Syksyä

Päivät ovat vilistäneet ohi huomattavan nopeasti ja kun mamman painopiste on ollut töissä, ei blogiin ole juuri kertynyt päiviteltävää..

Viime viikonloppuna Siiri oli pitkästä aikaa meillä hoidossa. Mamma toi neitosen torstai-iltana töistä tullessa ja palautti tuon sitten kotiin maanantaina iltapäivästä. Siirin porukat olivat taas syyskäynnillä Lontoossa.

Jälleennäkeminen oli riemuisa. Ja ei vienyt kauaa kun laumajärjestys oli taas tasapainossa. Sen illan minä tosin muistuttelin Wänelle hänen asemaansa lauman pohjimmaisena.. Perjantaina tuli vettä sitten taivaan täydeltä, joten meillä ei ollut pikaisia pissikäyntejä kummallisemmin tarvetta siirtyä ulkotiloihin. Onneksi on iso sohva niin mahduimme kaikki kolme koiraa ja vielä mammakin siihen. Mammalla olikin sitten vinttikoiraa koko sylin täydeltä kun Siiri tunki syliin toiselta puolelta ja minä toiselta. Wäne joutui tyytymään hiukan kaukaisempaan sijaintiin..

Lauantaina sitten pääsimme jo lenkillekin sieniretken puitteissa. Naapurin isännät olivat vihdoin saaneet edes osan takapellon kaurasta kerättyä, joten sielä oli meille sänkipeltoa temuttavaksi. Märkää tuo kyllä oli joten suurimmat spurtit tuli juoksenneltua lähinnä tuossa etupellolla. Sekä minä että Siiri nautimme täysin rinnoin kun pitkästä aikaa sai painaa menemään oikein kaasu pohjassa. Sienisaalistakin saimme. Mamma totesi että minun sienivaistoni on parantunut entisestään kun löysin mustia torvisieniä. No tosin nuo kasvoivat ihan sillä samalla paikalla josta viime vuonnakin niitä keräsimme joten suurta metsästystä ei tarvittu. Mutta oleellista oli se että tunnistin ne mamman sanoista. Suppiksia ei tarvinnut edes etsiä. Niitä kertyi muovikassillinen lenkin aikana ja "yli menneet" jätimme ihan suosiolla metsään. Mamma kokkasi niistä sitten suppiskeiton ja pisti osan pakkaseen paistamisen jälkeen. Eli nyt on sitten talven varalle jo yksi purkki suppiksia ja mustat torvisienet kuivumassa...

Taas täytyy todetta että maailmassa on pienelle vinttikoiralle monta ihmeellistä asiaa. Me veikan kanssa ollaan jo niin totuttuja robotti-imuriin että sen pörrätessä pitkin lattioita yleensä vain otamme torkut sohvalla. Siirille tuo oli täysin uusi tuttavuus ja neitokainen kömpi vuoroin mamman kainaloon turvaan ja vuoroin seurasi imuria sen kulkiessa pitkin taloa. Varsinkin imurin pörrätessä sohvan alla oli Siiri hyvin huolissaan ja sen täytyi vähän väliä käydä kurkkimassa sohvan alle.

Sunnuntaina kävimme hiukan lyhyemmän lenkin. Iskäkin intaantui mukaan kun mamma totesi tarvitsevansa apua että saa kerättyä pihlajanmarjoja. Me tutkailimme lähimaastoja sillä aikaa kun mamma ja iskä roikkuivat puiden oksissa. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun oli pihlajanmarjat pussissa. Keli oli mitä ihanin aurinkoineen. Varsin mukava lenkki kaikin puolin. Lenkin jälkeen saimme rustoluut natusteltaviksi. Minä ja veikka uppouduimme luiden kimppuun, mutta Siiri ottikin oman luunsa ja lähti etsimään sopivaa piilotuspaikkaa.. Se löytyi sitten naapurin tontilta erään kannon juuresta. Mamma totesi että oli melko turhaa haudata luuta sinne, sillä sen söisi varmaan kettu. No tietyllä tavalla Siiri oli kyllä oikeassa yrittäessään piilottaa sen, sillä kun silmä vältti rouskutteli Wäntty senkin luun sisuksiinsa.

Kuten normaalia, sunnuntai-iltana lämpesi sauna. Siirikin pääsi kokeilemaan miltä löylyssä tuntui olla. Alkujännityksen jälkeen neitokainen näytti nauttivan olostaan jopa niin paljon että pienen empimisen jälkeen uskaltautui tulemaan jopa toisenkin kerran. Lauteet olivat toki sen varran jänskä juttu, että mamma nosti Siirin lauteille ja sieltä pois. No jos neiti tulee jatkossa vierailemaan hiukan useammin tulee sauna taatusti jatkossa tutummaksi.

Tänä viikonloppuna Wänen piti lähteä Dafin kanssa Hyvinkäälle Möllinmaastoihin. Mutta juuri kun mamma ja wäntty olivat valmiit starttaamaan pihasta soittikin Dafin mamma että neitokainen kinkkaa menemään kolmella jalalla.. Ei mitään tietoa mitä on tapahtunut ja vaikka mamma epäili että kyse on varmaan vain jostain pikkujutusta niin oikeastaan ei ketään harmittanut että kisapäivä vaihtui vapaapäivään. No Wäneä ehkä harmitti, varsinkin siinä vaiheessa kun minä rouskuttelin rustoluuta ja Wäne jäi sekä ilman luuta että kisaa.. No pääsemmepä irroittelemaan taas lähipelloille..

Tassuvieheillen

Tässä muutama videopätkä viime viikonlopulta Dafin tassuviehe-treeneistä.

