Kuitenkin kun kumpikin olimme ensikertalaisia niin havaittavissa oli melkoista haparointia. Mamma nauroi ettei polskinartun rakenne tehnyt astumista mitenkään helpoksi, sillä kun kiedoin etutassut Friidun ympärille niin tuo otteeni liukui tietysti sitten kaarevan rintakehän kohdalta nivustaipeeseen jolloin minun pitkä selkäni aiheutti sen että oma peräpääni oli aivan väärässä kohden Friiduun nähden.. Onneksi kummallakin halukkuutta piisasi jopa niin että kun halusin hetken levätä, niin Friidu yritti jo puolestaan astua minua..
Koko illan jaksoimme yrittää vuoroin sisällä vuoroin ulkona. Välillä terassilla, välillä nurmikolla. Ja missään ei valitettavasti onnistunut. Kun mamma heräsi puoli neljän aikaan yöllä siihen että olimme täydessä yrityksessä, päätti mamma että ehkä nyt oli aika pistää Friidu häkkiin loppuyöksi, sillä olisi kuitenkin parempi että mamma olisi näkemässä ja tarvittaessa auttamassa jos ja kun jäisimme nalkkiin.
Aamulla meno oli sitten rauhoittunut. Pari yritystä tein, mutta selkäni oli eilisen jäljilta sen verran jumissa että ulahdin kivusta kertaalleen yrittäessäni nousta selkään ja oikeastaan menetin mielenkiintoni sitten koko hommaan. Söimme aamiaisen ja asetuimme koko koiraporukka sitte aamupäivän unille.
Iskän herättyä ja alettua valmistella itseään töihin lähtöä varten päätti mamma viedä meidät polakit lenkille. Ajatus oli että ehkä intaantuisimme takapellolla sitten irralla ollessa tasamaalla yrittämään.
Mamma vei meitä metsiä pitkin, tarkoituksena oli välttää viljapeltoja, ne kun olivat täydessä tähkässä mutta eivät suinkaan korjuuvalmiita.. No kuinkas sitten kävikään? Kun Friidun kanssa näimme kukkulalta valtoimemaan aaltoilevan viljapellon niin kumpikin syöksyimme sinne päätä pahkaa.. Mamma ei loppujen lopuksi voinut kuin kuvata meidän riemukkaan juoksentelun viljapellossa.. Onneksi Wäne ei ollut mukana, sillä meidän juoksumme ei suurta tuhoa tuottanut verrattuna siihen jos Wäntty olisi ollut mukana, se kun heittäytyy aina piehtaroimaan niin että on sitten viljaa laossa laajalta alueelta...
Viljapellon jälkeen Friidu löysi ojan. Ah kuinka kauniin ruskean kuorrutuksen sai tuo valkoinen koiran turkki.. Sitten palasimme jälleen metsään. Kun pääsimme mäen päälle kauniille kalliolle päätti mamma ottaa meistä edustavia kuvia. Muutaman kuvan oton jälkeen Friidu otti ja katosi. Huudeltuaan tovin likan perään joutui mamma toteamaan että tämä oli nyt oikeasti ottanut hatkat. Minua ei kiinnostanut, mamman kehoituksista huolimatta, lähteä etsimään mihin likka oli karannut. Siitä mamma päätteli että Friidu oli juossut kotiin ja soitto iskälle vahvisti tämän tosiasian, sillä juuri samalla hetkellä likka juoksi terassille..
Nyt on sitten lenkin ja sapuskan jälkeinen päiväuniaika, ehkä sitä illalla sitten taas jaksaa jatkaa pentujen yrittämistä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti