Keli näytti parhaat puolensa.. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun lähdimme sunnuntaikävelylle. Oli mukavaa kun pellot on lähestulkoon täysin kerätty viljasta, eli vapaata juoksumaastoa oli tarjolla runsaasti.

Muutama "karkumatkakin" piti lenkin aikana suorittaa. Kun pellon toisella laidalla olevan talon pihamalla näkyi liikettä, ammuimme sinne veikan kanssa täyttä häkää. No matkateon (mamman onneksi) pysäytti leveä oja jonka reunalta käännyimme sitten takaisin (mamma oli viheltänyt pilliin useaan otteeseen). Mammalla ja iskällä oli hauskaa kun juostessamme takaisin päin, ohitimme maassa littanana odottaneen jänön, joka ampaisi täyteen juoksuun heti kun olimme sen ohittaneet. Taisi olla pupulla elämänsä kauhunhetket, jänön onneksi emme huomanneet sitä vaikka mamma ja iskä nauroivat katketakseen.

Tassuni joka vaurioitui viime kisoissa on nyt kuntoutunut hyvin. Lenkillä oli kummassakin "ranteessani" varmuuden vuoksi sidos, ja jatkossa noita sidoksia pidetään kylä aina kisoissa ja varmasti melko usein lenkilläkin. Ei ole mukavaa kun "peukku" on melkein irti, ja jos tuo ehkäistään parilla kierroksella itseensä takertuvaa liimasidettä niin pieni hinta terveydestä..

Tassun oireilu on aiheuttanut pientä pakkolepoa ja jopa harkinnan HVK:n kisojen jättämisestä väliin. Lenkki kuitenkin osoitti juoksuhalujen olevan kohdallaan ja kunnonkin sohvaperunoinnista huolimatta olevan hyvän, joten kisakentät odottavat...

Ylistaro SMM2008

Se ei aina ole itsestäänselvää tai helppoa...

Lauantaina aamupäivästä iskä ja mamma pakkasivat itsensä ja minut autoon ja lähdimme suuntaamaan pohjanmaalle. Veikka jäi kotiin ja sai seurakseen mamman äidin. Näki kyllä kuinka kovasti Wäne olisi halunnut päästä mukaan reissuun, mutta ei tällä kertaa..

Matkalla pysähdyimme Lempäälässä. Mamma ja iskä kävivät katsomassa koiran kokoisia suihkukaappeja. Siis sellaista jossa koirakin mahtuu seisomaan suorana, eikä U:n muotoisena suihkuteltavana. Kuulemma löytyi mukava, vaikken päässytkään kauppaan sovittamaan tuota..

Maisemat vaihtuivat, matka eteni. Vaikka tuntuikin että ajo pohjanmaalle kesti suoranaisen ikuisuuden, saavuimme perille vielä valoisan aikaan. Majapaikassa meitä odottikin mukava yllätys: Aati ja Luna olivat samassa majapaikassa. Oli mukavaa tehdä iltalenkki yhdessä, katsella kettutarhaa (vaikka ketut säälittivätkin), käydä hiukan aiheuttamassa hämmennystä vasikoille ja väistellä tietä edes takaisin ajelevaa tiekarhua..

Nautiskelimme illan pimentyessä iskän ja mamman kanssa nuotion loimusta ja makkaran paistosta. Ympärillä oleva pimeys ja oudot tuoksut saivat minut pysymään tosi terävänä vahdissa. Naapurin koiran ilmaantuessa tutkailemaan likkojen tuoksuja kerroin epäröimättä mielipiteeni moisen hallavaturkkisen ilmaantumisesta näille nurkille. Naapurin koira vain on jo sen verran iäkkäämpi ettei tuo tuntunut ottavan pahemmin huomioon ärhentelyäni, katseli vain meitä kauempaa kuin sanoen että siinähän nulikka meuhkaat, nämä ovat minun alueitani kuitenkin...

Sunnuntai aamuna herätessä oli melkoisen vilpoisaa (+3 astetta) ja ajelimme raikkaassa kelissä kisapaikalle. Olimme viimeinen rotu, joten kaikki muut olivat jo kisapaikalla. Eläinlääkärin tarkastus ja odottelemaan.. Päivä lämpeni ja aurinkoisen sää tuntui mukavalta vaikka ilmassa oli vahva syksyn tuoksu. Olin kovin täpinöissäni kisaa varten, ja mamma joutui melko nopeasti toteamaan turhaksi minun pitämisen radan läheisyydessä, joten loikoilimme autossa, kävimme kävelyllä pitkin hiekkateitä ja ottamassa tuntumaa ihanan pehmoiseen ja hienoon hiekkaan montun toisella osa-alueella.