Ensin minä näytin Dafille mistä hommassa on kyse. Eli miten vieheen perään lähdetään. Näitä vetoja teimme muutamaankin kertaan.

 

Sitten mamma otti minut kiinni ja Dafi pääsi kokeilemaan ihan itsekseen miten tassukka oikein toimiikaan.. Reipas tyttö riuhtoi useaan otteeseen itselleen pikkuspurtit kun viehe loppujen lopuksi aina karkasi hampaista...

Daphne tuli kylään

Tämän viikonlopun Dafi on meillä vieraana. Olin tietysti heti kättelyssä innoissani kun Dafi tuli eilen mamman kanssa. Dafi on yhtä innoissaan ja meni pitkin seinänvieriä mahdollisimman makaroonina.

Hieman saapumisen jälkeen alkoi sitten sataa vettä. Minua ei tietenkään kiinnostanut sateessa oleilu, mutta Dafi kirmaili innoissaan pitkin pihaa ja lähipeltoakin. Taisipa likka käydä tervehtimässä jo naapuritkin kun mamma sai kaivaa kumpparit ja sadetakin ylleen ja käydä pellon laidassa likkaa huutelemassa.

Mamma ja iskä päättivät lämmittää saunan kun oli sadekeli. Minä varasin perinteisesti aloitusvuoron mamman kanssa. Ja kun minun halutessa saunasta pois mamma yritti houkutella Dafin kanssaan lauteille niin päätinkin ottaa vielä toisetkin löylyt. Kyllä olin aika rentoa poikaa sen jälkeen. Dafi kävi loppujen lopuksi vain saunan ovella kurkistamassa mihin kaikki vuoron perään katosivat. Nosti jopa etutassut alimmalle lauteelle, mutta sen verran paljon tuo uusi paikka ujostutti ettei likka uskaltanut kunnolla lauteille asti.

Ilta menikin sitten omaa paikkaa etsien. Kuka on missäkin ja kekä voi olla kenenkin vieressä. Mehän ei Wänen kanssa oikein siedetä sitä että meihin koskee muut kuin ihmiset. Pariin otteeseen rähähdin likalle kun se yritti tunkea liian likelle lepäilemään. Minä en ole mikään nojauspuu. Eikä sitä ole kyllä Wänekään. Dafi ei meidän ärähtelyistä hämmentynyt vaan liehitellen hivuttautui kerta toisensa jälkeen aina lähimaastoon. Minua likka liehitteli huomattavasti enemmän kuin Wäneä. Välillä mammasta tuntui että ihan kuin Dafi ei edes näkisi Wäiskiä. Tosin pihalla ollessa nuo näyttivät viihtyvän toistensa seurassa ihan hyvin. Loppujen lopuksi tilanne sitten rauhoittui telkkarin äärelle. House vei kaikkien huomion..

Nukkumaan mennessä tuli likalta sitten itku. Ehkä juuri siksi kun meistä kumpikaan ei oikein ollut halukas ottamaan likkaa viereensä. Taisi olla outoa joutua nukkumaan sohvalla ilman että sai nojailla kenenkään lämpimään turkkiin. Mamma heräsi vinkunaan ja kävi alakerrassa kertomassa Dafille että nyt kuono umpeen tai päädyt pihalle nukkumaan. Ehkä se Dafin vinkuna olikin huoli siitä että mihin mamma oli kadonnut, kun tuon sanomisen jälkeen likka asettui aloilleen ja hiljeni nukkumaan. Tai ehkä se vain pelästyi että mamma toteuttaisi uhkauksensa...

Aamulla oli riemu suunnaton kun mamma heräsi ja päästi meidät koko porukan pihalle. Mamma totesi ettei meitä sentään voinut pitää pihalla kolmestaan keskenään, likka kun näköjään laajensi reviiriä melko tehokkaasti. Joten siitä se rumba sitten alkoi. Kolmea koiraa kun pyöritellään kahdessa juoksulangassa vuoron perää. Äkkiä likka oppi miten pitkälle hihna riittää ja miten pitää toimia kun onnistuu kieputtamaan hihnan puun tai lampun ympärille.

Aamunappulat imuroitiin melkoisella vauhdilla. Wäne hotkaisi omansa alta aikayksikön ja koska minä olin aloittanut napostelun jo silloin kun Wäne ja Dafi oli pihalla niin sain mahani (muka) täyteen seuraavaksi. Kun poistuin omalta kupiltani meni Dafi napostelemaan minun nappulani. No syötyään sen tyhjäksi tassutteli Dafi sitten ikkunan edessä. Mamma ajatteli että kohta likka varmaan vielä jatkaa omalle kupilleen eikä sitten kiirehtinyt pistämään likkaa pihalle.. No virhe! Dafi on näköjään aivan yhtä suoraputki kuin minäkin, eli syönnin jälkeen on mentävä HETI ulos. Siihen ikkunan alle nimittäin tulostui melkoinen kakkakasa.. No onneksi mamma huomasi sen ja pisti likan pihalle jatkamaan tyhjennystään ja siivosi kakat pois. Minä sitten hipsinkin muina poikina Dafin kupille napostelemaan puolestaan likan nappuloita. Ne kun olivat minun mielestäni huomattavasti omia maukkaampia...

Saimme tänään myös huomata likan hiukan arastelevan kaikkia uusia juttuja: Mamma sovitti likalle minun vanhaa muovikoppaa (se oli yhä liian suuri) ja voi mikä tärinä, läähäätys ja kuolaus tuosta testauksesta tulikaan. Tosin runsaalla kehumisella, taputtelulla ja rapsuttelulla mamma sai likan rauhoittumaan ja lopulta ei se koppa ihan niin järkyttävältä tuntunutkaan. Toinen hirvityksen hetki oli kun robotti-imuri lähti liikenteeseen. Dafi oli täysin vakuuttunut siitä että tuo tulee syömään hänet. Vaikka veikka ja minä lähinnä vain nukuimme sohvalla ja puolihuolimattomasti vilkaisimme jos imuri kolautti jotain huonekaluja niin Dafi tärisi sohvalla kuolaten ja yritti välillä jopa kiivetä ikkunasta ulos kun tuo härveli oli niiiin pelottava. No loppujen lopuksi taas mamman rapsuttelu ja innostava puhe sai sitten likan rauhoittumaan. Totesin kyllä että ehkä minä voisin sitten siirtyä likan kanssa pihalle loppu imuroinnin ajaksi niin ei tarvitsisi tuon pelätä niin paljoa..

Ai niin, vaikkei tyttöjen painoista puhutakaan niin puntaroitiin Dafi tänään. Vaaka näytti (iskän paino vähennettynä) 25,3 kg. Sirpakka likka!

Vahvistus ja manipulaatiota

Tänään tuli vihdoin sähköpostissa EM-kisojen lopulliset ja vihoviimeiset tulokset. Polskien osalta tuloksissa ei tapahtunut muutosta, joten tittelini on nyt sitten erittäin virallinen.

 Kävin tänään toisen kerran osteopaatti Jerry Ketolan käsiteltävänä koirahotelli Tassu & Tassussa. Taivaallista!
Ensin käytiin läpi koko kroppa pintapuolisesti (taivutellen ja venytellen kaikki kintut) Sitten selän kieroutta sivuttaissuunnassa mobilisoitiin.

Sitten oiottiin lannerangan nikamia ja parannettiin koko selkäruodon joustavuutta.

Sitten sainkin käydä pötköttämään kun jalkoja hiukan venyteltiin. Olin ihan sitä mieltä etten oikeastaan tarvitse venyttelyä, mutta loppujen lopuksi se olikin ihan kivan tuntuista, varsinkin kun päästiin niskan venytyksiin...

Olin alkutarkistelussa ulahtanut samalla tavoin kuin joskus sohvalta noustessa ja epäilys kallistui ensin lapaluun suuntaan. Joten sitä käsiteltiin mutta kipupistettä ei löytynyt. Sitten suunnattiin huomio ranteeseen ja sieltähän löytyikin sitten jonkinlainen jumi-jumi jonka takia ranteen liikkuvuus ei ollut yhä hyvä kuin toisessa tassussa. Hiukan mobilisaatiota sinne ja ta-daa.. Tassut olivat yhtä liikkuvia.. Oletettavasti tuo ranne oli ollut sen alku-uikahduksen syynä..

Mamma toimi hoidon aikana kuvaajana ja muutamia lisäkuvia löytyy: http://www.facebook.com/Koiraosteopaatti suosittelen lämpimästi tykkäämään ja testaamaan Jerryn käsiä. Ai niin hän hoitaa kyllä myös ihmisiä, joten sitten voi varata hoitosetin sekä koiruudelle että omistajalle. Eikä se hoidossa käynti edellytä että pitäisi olla mikään huippu-urheilija, tästä on apua myös monien sairauksien hoidossa..

Ei voi taas muuta sanoa kuin että: Erittäin lämmin kiitos jälleen kerran!!! Olinkin koko loppupäivän aivan euforisessa olotilassa. Hoito tuottaa niin ihanan raukean olon. Kiitos!

10. etappi / 11. päivä - Home sweet home

Pärnu-Tallinna-Helsinki-Juornaa

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Mamma heräili rauhassa, kävi suihkussa ja meikkasi. Minullakaan ei ollut kiire mihinkään vaan loikoilin tyynesti sängyllä odotellessani. Saatuaan kaiken valmiiksi ja tavarat kasaan otti mamma minut ja petini ja menimme autolle. Peti autoon ja minä pääsin aamutarpeille. Mamma siirsi auton varjoisampaan kohtaan (se oli ollut suorassa aamuauringon paisteessa) ja palasi hotellille aamiaiselle. Syötyään haki mamma loput tavarat huoneesta ja sitten oli taas aika suunnata tien päälle.
Kun ajoimme kauniin Pärnun läpi näki mamma sellaisen paikan jota olimme illalla etsineet. No tietäisipähän sitten seuraavaa kertaa varten mistä tuollainen löytyy..

Tie Pärnusta Tallinnaan on oikeastaan aika tylsä. Emme turhia hidastelleet vaan päästelimme tasaista tahtia satamaa kohti. Tallinnaan saavuttuamme ajettiin bensa-asemalle josta löytyi imuri. Mamma siivosi auton sisältä heitellen kaikki roskat pois ja itseasiassa sinne lensivät myös menomatkalla hajonneet puukengät. Vaikka ne ehkä olisi saanut suutarilla kursittua kokoon niin toteamus oli että miksi raahata rikkinäisiä.. Asia olisi toki ollut toinen jos autolla olisi jatkettu kotiin asti.
Auton siivouksen jälkeen mamma totesi ettei se imuri jota oli tarkoitus käyttää toiminutkaan. Joten kohti seuraavaa huoltsikkaa. Autovuokraamo oli kertonut siivouskulujen olevan 7 euroa sisältä (+7 takakontista) ja 7 euroa ulkopesusta. Mamma käytti pari euroa siihen että otti hiekat etuosasta ja pahimmat karvat takaa ja totesi sitten että tuo parikymmentä minuuttia mikä tuohon meni (eikä vielä riittänyt saamaan kunnon jälkeä) tulisi huomattavasti kalliimmaksi kuin se että maksaa autovuokraamolle siivoamisesta. Joten ajoimme satamaan ja sitten lähdimme kävelylle vanhaan kaupunkiin.
Kävimme katsomassa (ulkoa) linnaa ja mamma otti taas minusta turistikuvia.

Sitten oli aika käydä juomassa cappuchinot. Minullekin tuotiin vesikuppi, mutten ollut kiinnostunut juomaan sitä.
Huomattavasti mielenkiintoisempana pidin erään portin takaa löytyneitä patsaita. Mielestäni tuo possupatsas olisi ollut sopiva tuliainen iskälle. Mamma oli tosin sitä mieltä että emme saa sitä raahattua millään, joten täytyi nyt jättää possu odottamaan.
 Autovuokraamolta tuli soitto kun olimme kaupungilla ja mamma sopi että auto tullaan noutamaan klo 14 kun laita lähtisi 15. Olimme hyvissä ajoin odottamassa. Auto oli mukavan varjoisassa kohdassa, joten sielä lepäily oli varsin mukavaa. Auton noutajaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Ei tasalta eikä varttia yli. Silloin mamma soitti vuokraamolle ja kysyi mikä on tilanne ja mitä tehdään. No pienen setvimisen jälkeen mamma sopi vuokraamon kanssa että jättää auton sinne ja jemmaa avaimen kuskin penkin alle. He noutaisivat auton sitten kun ehtivät.. Taas mielenkiintoinen toimintamalli, mutta teimme työtä käskettyä ja auto jäi kiltisti nököttämään parkkipaikalle.
Pienen tovin saimme odotella satamarakennuksen pihalla ennenkuin kuului lastautuvien ihmisten ääni. Silloin sitten kävelimme terminaalin läpi laivaan. Tällä kertaa laiva oli tupaten täynnä väkeä. Onneksi mammallekin löytyi istumapaikka ja minullekin oma kolonen tyynyä varten. Laivaan mennessä mamma oli katsellut että oli muutamia tuttuja kasvoja. Ja laivasta poistuessa, Bettina S:n tarjotessa apua että selviämme tavaroiden kanssa laivasta ulos, tajusi mamma että reissussa oli koko Yle Femman aamutiimi. Ihmekös nuo olivat näyttäneet niin tutuilta kun niitä joka aamu katseli.
Muutama kanssamatkustaja oli matkan aikana kysellyt mistä olimme tulossa ja mamma ylpeänä kertoi kaikille että olin juuri voittanut euroopanmestaruuden. Jälleen tämä rauhallinen matkailuni herätti ihmisissä ihmetystä. Yksi jopa kysyi oliko minulle annettu rauhoittavia kun olin niin rauhallinen. Mamma totesi ettei tarvinnut, että rauhoittavana tekijänä toimi menneet kymmenen päivää ja noin 3500 kilometriä.

Satamasta meidän piti sitten saada taksi jolla reissaisimme oulunkylään josta iskän sisko toimisi sitten kyytinä kotiin.. No taksin saaminen ei ollutkaan mikään helppo homma. Taksikeskukseen soittaessa palvelu oli huonoa ja se taksi joka osui meidän kohdalle taksijonossa omasi tummaihosen kuskin joka ehdottomasti kieltäytyi ottamasta minua kyytiin (taksi oli tila-auto jossa olisi ollut iso takatila.. No onneksi seuraava kuski oli sitten liikenteessä vanhalla mersulla ja sain kuskilta luvan kiivetä takapenkille. Tavarat sullottiin sitten porrasperäisen meisselin takaluukkuun ja niin toiseksi viimeinen etappi alkoi. Kuski oli mukava ja matka sujui sujuvasti vaikka mamma totesikin mesen automaattilaatikon olevan mäsänä kun motaripätkällä tuo ei vaihtanut suurempaa vaihdetta silmään millään ilveellä.. No ehjänä perille kuitenkin. Maksaessaan taksimatkaa totesi mamma itsekseen että tämä olikin sitten koko matkan kallein etappi: 24€ eli tuo vajaan kymmenen kilometrin matka kustansi enemmän kuin auton päivävuokra tallinnasta.. Kalliita kilometrejä siis..

Ogelissa hyppäsimme sitten vanhan tutun Herne-volvon kyytiin. Otin ja nukahdin takapenkille heti ja hyvä etten tipahtanut siitä kun kellin niin autuaana. Viimeinen etappi oli viimein päättymässä. Oli se ihana päästä kotiin ja nähdä oma tuttu pihamaa. Home jungle is always home jungle!!

Kiitokset kaikille matkan mahdollistaneille! Tätä oli odotettu ja nyt voi tyytyväisenä todeta: Olihan mahtava reissu ja tulihan se tehtyä!!

9. etappi / 10. päivä Paaveja ja rajoja

Grajewo - Pärnu 637 km
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin. Perheen äiti oli illalla todennut heidän suuntaavan kahdeksaksi töihin, joten mamma heräili kuuden pintaan ja ehti tehdä aamutoimet suihkuineen ennenkuin perheen herätyskello soi. Olisimme kuulemma hyvin voineet jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa, mutta mamman mielestä oli ok lähteä liikkeelle jo aamutuimaan. Perheen äiti valmisti äärimmäisen herkullisia suolaisia köyhiä ritareita (tai no siis kananmunassa paistettuja leipiä). Aamukahvi ja leivät tomaatin ja juuston kera olivat hyvä aamustartti jolla sitten jaksaisi taas matkustaa.

Meidän oli tarkoitus poiketa mamman kanssa toisessa puistossa, sielä olisi ollut sodanaikainen panssarivaunu, ja mammalla oli ajatus kuvata minut sen äärellä.. Mutta aamun lähtötohinassa se sitten unohtui. Joten olimme kahdeksan maissa sitten jo tien päällä. Kaupat olisivat auenneet (siis ne mammaa kiinnostavat) vasta kymmenen maissa, joten emme jääneet odottelemaan.
Maisemat olivat taas niiiin tasaista ja mielenkiintoa herättivät lähinnä taas haikaroiden pesätolpat. Toki poikkeuksellista totuttuun suomalaiseen kaupunkinäkymään olivat nämä työhevoset. Tai se että lehmiä kuskattiin avokärryssä.

 Kymmenen maissa olimme sitten Suwałkin kaupungissa. Mamma totesi että nyt oli aikaa tehdä taas pieni kaupunkijaloittelu (ja tuhlata ne rahat). Ajaessamme kirkon parkkipaikalle näki mamma pysäköinnin valvojan ja ajatteli että täytyy käydä ostamassa parkkilippu ettei tule sakkoja. No ennenkuin mamma ehti edes nousta autosta koputti joku mies ikkunaan ja ojensi mammalle lipun jossa oli puoli tuntia parkkiaikaa. Mies selitti jotain (ilmeisesti ettei hän tarvinnut sitä enää ja olisi harmi heittää hukkaan) Mamma kiitti kauniisti. Nyt meillä olisi siis puolisen tuntia aikaa kierrellä kaupunkia. Harmillisesti kenkä ja vaatekaupat näyttivät olevan vielä kiinni. Niinpä tyydyimme tekemään pääkadulla pienen kävelyn ottaen kunnon turistikuvia. Tässä satoa siitä.

Patsastelun patsaan äärellä herätti paikallisten koirien huomion. Saimme pariinkin otteeseen väistellä näitä irrallaan pyyhältäviä pikkuotuksia. Yhden liian tuttavallinen lähestyminen sai minut hermostumaan ja ärähtämään melko raivokkaasti. Mamma huomasi sen herättävän pahennusta paikallisissa ihmisissä. No minä en silti halunnut yhdenkään vieraan koiran tulevan ilman lupaa mamman lähelle. Niissähän saattoi olla vaikka kirppuja...

 Kirkon kupeesta löytyi paavi Jan Pavel II:n patsas. Suwałki oli ilmeisesti hänen kotikaupunkinsa. Mamman mielestä meistä piti ottaa yhteiskuva. Näytinkin kyllä melko ylväältä paavin edessä. Olihan katolinen kirkko siunannut tätä kisamatkaa monin tavoin, joten kai se oli aiheellista ottaa tällainen kunnon siunauskuvakin...

 Kirkon lähistöltä löytyi ilmainen wifi-verkkokin. Joten istuimme tovin kirkon portailla ja mamma pääsi selailemaan sähköpostit ja lähettämään pari kuvaa reissusta facebookiin. Kun parkkiaika hupeni kävelimme takaisin autolle. Kun mamma oli käynnistämässä autoa käveli pysäköinninvalvoja hyvin tuiman näköisenä auton luo kamera valmiina (he kuvasivat autojen rekisterinumerot jos ei ollut parkkilippua). Mies selitti mammalle tuimana jotain ja ystävällisesti hymyillen mamma kysyi "Do you speak english?" Mies hämmentyi vain hetkeksi ja jatkoi pajatusta puolaksi. Vihainen viittilöinti rannekelloon ja lippuautomaatin suuntaan kertoi mammalle että mies penäsi pysäköintimaksua. Aurinkoisesti hymyillen mamma otti viereiseltä penkiltä parkkilipun jonka oli jo ehtinyt napata kojelaudalta, näytti sen parkkimiehelle ja kysyi "Ok?" Miehen kasvot levisivät hymyyn ja hän kumarsi meille kohteliaasti. Kaikki oli siis kunnossa. Mamma hykerteli itsekseen lähtiessään ajamaan. Onneksi taas asiat hoituivat itsestään..

Hieman ennen Puolan ja Liettuan rajaa pysähdyimme kahville ja omenapiirakalle. Tuo oli rekkojen levähdysalue josta löytyivät niin suihkut kuin jälleen ilmainen wifi. Mamma surffasi taas tovin netissä ja minä keskustelin kahvilan ketunpojalta näyttävän koiruuden kanssa. Tuo oli niin arka ettei pyrkinyt lähelle meitä, mutta kun mamma jätti penkin juureen osan omenapiirakasta (se ei maistunut minullekaan) niin reippaasti "kettutyttö" kävi sen hotkaisemassa parempiin suihin heti meidän otettua hiukan etäisyyttä.
Kahvipaussi ei vähentänyt mamman zlotivarantoja juurikaan, joten ennen rajaa pysähdyimme vielä Punskin tienristeyksessä ja mamma poikkesi paikallisessa pikkuputiikissa ottamassa hiukan naposteltavaa matkaevääksi. Jotakin tuliaisiakin olisi toki voinut ostaa, mutta mamma totesi täällä viskipullon hinnan olevan jo huomattavasti lähempänä Suomen kuin Tsekin hintoja joten pullot saivat jäädä paikalleen varsinkin kun olisi pitänyt osata sanoa mitä haluaa sen sijaan että vain noukkii hyllystä. No zloteja jäi kukkaroon, mutta mamma totesi että eiköhän tässä lähiaikoina ole taas tarvetta poiketa Puolassa, joten kai nuo silloin voi tuhlata.

Hujaus vain ja olimme ylittäneet rajan Liettuan puolelle. Nyt ajoreitti oli samaa mitä olimme tulleet tulomatkalla. Tällä kertaa emme tehneet koukkausta renkaan puhkeamispaikan kohdalla (tai siis vaihtopaikan) sillä tie ihan oikeasti jatkui ilman turhia mutkia.Mamma napsi kyllä ajomatkaltakin kuvia, mutta oikeasti kuka viitsii katsella lukemattomia kuvia tasaisista maastoista. En minä ainakaan, sillä vedin pääsääntöisesti sikeitä takapaksissa.

Painelimme samaa vauhtia Latvian puolelle. Ja kuten huomaa, ei raja-asemia välttämättä edes huomaa jos sattuu räpäyttämään silmiä väärään aikaan. Rigan ohitimme tällä kertaa ohitustietä pitkin. Ei ollut mitään syytä mennä kaupunkiin pyörimään uudestaan. Minä aloin liikahdella takana levottomasti oli aika pitää pieni pissipaussi. Mamma odotti sopivan syrjäisen näköisen tien ja ajelimme varmaan jonkun mökkitietä kilometrin valtatiestä syrjään. sieltä löytyi mukava hakkuualue johon mamma päästi minut tarpeille. Sain jopa vähän taas irrotella juosten irrallaan. Mamma totesi ettei hän suotta viitsi etsiä erikseen bensa-asemaa vessareissua varten, olihan partiolainen tottunut tekemään metsään. Joten kun minä olin asiani tehnyt livahti mamma puskaan ja sitten matka jatkui taas.
Viron raja ylittyi yhtä huomaamatta kuin edellisetkin.

 Kun lähestyimme Pärnua viesti mamma iskän kanssa. Olisiko sieltä vielä joku Linda Linen laiva menossa tänään Tallinnasta Helsinkiin. Meillä oli pari tuntia matkaa satamaan ja jos sopiva olisi vielä tarjolla voisimme ajella satamaan samaan syssyyn. Iskä ilmoitti että viimeinen laiva lähti juuri sillä hetkellä, joten voisimme hyvin jäädä viettämään yön Pärnuun. Mamma haikaili hieman jotakin leirintäaluetta tai vastaavaa rannan tuntumasta. Pyörimme aikamme etsien sopivaa ja lopulta päädyimme sitten pieneen hotelliin. Mamma totesi loppujen lopuksi olevansa niin väsy ettei sitten edes viitsinyt ajatella rantaan kävelyä uimisen merkeissä. Minusta oli mukava katsella ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Huone oli toisessa kerroksessa, joten juuri sopivan matalalla tarkkailuun

8. etappi / 9. päivä - uusia teitä

Garbow - Grajevo 318 km

Tälle päivälle oli suht aikainen herätys sovittuna. Fibin mamma joutui lähtemään töihin aamiaisen jälkeen ja Fibin iskän hommaksi jäi siten varmistaa meille eläinlääkäri. Koko aamiaisen ajan oli paikalliselle eläinlääkärille yritetty soittaa, tuloksetta. Tämä eläinlääkäri kun hoitaa myös maatalouseläimiä niin oli varsin todennäköistä että hän oli saanut hälytyksen jonnekin tilalle eikä näin ollut puhelimen äärellä. No onneksi lähikylissä oli omat eläinlääkärit, joten lopputulos oli että pakkasimme itsemme autoon kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme ja Fibin isä lähti näyttämään meille tietä. Menimme eläinlääkärille joka oli siinä kylässä jossa hän oli töissä. Tovi tutkailua ja ihmettelyä ja lopputuloksena mamma sai neljä matopilleriä minua varten ja passiini merkinnän siitä että pillerit oli saatu. Hinta oli ruhtinaaliset 20 zlotia (noin 5 euroa) ja Fibin iskä vielä vaati saada maksaa sen, sillä olimmehan heidän vieraanaan. Mamma hämmentyi tällaisesta vieraanvaraisuudesta, eihän sellaiseen kotisuomessa törmännyt. Mamma olisi sitten halunnut vastineeksi ainakin ajaa Fibin iskän takaisin kotiin, mutta siitä tää ehdottomasti kieltäytyi, me pääsisimme jatkamaan matkaa ja hän pääsisi bussilla kuten työmatkatkin.. Niinpä kiittelimme vuolaasti ja lähdimme taas matkaan. Ai niin, mamma kyllä tunki pillerit kurkkuuni siinä eläinlääkärin pihamaalla vaikkei kukaan valvonutkaan sitä söisinkö ne vai en merkintähän oli jo passissa..

Ajomatka alkoi vesisateessa ja sen sateen (ja niiden jalkapallokisojen) takia Mamma sitte päätti jättää Warsovan käynnin väliin vaikka meillä olisikin ollut hyvin aikaa siihen. Sateen tauottua löysimme ihanan mäntymetsikön ja mamma päästi minut juoksentelemaan sielä. Olisi hyvä purkaa taas elimistöön kertyneitä kuona-aineita juoksentelulla. Mielenkiintoinen havainto Puolalaisesta metsänhoidosta oli se että vaikka metsätien vierus oli kaadettuja puita pinossa, niin metsästä ei oikeasti erottanut mistä nuo oli kaadettu. Ilmeisesti kaato oli jatkuvaa harvennusta. Silloin ei tietenkään kasvanut suurta tukkipuuta, mutta päätellen siitä määrästä minkä olimme puutavarasta valmistettua tavaraa nähneet niin näistäkin puista rakennettiin mm ruotsalaisjätin kotosuomeenkin roudaamat tee-se-itse-huonekalut..

Mamma oli ajatellut näkevänsä tällä matkalla paljon hevosia. Olivathan sekä Puola että Unkari tunnettuja hevosmaita. Tosiasia kuitenkin oli se että näimme vain muutaman yksilön, ei puhettakaan mistään suurista hevosaitauksista jossa olisi suoranaisia laumoja uljaita hepoja.. Joten laitetaan tähän nyt todiste että kyllä me Puolassa pari karvakorvaakin näimme niiden lukemattomien lehmien ja kanojen lisäksi...


