna ei pitkälle lenkille päässytkään, joten olimme Wäiskin kanssa hyvin tyytyväisiä kun tänään oli tarjolla lenkki mamman ja iskän kanssa. Tosin siinä vaiheessa kun ihmisillä alkoi olla tarvittavat varusteet puettuna päälle (olkoon etten ymmärrä tuota niiden tapaa pukea monta kerrosta kaikkea päälleen) alkoi iskä pukea minun naamaani jotain ihme remmejä. Olin suorastaan järkyttynyt moisesta. Toki veikalla on ollut monen monituiset kerrat naamanarut kun olemme olleet lenkillä, mutta nyt sitten moneen otteeseen uhkailtu naamanarujen käyttö oli toteutunut minunkin kohdallani. Yritin kovin kuopia naruja pois kuonon päältä ja hinkata niitä mamman jalkoihin, mutta ei auttanut. Sitten päälle puettiin vielä normaali kaulapanta ja nämä yhdisteltiin talutushihnaan. Oven avautuessa olin valmis singahtamaaan vapauteen (olettamuksella että mamman ote hihnasta irtoaa kun sopivasti riuhtaisen) . Olin suunnattoman hölmistynyt kun tempoilu ja teutarointi (kuin villivarsa, kuten mamma asian ilmaisi) ei auttanutkaan. Mamma keräsi tyynenä talutushihnan vasempaan käteen ja helposti piti minut kävelemässä rinnallaan. Itseasiassa lenkki oli tällä tavoin suoritettuna ihan mukava, kun alkumatkan jälkeen hyväksyin sen tosiasian että mamma määrää sekä tahdin että suunnan, niin saatoin keskittyä katselemaan maisemia ja tutkimaan posteja. Hiukan piti pörhistellä muutamalle vastaantulleelle kulmakunnan koiralle (mamma nauroi että roturasismia havaittavissa kun nostelin niskavilloja niin huskylle kuin terriereille).

Lenkin lopulla teimme vielä pienen metsälenkin jossa veikka pääsi irrottelemaan vapaana ja minäkin sain löysiä kun nahkahihna ja naamanarut vaihdettiin flexiin. Veikka näytti kyllä melkoisia loikkia kaatuneet koivut ylittyivät pitkällä ja korkealla loikalla muusta loikkimisesta ja mutkitteluista puhumattakaan.. Odotan innolla koska "hihna-arestini" loppuu ja pääsen viekan kanssa pinkoilemaan pitkin maita ja mantuja..