Kisapaikkahan oli tosiaan vanha hiekkakuoppa. Ja mamma oletti alustan olevan sellainen jossa ei loukkaantumisia tulisi. Kovin paljon vaan tuntui noita ruhjeita ja nyrjähdyksiä silti ilmaantuvan.. Kun vihdoin ja viimein oli meidän starttimme vuoro, olin niin innoissani, ettei mamma meinannut saada pideltyä minua ollenkaan. Juoksisin alkuerän Lunan kanssa ja Aati juoksisi yksinään. Starttipaikalle, kaikki valmiina, ja lähtö. No pahaksi onneksi viehe hajosi heti lähtösuoralle joten suoritimme Lunan kanssa tehokkaat viehetapot ja palasimme sitten lähtöpaikalle odottamaan vieheen korjauksia. Uusi yritys. Harmittavia aina nuo uudet startit heti kättelyssä, kun ensimmäisen räjähtävän startin jälkeen pitää jostain löytyä tehoa vielä siihen toiseen rutistukseen.

Toinen startti onnistui, ja ampaisimme matkaan. Reittivalinnoista johtuen olin välillä edellä, välillä taas Luna, ja painelimme kumpikin eteenpäin täyttä häkää.. Vieheen kaartaessa montun toiseen päähän (pois mamman näkösältä) tapahtui jotain ja tein kunnollisen kuperkeikan. No jatkoin matkaa kuitenkin edelleen voitontahto mielessä ja saavuin vieheelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nenä, suu ja silmät olivat kyllä täynnä hienon hienoa hiekkaa. Kerrankin tuntui heti maaliin tultua että muutama hörppäys vettä olisi samalla hetkellä paikallaan.

Lähettäjä käski mamman viemään minut eläinlääkärin kautta, jotta katsotaan tuliko kuperkeikasta ruhjeita. Askelsin kyllä ongelmitta, joten ensin mamma luuli ettei mitään sattunut, mutta kun pääsimme eläinlääkärille, vuosi vasen kannusvarvas jo ihan selkeästi. En tiedä olinko astunut vieheen narun päälle (niin että se leikannut varpaan) vai taittuiko tuo kuperkeikassa jotenkin. Lopputulos oli kuitenkin ettei finaaliin olisi tassuvammaisena asiaa..

Mamma ja iskä kuulivat myöhemmin että kuperkeikkani oli ollut melko hurjaa katsottavaa, saimme kuulemma olla tyytyväisiä ettei luita mennyt poikki. Tuollainen yhden (ei astelemiseen vaikuttavan) varpaan telominen ei loppujen lopuksi ollut mikään katastrofi, varsinkin kun aikaa parantua ennen seuraavia kisoja on ihan kunnolla. Katkenneilla luilla olisi tämä kausi ja pahimmillaan koko ura ollut ohi..

No, eipä finaaliin olisi tarvinnut muutenkaan osallistua, likat olivat juosseet niin napakasti kumpikin että hävisin pisteissä selkeästi. Ja kun kyseessä oli tällaiset arvokisat, oli karsintakin napakampi, vaikka periaatteessa olin vielä kiinni sertin arvoisessa suorituksessa 215 pisteelläni, ei tuolla ollut asiaa finaaliin. Niinpä pääsimme kotimatkalle. Harmitti toki sinänsä ettei likkojen juoksua nähnyt, tämähän oli ensimmäinen kerta kun Luna ja Aati juoksivat samassa lähdössä, mutta tuntui mielekkäämmältä ajella pitkä matka kotiin mahdollisimman pian..

Vaikka oma suoritus päättyi epäonnistumisen takia kolmanteen sijaan, ei harmittanut hävitä näin hyville menijöille. Ja voin olla ylpeä kuuluessani pentueeseen josta on nyt tähän mennessä juoksurintamalla saavutettu EM 1. ja 2. sija ja ”SSM” /SVKL 1. sija..

Kuvasatoa

Täältä löytyy kuvia EM-maastoista..

THE 2008 FCI EUROPEAN LURE COURSING CHAMPIONSHIPS-Kisaraportti

Söderköpingissä, Husby Säterissä oli koossa noin 400 koiraa 15:sta maasta. Kisojen ympäristönä oli kauniin linnan maat ja tunnelmaa loivat vanhat rakennukset, tuntui että tässä linnassa olisivat aikanaan voineet metsällä juosta myös puolanvinttikoirat..

Keli oli melkoisen helteinen, lauantaina jolloin paikalla olimme lähinnä eläinlääkärin tarkistuksessa ja "haistelemassa ilmapiiriä" ei turhaa (?) tuulenvirettä tuntunut. Kumpanakin päivänä mitattiin reippaita + 30 asteen varjolämpötiloja. Kelin takia jouduttiin lauantaina kuulemma toista radoista lyhentämään jonkin verran, maa kun oli niin kuiva että suorastaan halkeili. Radan pituuden arviot vaihtelivat 600-1000 metrin välimaastossa, tiedä sitten mikä oli todellinen mitta, mutta ainakaan rata ei vaikuttanut mitenkään ylipitkältä verrattuna siihen millaisiin ratoihin kotimaassa olemme tottuneet. 1. rata sisälsi runsaasti nousuja ja laskuja kun 2. rata puolestaan oli enemmän tasamaalla ja tuonne oli sijoitettu "näköesteitä" ainakin yksi suuri pyöröpaali jonka kohdalla kuulemma joiltakin koirilta hukkui viehe.. Kummallakin radalla sijaitsi jyrkkiä mutkia, mutta yhtä lailla pitkiä suoria, joten sekä ketteryyttä että kestävyyttä tarvittiin. Polskeille radat osuivat alkueriin tasamaan ja finaaliin nousukas rata. Tiedä sitten oliko järjestys hyvä vai huono, ehkä ratojen päinvastainen järjestys olisi antanut lisää vauhtia vielä finaaliin, nousut ja laskut tuntuivat kyllä lihaksissa ja vahvimmatkin olivat kunnolla maitohapoilla radan jälkeen.

Eläinlääkärin tarkistus lauantai-iltana sujui ongelmitta, joten joukkue oli valmis kisaamaan. Onneksi polskeja oli ilmoitettu kaikkiaan seitsemän, sillä kävi juuri niin Murphyn lain mukaan, jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee, eli Aatilla oli alkanut juoksut juuri ennen kisoja, joten kisajoukkue kutistui kuuteen koiraan. Tarpeeksi monta jotta EM-titteli voitiin jakaa, ensimmäistä kertaa historian aikana.

Emme jääneet seurailemaan lauantain loppufinaaleja tahi palkintogaalaa, sillä huonosti nukuttu yö laivalla painoi kaikkien jäsenissä. Myöhemmin kuulimme että finaalien alkaessa aikataulu oli vajaan tunnin myöhässä ennakkoon ilmoitetusta ja loppu lienee venynyt tunteja.. Ennen majapaikkaan siirtymistä kävimme vielä kisa-alueen reunalla sijainneessa koirien uimarannassa. Päivälläkin mamma oli yrittänyt houkutella minua uimaan, mutten suostunut kahlaamaan edes mahaa myöten veteen. Tuntui kyllä ihan mukavalta kun mamma loiskutteli vettä päälleni ja kasteli minut yltä päältä. En nytkään suostunut uimaan, vaikka hiukan syvemmälle kahlailinkin. Samassa rannassa oli italiaanokin kokeilemassa vettä, muttei tuo vaikuttanut yhtään minua innostuneemmalta. Iskän istuskellessa rannassa, säikytteli ohi kiiruhtanut käärme. Onneksi taisi käärme olla yhtä säikähtänyt, sillä tuo viipotti kyllä karkuun sen kuin ennätti. Rannasta poistuessa näimme uimaintoisen whippetin joka heti hihnasta päästyään loikkasi korkealla kaarella veteen ja "kroolasi" kauemmas rannasta intoa puhkuen. siellä tuo sitten polskutteli menemään aivan intona. Katselin kyllä moista vesipetoa kiinnostuneena, mutten edelleenkään intaantunut uimaan vaikka mamma kuinka yritti maanitella..

Sunnuntaina koko kisajoukkue oli hollilla jo kahdeksan pintaan ja saimme "käskynjaon" eli ohjeet kuinka täällä tuli lähtöön valmistautua, kuinka ilmaista lähettäjälle valmiutemme jne. Kisoissa oli käytössä "autorata-viehe" (mikä lienee oikea nimi) eli vieheen vetäjä käytti viehettä autoradan joystickin näköisellä ohjaimella, eikä vieheestä kuulunut oikeastaan inaustakaan. Epäilytti hiukan kuinka koirat reagoivat äänettömyyteen, kun kotimaan kisoissa on totuttu milloin minkäkin laiseen pärinään ja surinaan. No lauantaina kävimme 2. radalla katsomassa, eikä vieheen äänettömyys näyttänyt pätkääkään häiritsevän, voinee jopa sanoa että intoa oli jopa melkein enemmän kuin metelöivien kanssa.

Nämä olivat ensimmäiset kisat joiden yhteydessä ei tarvinnut huolehtia suuremmin lämmittelystä, leirintä-/parkkialueelta kisakentälle kävellessä reilun 300 metrin matkalla tuli riittävä lämmittely, ja tuon jälkeen lähinnä pyrimme odottamaan kisan alkua varjossa. Mehän olimme päivän ensimmäinen rotu, joten tuntui että aamun sähläys osui kohdallemme: sirunlukija ei toiminut, kävi lopulta ilmi että vika taisi olla enemmän käyttäjässä kuin laitteessa. Sitten alkoi säätäminen mantteleiden kanssa, ensimmäinen pari oli pukenut väärät manttelit päälle, joten niitä sitten vekslattiin ja vaihdettiin.. Sähläyksen jälkeen startti oli muutaman minuutin myöhässä. Kuusi koiraa eli kolme lähtöä. Upeita esityksiä, vauhtia ja taitoa, tosin Ikar päätti sitten että kentän keskellä oli jotakin huomattavan paljon mielenkiintoisempaa kuin tiehensä viuhtova viehe.. Kaikki muut kyllä suorittivatkin juoksunsa finaaliin oikeuttavalla tavalla.

Juoksun jälkeen oli kuuma. Mamma teki ohjeen mukaan ja toppasi jalkani paikalle varattuun saaviin, anturoihin viilennystä. Seuraavaksi sain päälleni kastellun froteeloimen joka viilensi oloa hiukan. Juomaan en tietenkään edelleenkään suostunut. Suoraa päätä kävelimme alueen toiselle reunalle uima paikkaan. Vaikken vieläkään uinut, viilensi päälleni valeltu vesi melko tehokkaasti ja kun vielä lutraamisen jälkeen sain päälleni uudelleen valuvan märäksi kastellun loimen, olin liki jäähtynyt normaalille tasolle kun kävelimme takaisin eläinlääkärin tarkastukseen.

Lauantaina oli kuulemma osasta koiria mitattu yli 40 asteen lämpöjä, samoin kuin useita toisen kierroksen kieltoja oli tullut tassuvammojen takia. Omalla kohdallani ei ollut mitään esteitä finaaliin osallistumisen suhteen; tassut olivat ehjät, ei ontumista pienemmissäkään määrin ja lämpötilani sekä sydän ja keuhkot olivat normaalit..

Sitten oli vuorossa odottelua.. Löysimme mamman ja iskän kanssa mukavan rauhallisen kulman puiden ja vadelmapensaiden varjossa, tai siis iskä ja minä makoilimme varjossa ja mamma otti aurinkoa. Tuonne varjoisaan piiloomme roudattiin myös säkkituolini johon asetuinkin päiväunille. Vajaan puolen tunnin varjoisan oleilun jälkeen oli loimi viilentänyt jopa niin paljon että aloin suorastaan täristä. Eli loimi pois ja takaisin uinumaan. Nyt olo alkoi tuntua jo "kotoisalta"

Mamma ja iskä kävivät vuoron perää katselemassa joko tulokset ilmaantuisivat.. Vihdoin puolen päivän jälkeen oli tulokset ensimmäiseltä kierrokselta nähtävissä. Viisi meistä jatkaisi finaaliin. Parit olivat pisteiden mukaan vähimmän pistemäärän omaavan juostessa ensimmäisenä yksin ja loput pareina 3. ja 4. sekä 1. ja 2. Eli juoksisin Aprin kanssa. Joukkueenjohtajalta aikatauluja kysellessä oli vastaus että ennakkotietojen mukaan finaalit alkaisivat klo 14, mutta että edellis päivänä oli viivettä ollut liki tunti. No kuinka ollakaan klo 13 kuulutettiin että Polskien alkuerä alkaa klo 13.30. Eli vauhdilla kamat kasaan ja siirtyminen radan tuntumaan. Kaikki polskit olivat ajoissa paikalla. Tieto radan aikaistamisesta puolella tunnilla ei vain ollut kantautunut joukkueenjohtajien tietoisuuteen, joten "henkinen tukipilarimme" saapui paikalle vasta juuri sillä hetkellä kun meitä alettiin ottaa jo sirujen tarkistukseen. No kaikki sujui siltä osin kyllä aivan mallikkaasti. Jotakin häslinkiä oli kyllä lähettämisen ja maalin lähistölle siirtymisen kanssa. Rata kun teki sellaisia mutkia että mikäli siirtyi vastaanottamaan koiria (tai jäi lähtöpaikalle) väärään aikaan häiritsi koirien juoksua. Tuomarit taisivat kuitenkin hyvittää (tai jättää huomioimatta) moisen häiriövirheen. Rata oli raskas, ja viimeisen nousun loppuspurtin jälkeen olimme kyllä siskolikan kanssa kumpikin melko maitohapoilla. Tuomari kävi kuitenkin vielä ennen poistumistamme toteamassa että olimme erittäin hyväkuntoisia koiria kumpikin kun jaksoimme pinnistää viimeisen nousunkin kunnolla, moni oli kuulemma hyytynyt kesken.

Kun pääsimme pellolta puiden varjoon, heittäydyimme kumpikin ihan mukkelis makkelis rinteeseen. Apria viilennettiin kaatamalla vettä päälle ja minä sain taas kastellun loimen päälleni. Lähdimme nyt koko porukka yhdessä kohti rantaa, tällä kertaa reitiksi valittiin lehmien tallaama metsäpolku paahteisen leirintäkentän sijasta. Näimme matkalla myös entisen linnanherran ja puolisonsa hauta katakombin, ja mamma ehdotti että meidät kuvattaisiin sen edessä, portti ja itseasiassa rakennuskin oli sen verran kaunis, mutta ajattelimme sitten kuitenkin ettei ehkä hauta ole kuitenkaan mukava taustaelementti..

Rannassa vilvoittelimme, ei uimalla mutta yltä päältä kasteltuina. Aprikin, vaikka alkuun vastustelikin, tuntui nauttivan mamman nostaessa tuon järveen sen verran syvälle että massu kastui. Ensin Apri meinasi karata takaisin rannalle, mutta huomattuaan miten mukavalta viilentävä vesi tuntuikaan jäi nautiskelemaan olostaan veteen. Pulikoinnin jälkeen jäimme istuskelemaan rantarakennuksen rappusille, kunnes varjossa oleilu sai pikkulikan tärisemään. Vaellus takasin kisakeskukselle alkoi. Sitten oli vuorossa taas odottelua. Linnan takapihalta löytyi mukava vilpoisa pöytä jonka äärellä kuluttelimme aikaa..

Päivän aikataulut venyivät jonkin verran, muttei onneksi niin pahasti kuin lauantaina. Palkintoseremonioita päästiin aloittamaan puoli seitsemän aikaan (ohjelman mukaan piti alkaa klo 17.30) ja tuo vietiin kyllä rivakasti läpi puheita ja tuomareiden ja järjestäjien palkitsemisia myöden. Kelihän oli muuten koko viikonlopun ollut aurinkoisen helteinen, mutta nyt nousivat sadepilvet. Polskien osuus oli suomalasten juhlaa, kolmoisvoitto, Puolalaiset jätettiin sijoille 4. ja 5. Tuntui melkoisen upealta kuulla koko suomalaisjoukon raivoisat hurraukset ja aplodit kun kolmatta sijaa julistettiin. Metakka oli sitä luokkaa että kuuluttajalta jouduttiin tiedustelemaan uudestaan kolmannen sijan koiran nimeä. Ja sitten oli meidän vuoro mamman kanssa ravata toiselle paikalle. Viimeisenä kannustusten saattelemana juoksutti kasvattaja mamma Pia Aprin esiin; kautta aikain ensimmäinen EM-maastojuoksu titteli tuli suomeen. Eikä meinannut kasvattaja kestää nahoissaan riemuitessaan Polskisten kaksoisvoitosta.. Saa nähdä johtaako tämä polskisten geenien lisääntymiseen puolan suunnassa..

Virallisen osuuden päätyttyä otimme vielä muutamia yhteiskuvia, niin sijoittuneista kuin kaikista paikalla olleista polskeista ja "maskotista". Oli erittäin hienoa tavata puolalaisia ja hollantilaisia polskeja, ensi vuonna EM-kisat järjestetään tsekeissä, ja täytyypä myöntää että vahvasti ajatus tuonne matkaamisesta on jo alkanut itää.. Tosin täytynee selvitä muutamista kisoista ennen kuin tuo on varsinaisesti ajankohtaista..

Mukavat kisat, järjestelyiden yleiskuva onnistunut, puitteet upeat. Ainahan järjestelyissä olisi parantamisen varaa, niin nytkin, ainakin tulospalvelu olisi voinut olla tehokkaampi, mutta kaikkiaan reissusta jäi hyvä maku. Kiitos kilpakumppaneille ja eiköhän me lähdetä ensi vuonna puolustamaan suomen kolmoisvoittoa...

Laivamatka sujui jo todella mukavasti, olihan menomatkalla harjoiteltu. Mamman ja iskän käydessä syömässä, jäin kyllä pitämään konserttia, mutta noiden palatessa hyttiin olikin odottamassa umpi unessa oleva koira.. Nukuttuani hyvät unet olinkin hyväntuulinen ja jaksoin kannella ja käytävillä olla ihmisten ihailun kohteena. Sainkin paljon uusia ystäviä ja polskeja ja maastojuoksuja tehtiin tunnetuksi..

nyt on edessä enää matkan viimeinen etappi Turku - Juornaa, ja sitten pääsen kertomaan Wänelle kaikki reissun vaiheet ja tykittämään vapaana..
Keskiviikkona on vuorossa hieronta ja sunnuntaina kisataan taas: tampereen maastossa

Me ehdimme laivaan hyvin, toisin kävi euroopanmestarille: virheellinen reittivalinta johti laivasta myöhästymiseen.. Toivottavasti ilta laivassa on tilaa..

Tunnelmia kotimatkalta

Lähdimme majapaikasta ajelemaan kohti satamaa klo 4. Maisema oli tuolloin melko uninen. Eipä ollut vielä maanantaiaamun ruuhkia hidastamassa menoa.

Melkoisen näyttävä tuo Tukholman tunneli..

Koko joukko

Tässä koko polskijoukko

Voittajat

Kolme voittajaa löytyy suomesta: 1. Aprilia, 2. Alfa, 3. Luna (Cacil).. Pisteet ja loput tulokset myöhemmin..

Rentoa odotusta

Kun kisapaikalta löytyy mukava varjoisa nurkka pois kaikesta hälinästä, voi tilanteen hyödyntää nokosilla.. Kesäpäivä parhaimmillaan!

Välituloksia

Juoksut menivät kaikilta suomalaisilta hienosti, pisteitä ei vielä ole tiedossa. Suuntasimme heti jäähdyttelemään järvelle. Mamma oli heittänyt päälleni märän kylpyviitan heti juoksun jälkeen ja tuon voimalla matka rantaan sujui mukavasti.. Heti rannasta palattua kävin uusinta eläinlääkärillä, ja lupa uudelle kierrokselle tuli.. Nyt sitten vain odottelemme pisteitä.

Lähtö

Sirut tarkistettu ja lähtövalmiina

Kisaturistina

Tuntui että päivä oli täynnä GPS:n opastusta kuinka liikenneympyrästä tuli valita kolmas liittymä.. Kun unohdettiin härvelin ohjeet ja ajettiin tien numeroita seuraten löytyi oikeat paikat loppujen lopuksi..

Kisapaikalla lähinnä hengailimme, otimme fiilistä äänettömästä vieheestä ja kävimme uimassa.. Lisäksi läpäisin eläinlääkärin tarkastuksen, eli nyt vain huomiseen kisaan voimien kokoamista.. Vihdoin tänään suostuin juomaan, hiukan, ja syömään paketillisen kinkkumakkaraa. Oikeat ruuat eivät vahingossakaan uppoa, ei edes raejuusto.. No mamma luottaa siihen että kunhan jotain juon ja hiukan syön niin kyllä hengissä selviän..

Kisoihin osallistuukin vain 6 polskia, Aatilla kun alkoi tyttöjen vaivat.. Muut ovatkin jo paikalla, vain apri ei päivällä vielä ollut saapunut..

Tilan valtaus

Kun saavuimme majapaikkaan, piti heti ottaa mestat haltuun ja ilmoittaa ohikulkijoille että nyt ollaan täällä!

Stressi

Kyllä pieni vinttikoira oli väsynyt.. Hytissä oli kuumaa ja jokainen taisi nukkua melko huonosti.. Parasta oli että sain valita vapaasti nukunko mamman jaloissa vai sängyssä joka vapautui iskän siirryttyä yläpetiin.

Aamulla suoritin aamuvoimistelun hypellen sängystä toiselle..

Kävimme kannella ihmettelemässä laivan pissihommia ja katsomassa kuuta.. Pelkäsin että iskä ja mamma hylkäsivät minut kun kävivät syömässä. Onneksi nuo tulivatkin takaisin..

Laivaan

Satamaan saavuttiin ajoissa ja pissalenkin jälkeen odotimme vain laivaan pääsyä.. Onneksi autossa on ilmastointi, huomasi nimittäin kuinka kuuma tuli auton seistessä pysähdyksissä.. Huh hellettä!

Kohti satamaa

Jokseenkin aikataulun mukaan starttasimme kohti turkua.. Wäiski jäi kotiin mamman äidin kanssa. Taisipa vaistota ennalta poikkeavan järjestelyn, sen verran levottomalta tuo vaikutti. Lähtiessä veikka jäi istua kyhjöttämään mummun viereen, mutta varmaan osaa ottaa viikonlopun jakamattomasta huomiosta kaiken irti..

Kisa valmisteluja

Eilen illalla olin toisen kerran hierojan käsittelyssä. Tällä kerralla osasin jo välittömästi relata ja nautiskelin tunnin käsittelystä niin että en olisi antanut Ninan lopettaa laisinkaan.. Toissapäivänä veikan kanssa yhteen törmätessä kolhun saanut olka aristi hieman, mutta vaurio ei vaikuttanut vakavalta joten kestää varmasti kisat..

Mamma treenasi blogin päivitystä kännykällä, joten kisoista pyritään lähettämään "reaali aikaista" tietoa kotikatsomoille..

Odotettavissa hellettä..

Kisakentälle on siis luvassa sunnuntaina n. +28 astetta.. Onneksi en ole kuumasta moksiskaan, vaikka mamma päättikin varata viilentelyloimen (eli kylpytakkini) mukaan jotta saa kroppani vilpoisaksi odottelu hetkiin..

Mammalle ja iskälle siis aurinkorasvat ja hatut mukaan..

Kisakuumetta ja projektia..

EM-maastokisat lähestyvät ja kisakuume alkaa olla jo melkoinen.. Perjantaina laivalla Turusta Tukholmaan ja viikonloppu siis ruotsissa..

Valmistautumiseen on sisältynyt treeniä, ruokavalion tarkkailua, treeniä, hierontaa, teeniä.. Ja tämä viikko on nyt sitten vain innon keräämistä.

Mamma ja Iskä ovat vihdoin aloittaneet aita-projektin, eli reissun jälkeen alkaa sitten 200 metrin aidan pystytys.. vihdoin loppuu vaijerissa roikkuminen.

Päivittelyitä tiedossa lisää kunhan mamman aikataulu antaa myöden...

Kohti Ruotsin EM-maastoja...



Reilu kuukausi on enää ennenkuin suuntaamme Säteriin Husbyhyn kisaamaan EM-tittelistä. Kisakuume alkaa olla jo melkoisen kova. Tällä hetkellä on menossa lähinnä massakausi, eli heppaa uppoaa urakalla ja liikuntaa sopivassa määrin..

Äitienpäivämaastoilua..

Lauantaina oli pitkästä aikaa mamman ja iskän vapaapäivä. Vaikka luonnollisesti minä ja veikka vaadimme normaalin aamupissillä käynnin aamuyöstä (pupujussilla tai jollain muulla otuksella oli vissiin juoksuaika kun veikka sekoili pitkin pihaa suu vaahdossa) ja vielä seitsemän maissa, nukkui koko perhe loppujen lopuksi melko pitkään. Päivä kului sitten pienen puuhailun parissa, mamma siisti marjapensaat ja iskä laitteli pihaa muuten, veikka ja minä nautiskelimme auringosta pihamaalla. Alku illasta iskä ja mamma sitten pakkasivat meidät autoon ison tavaramäärän keralla. Huomasin heti kun mamma pakkasi kisalaukun: panta, mantteli, koppa ja vesipullo. Nyt on tapahtumassa jotain mukavaa!! Veikkakin huomasi tuon pakkauksen ja sen jälkeen ei rauhaa sitten enää ollutkaan. Tavaroita pakattiin siis pomppivan koirakaksikon keskellä. Ja kun tavarat oli autossa, piti pomppiva koirakaksikko siirtää autoon. Mamma oli jostain syystä päättänyt etten ollut koko viikkona saanut juosta vapaana, ja nytkin fleksi naksautettiin pantaan kun piti siirtyä autoon. Wäne sai juosta autolle vapaana, no kuinka ollakkaan tuli pihatietä sitten juuri sillä hetkellä auto, joten veikka onnistui säikyttelemään auton (onneksi tuo oli naapuri joka kaiken kaikkiaan on varmasti jo oppinut varautumaan siihen että meidän kohdalla voi tapahtua ihan mitä vain) ja minäkin onnistuin tempaisemaan fleksin mamman kädestä.. No hirvittävän huudon jälkeen oli katastrofi taas hallinnassa ja koirat autossa. Mamma ja iskä hakivat vielä jotain sisältä ja kuinka ollakaan seuraavassa hetkessä Wäntty olikin taas ulko-oven takana.. No mamma oli jättänyt kuskin oven auki ja veikka oli luonnollisesti (veikkamaiseen tapaansa) livahtanut verkon välistä etupenkille ja ulos.. Ajatteli varmaan vain varmistaa että varmasti ollaan lähdössä johonkin...

Loppujen lopuksi matka alkoi. Veikka roikkui taas perinteisesti verkoissa koko matkan ja minä nautiskelin muilta osin koko auton takaosan hallinnasta. Välillä tosin piti hiukan komentaa veikkaa kun tuo meinasi siirtää takamustaan liian keskelle.. Parin tunnin jälkeen käännyimme hiekkatielle. Veikka ja minä aloitimme monroe-testin, aavistimme kumpikin mihin olimme tulleet: Mökille! Mukava ylläri että matkan kohteena olikin mökki, ja mummu ja vaari olivat tuolla meitä vastaanottamassa. Veikka pääsi juoksemaan vapaasti pitkin metsiä ja mantuja, mutta minut pidettiin edelleen fleksin päässä ja kytketiin vielä juoksulankaan. En kyllä yhtään ymmärtänyt moista menoa, kun mökillä on normaalisti aina saanut juoksennella ihan "nakuna" jopa ilman pantaa ja liiviä. Mamma ja iskä nauttivat saunasta ja mamma kävi jopa heittämässä talviturkin, vaikken kyllä ymmärtänyt miksi ihmiset sanoivat niin, sillä ainoa jonka näin järveen menevän oli turkiton mamma. Taas noita ihmisten höpsötyksiä. Sitten oli pikaisen sapuskan aika ja vetäytyminen yöpuulle.

Möksällä yöpyminen on ihanaa, ei pelkästään sen takia että aitassa on mukavan vilpoisaa ja pimeää, vaan sen takia että tuolla on mahdollisuus kömpiä mamman ja iskän viereen sänkyyn. Veikkakin yritti aluksi vallata sänkypaikan, mutta tein selväksi että MINÄ nukun sängyssä ja veikka sohvalla.

Herätyskello soi klo 4. Mamma totesi ettei meidän pitäisi valittaa kun samaan aikaan edellis yönä pyrimme pihalle. Unisen pöppöräinen porukka hipsi autolle ja suuntasi taas maantielle klo 5. Heräävä luonto näyttää kyllä kauniilta sumun leijaillessa peltojen yllä, auringon noustessa ja päivän hiljalleen kirkastuessa. Hiukan ennen seitsemää käännyimme taas hiekkatielle. Tuon tien päässä odotti liuta asuntoautoja ja vaunuja sekä useita muita "koiramaisia" autoja. Olimme vihdoin maastokisoissa.

Iskä vei veikan "jäähdyttelykävelylle" ja me mamman kanssa parkkeerasimme eläinlääkärin tarkistusjonoon. Manu-veikka oli saapunut myöskin ja kun mamma yritti käydä morjestamassa aloitimme Manun kanssa pöristellä toinen toisillemme. Ilmeisesti kisasta tulisi kova. No kun kerran veikan kanssa ei voinut kuluttaa aikaa, keskityin hurmaamaan muita ympärillä olevia koira, ihastuttava brindle wipukka tyttö tervehti minua jonossa kovin sydämellisellä halauksella ja olin aivan rakastunut. Sitten takanani oli ihastuttava skottineito jota yritin liehitellä parhaan kykyni mukaan ja jonkin ajan kulutta tein tuttavuutta suloisten farkkuneitojen kanssa. Olin aivan nimeni veroinen pyrkiessäni hurmaamaan kaikki ympärillä pyörivät neitoset.