Päivälle suunniteltu ajomatka oli sen verran lyhyt että meidän piti keksiä jotain ajanvietettä matkalle että olisimme perillä vasta neljän jälkeen. Seuraava isäntäperhe kun olisi töissä neljään asti.. Kun keli oli muuttunut taas aurinkoiseksi siinä vaiheessa kun saavuimme Łomżaan, päätti mamma että pidämme pienen kävelyhetken kaupungilla. Mammalla oli se 100zlotia tuhlattavaksi. Saisikohan sillä kengät? Ensin minun piti tehdä tarpeet, ja sen jälkeen saatoimme kävellä pitkin kaupungin katuja ja poikkeilla muutamassa kenkäkaupassa. Mamma pysähtyi aina ovella ja saatuaan katsekontaktin myyjään viittasi minuun ja kysyi:"Ok?" ja joka kerta myyjä nyökkäsi ja viittasi meidät sisään. Mamma löysi kyllä yhdet ihanat kengät, mutta ne eivät olleet oikein budjetille sopivat, ja toisekseen ne eivät olleet oikein "koirakelpoiset" eli jätimme kengät loppujen lopuksi kauppaan.. Teimme pientä pyörintää lähiseudulla ja onnistuimme löytämään paikallisen kirpputorin. Sinne mamma marssitti minut kyselemättä, sillä kassa sijaitsi jossain tuon sokkeloisen liikkeen uumenissa ja etukäteen kysyminen oli mahdotonta. Eikä kukaan kyllä tullut häätämään meitä sieltäkään pois. Sopivaa ostettavaa ei sieltäkään löytynyt. Johtui varmaan siitä että mamma katsoi läpi vain kengät ja jätti vaatteet rauhaan. Ajatus sovituksesta minun ollessa mukana oli melko mahdoton...

Sitten matka jatkui jälleen kohti Grajewoa. Mamma totesi tuonne päästyämme että sieläkin oli ilmeisen reilu valikoima kauppoja. Kello oli kuitenkin jo yli neljä joten emme tarvinneet ajan kulutusta tässä vaiheessa vaan voisimme poiketa putiikit sitten aamulla. Muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen päädyimme oikealle kadulle. Mamma alkoi jo hiljalleen sisäistää Puolalaisen tavan numeroida talot, kaikki numerot löytyvät, mutta mistä, se on asia erikseen... Lopulta löysimme oikean talon. Mamma jätti minut autoon ja lähti etsimään oikeaa ovea. Oikea rappu löytyi suht helposti, alaovi oli auki ja mamma lähti tutkimaan mistä asunto löytyy.. Tietenkin se oli ylimmässä kerroksessa.. *puuh*

Perheen isä oli jo kotona ja toivotti mamman tervetulleeksi. Mamma totesi heti hakevansa minut sisälle kun oli nyt varma että paikka oli oikea. Samaan aikaan kun mamma tuli noutamaan minua, tulivat myös perheen äiti ja tytär paikalle. He poikkeaisivat vielä kaupassa kulman takana ja näkisimme sitten sisällä. Niinpä kipusimme mamman kanssa viidenteen kerrokseen... Mielenkiintoinen havainto suomalaisiin kerrostaloihin verrattuna oli se että jokaisen asunnon ovi oli eri näköinen. Suomessa on tottunut siihen että kerrostalossa rappukäytävä näyttää yhtenäiseltä ja asunnot sitten sisältä voivat olla erilaisia, tuolla tosiaan jokainen ovi oli yksilö. Mamma arveli että jokainen ovi myös kuvasti sisältä löytyvää asuntoa.

Minun suuri kokoni herätti taas kunnioitusta, mutta hyvin pian tututuimme perheen tyttären kanssa. Mamma nauroi että hyvin tulivat kuusivuotiaat toimeen keskenään. Pikkuneidin suu kävi koko ajan kuin papupata. Mamma ei tokikaan ymmärtänyt puoliakaan mitä neiti selitti (puolaksi) mutta itseasiassa hyvä yhteisymmärrys tuntui kuitenkin vallitsevan. Tyttö ymmärsi jonkin verran englantia joten mamman sanomiset saivat kuitenkin vastakaikua. Perheen äiti kampasi minua marsun harjalla ja itseasiassa se tuntui niin kivalta etten olisi antanut hänen lainkaan lopettaa. 

Minä sain oman ruokani (hiukan nappuloita ja liki kilo lihaa) heti sen jälkeen kun ihmiset olivat syöneet. Mamma tiesi että syönnin jälkeen minut pitäisi kuitenkin kiikuttaa pihalle, joten ruuan aikataulutus vaati hiukan organisointia. Perheen iskä lähti minun ja mamman kanssa iltakävelylle. Lähellä oli mukava puisto jota voisimme käydä katsomassa, voisin ehkä juosta sielä vapaana. Oli mukava kun kävelyllä oli ihmisseuraa, iskä kertoili kaupungin historiasta ja näytti hänen ja perheen äidin vihkikirkon. Hän kertoili myös tulevista kaupungeista joiden läpi tulisimme ajamaan, mitä kannattaisi pysähtyä katsomaan ja millaisia historioita paikoilla oli. Tein tuttavuutta myös talon karvaisen asukin kanssa. Marsu oli häkissä joten meidän mielenkiintomme toisiimme ei ollut kovinkaan suuri.

Lenkin jälkeen loppuillan mamma ja perheen vanhemmat viettivät kirsikoita syöden ja paikallista olutta juoden sekä keskustellen. Isäntäperhe kertoi kuinka he olivat liftanneet koko perhe edelliskesänä italiaan. He olivat kokeneita sohvasurffareita ja liftareita. Mamma oli jälleen entistä vakuuttuneempi siitä että euroopassa vieraanvaraisuus oli huimasti korkeammalla tasolla kuin kotimaassa. Illan päätteeksi käperryin erittäin mieluusti taas mamman kainaloon.

7. etappi / 8. päivä - kuvia tien päältä

Aamu valkeni hieman epävakaisena. Mamma käytti minut pikaisella aamupissillä ennen muita aamutoimia. Näin oli taas rauha maassa ja mammalla mahdollisuus vetreytellä selkäänsä joogahetkellä olohuoneessa. No minäkin innostuin jälleen joogaamaan. Tein aurinkotervehdyksiä koiratyylillä samaan tahtiin kuin mamma. Yhtä aikaa olimme takamus pystyssä ja yhtä aikaa venytimme selän pitkälle kaarelle kääreeksi. Kolmannen kierroksen kohdalla minulle riitti ja tulin häntä heiluen pussailemaan mammaa.. No siihen se sitten lopahti mammankin jooga siltä erää. Selkäranka oli kuitenkin kuulemma auennut joten taas voitaisiin paahtaa maantiellä...

Ennen lähtöä mamma laittoi viestin seuraavalle emännälle ja pyysi jos hän selvittäisi saisimmeko huomenna paikalliselta eläinlääkäriltä minulle sitten vaadittavat matopillerit ja merkinnän passiini. Saimme pian vastauksen että homma hoituu ja jos olisimme tänään ennen kolmea paikalla järjestyisi se jo tänäänkin. Mamma totesi että pitäisimme reipasta vauhtia yllä, mutta tiukalle se kyllä menisi.. Turhaa kaahaamista emme alkaisi harrastaa. Maisemat olivat tuttuja jo tulomatkalta eikä mitään maailmaa mullistavaa näkynyt. Mamma kuitenkin napsi kuvia reitin varrelta. Tässä ehkä savolaisen omistama kauppa...

 Pysähdyimme jonkun matkaa ajettuamme pissipaussille. Minä kaipasin vihreää evästä kaiken sen mamman syöttämän raa'an lihan ja nappuloidne jälkeen..

Tiet muuttuivat serpentiiniksi. Oli kiehtovaa katsella mäkiä ylös ryömiviä rekkoja.



 Lähestyessämme Slovakian ja Puolan rajaa näimme ilmeisestikin sotilashautausmaan. Tämä poikkesi niin kaikista muista hautausmaista matkan varrella.


Sotilasmerkkejä näkyi muutenkin rajan tuntumassa, mm tämä lentokone ja takana näkyvä ilmatorjuntatykki. Pellot olivat täynnään viemärinkansia muistuttavia betonitötteröitä, mamma epäili että ne olivat ehkä jotain bunkkereita.

 Jostain syystä Duclan kaupungin nimi ja vaakuna herättivät mammassa outoja fiiliksiä. Täytyy googlata mitä asioita Duclaan liittyy..

 Eteläisessä Puolassa oli avaria maisemia ja piiiiiiitkiä suoria. Niin ja oli sieläkin vuoria...




Pidimme pikaisen pissipaussin tämän lentokone-kahvilan lähellä. Mamma ei tosin siten edes käynyt kahvilla. Olisi ehkä kannattanut kuten myöhemmin huomasimme...

Tämä oli houkuttelevan näköinen hotelli...

 Jälleen yksi kirkko. Tällä kertaa sillä paikalla jossa mamma kävi nostamassa rahaa eläinlääkärin maksua varten. Sinne kun ei varmaan visa electron kelpaisi...

Minä nousin välillä tähystelemään maisemia. Onneksi oli tuo leukatuki paikalla niin pysyi hyvin pystyssä myös jyrkissä kurveissa...

Niin, mamman olisi ehkä ollut hyvä juoda se kahvikupillinen lentokoneen luona, huomasimme sen siinä vaiheessa kun noin tunnin matkan päästä Garbowista mamman silmät eivät pysyneet enää auki. Onneksi löytyi rauhallinen parkkipaikka tämän hautuumaan kupeesta. Mamma otti 10 minuutin tirsat parkkipaikalla ettei seuraava leposija olisi sitten tällaisen aitauksen sisäpuolella...

Lublinissa olisi ollut paljon nähtävää, mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus kiertää nähtävyyksiä. Minä herätin huomiota ihan autossa ollessakin. Liikennevaloissa vieressä olleen auton kuljettaja kehui upeaa olemustani mammalle. Seisoin silloin tähyillen liikennettä ja varmistaen että ajaisimme varmasti oikeaan suuntaan.

 Emme ehtineet ennen kolmea Garbowiin, joten eläinlääkäri jäi aamulle. Majapaikka oli siis jälleen Fibin luona. Tällä kertaa saimme jo hieman leikkiäkin aikaiseksi keskenämme eikä lähestymiseni enää tuottanut räksytyskohtausta. Naapurin sakemanniuroksen kanssa meinasin kyllä aikaansaada yhteenoton heti saapuessani, pihojen välinen portti kun oli auki...

Fibin iskä joutui lähtemään illalla kesken Puola-Venäjä jalkapallo-ottelun töihin. Hän kun oli poliisi ja heidän asemansa oli yksi Varsovan ympäristön hälytysasemista, eli jos tilanne Varsovassa kuumenisi täytyisi hänen olla myös paikalla rauhoittamassa tilannetta. Onneksi pelin lopputulos oli sellainen ettei pahoja mellakoita syntynyt vaikka jonkin verran rettelöintejä noiden n 125 000 Varsovan kaduille kerääntyneen jalkapallofanin keskuudessa tapahtuikin... Niin, mamma siis katsoi tuon matsin emäntämme kanssa. Harvinaista sellainen.