Aurinkoista, nautiskelevaa maalaiselämää suomalaisessa keskikesässä....

Viikonloppu meni kaikkineen laiskoissa fiiliksissä. Aurinko paistoi niin täydeltä terältä että Mamma pelkäsi minun ja veikan saavan auringonpistokset kun makoilimme lähistöllä mamman paistatellessa. Välillä kävimme veikan kanssa uimassa. Pääsääntöisesti kahlailimme vain vatsaa myöten mutta muutamaan otteeseen kyllä ihan kunnolla uimasille. Mikä voi olla sen ihanampaa kuin käydä kastelemassa itsensä vilvoittavassa järvivedessä ja sen jälkeen juosta mullokselle niin että pölly vain käy. Jostain kumma syystä ihmiset lennättivät meidät pihalle joka kerta kun moisen nautiskelun jälkeen olisimme tulleet sisälle näyttämään kuinka hienon kuorrutuksen olimme turkkiin saaneet. Toisaalta onneksi sekä minun että veikan turkit ovat sellaiset että ei mene kuin vartti niin turkki on kuiva ja multa rapissut jo pois. Eli kovin pitkiä karanteeneja emme joutuneet kestämään.

Sunnuntai-iltana Iskä ja Mamma totesivat energiaa olevan taas niin paljon että meinaa homma lähteä lapasesta. Joten uudestaan kummitusjunaan. Tällä kertaa eivät nuo heposet olleet enää läheskään niin pelottavia kuin aiemmin. Nyt painopiste meni enemmän mamman ripittäessä siitä kuinka pitää pysähtyä ja odottaa tien laidassa ennen kuin mennään eteenpäin. Ja Iskä paluumatkalla taluttaessaan minua kieltäytyi kävelemästä aina kun yritin kiirehtiä hihna piukalla. Täytynee paneutua tähän opettamiseen tarkemmin: Silloin kun vedän hihna piukalla tarkoitan että kiireellä eteenpäin eikä että stop.. no täytyy tutkailla millä ihmiset saisi kävelemään kuten haluan.

Suopelloilla juostessa veikka alkoi opettaa minulle hyppäämistä. Wäiski juoksi kynnöspeltoa täyttä vauhtia, minä perässä. Tullessaan ojan kohdalle (piilossa heinien keskellä) veikka ponnisti ja loikkasi upeassa kaaressa ojan yli, Mamman ja Iskän huutaessa suoraa huutoa: EIIIH! Veikan hyppy liisi onnistuneesti perille asti, mutta minulle moinen monttu tuli yllätyksenä ja hyppyni lopahti juuri niin että valuin peppu edellä ojan pohjalle.. No onneksi ainoa joka kärsi vaurioita oli egoni.. Kun tulimme pelloilta pois päin, veikka yritti houkutella minut uudestaan samaan ansaan, mutta tällä kertaa huomasin olla hyppäämättä monttuun...