Eläinlääkärin ja ilmoittautumisen hoiduttua pois päiväjärjestyksestä (eläinlääkärin käsissä en ollenkaan pitänyt tassujen tutkailuista). Alkoi sitten lämmittely ja verryttely. Iskä "paketoi" auton niin ettei aurinko paahtaisi veikkaa lämpöhalvaukseen ja lähti tutkailemaan sopivaa kuvauspaikkaa ja mamma ja minä lähdimme verryttelemään. Kävelyä, hölköttelyä, kävelyä, hölköttelyä, kävelyä. Välillä kävimme katsomassa missä vaiheessa juoksut olivat ja lisää kävelyä ja hölköttelyä. Sitten oli arvonta, tällä kertaa minulle lankesi sininen mantteli ja Manulle punainen. Mantteli päälle ja lisää hölköttelyä. Kävimme mamman kanssa muutamaan otteeseen radan reunalla hiukan "keräämässä" kierroksia, olisin ollut jo aivan valmis juoksuihin, mutta ensin piti antaa kaikkien afgaanien juosta. Sitten oli enää pari lähtöä ennen meidän vuoroamme. Menimme mamman kanssa Manun ja tukijoukkojensa luo näiden ollessa lämmittelemässä ja mamma kehoitti laittamaan Manullekkin kopan päähän jotta kävelisimme kisapaikalle rinnakkain. Aloitimme veikan kanssa hillittömän pörinän ja rähistelyn, kumpikin olimme kuitenkin kopat päässä ja pieni ravistelu kummankin mammalta ja kävelimme loppujen lopuksi suht "ihmisiksi" kisapaikalle. Onneksi tuo tunteiden tuuletus tehtiin radan ulkopuolella ettei lähtöpaikka muodostunut sotatantereeksi.

Sitten lähtöön. Mamma oli aavistuksen huolissaan löytyykö tänään siruni, mutta onneksi oli taas sellainen päivä että skanneri löysi helposti tuon nahkani sisällä olevan pienen mystisen herneen. Ja startille. Koko matkan numerotolpalta lähettäjän luo tuijotin intensiivisesti viehettä. Lähettäjä järjesteli meidät lähtövalmiuksiin ja kun mammalla meni heti irroitella hihna pannastani, pidin silmä kovana vahtia ettei viehe vain ehdi lähteä ennenkuin olen lähtövalmiina. Vihdoin hihna irti ja mamma otti kiinni massustani etten venkoilisi (turhaa sinänsä tuon venkoilupelon kannalta). Lähettäjä kysyi olimmeko valmiina ja kun sai myöntävän vastauksen niin Manun kuin minun mammalta sai viehe lähtöluvan. Kun lähettäjä irroitti otteensa, piti mamma vielä pari sekuntia minusta kiinni, niin että viehe kunnolla nytkähti liikkeelle ja irroittaessaan otteensa usutti: "Mene!" ei sillä, että olisin mitään usutusta tarvinnut, ampaisin täyteen vauhtiin ja jo kahdella loikalla olin reilusti Manun edellä. Toisen tai kolmannen käännöksen kohdalla vilkaisin veikan suuntaan ja todetessani olevani selkeästi edellä keskityin vain seuraamaan tiiviisti vieheen perässä. Yksi mutka meinasi taas mennä vähän pitkäksi, mutta onneksi tassut tapasivat pitoa nopeasti ja jahti jatkui. Maalissa oli kaksi väsynyttä koiraa, silti ihan pikkaisen piti murahtaa veikalle että viehe oli minun saaliini.

Mamma oli niin ylpeä minusta, ja niin oli kyllä kuvauspaikalta kömpinyt iskäkin. Juoksuni oli kuulemma ollut tähänastisen uran paras suoritus. Toivottavasti tuomarit olisivat samaa mieltä, kyse kun kuitenkin oli arvostelulajista. Koppa autolle ja lähdimme saman tien mamman kanssa palauttelevalle kävelylle. Mamma ei edes kuluttanut aikaa manttelin riisumiseen, vaan kävelylle heti etteivät lihakset mene jumiin. En koskaan näyttelyissä tai maastoissa suostu juomaan tarjotusta vesikupista, mutta mamma tiesi että ojan tai lätäkön vesi kelpaa minulle kyllä, niinpä ensimmäiseksi hakeuduimme ojan pientareelle jossa oli vettä. Tassuttelin etutassuni märäksi ja join hiukan. Kävelyä ja isommalle ojalle. Tuossa vaiheessa alkoi päälläni oleva mantteli kutittaa ja heittäydyin ojan pientareen heinikkoon piehtaroimaan. Meinasin pudota mantteleineni kaikkineni ojaan ja mammalle tuli kiirus riisua mantteli päältäni. Heittäydyin uudestaan piehtaroimaan, ja juuri niinhän siinä kävi, mulahdin puoliksi ojaan. No, märkä muta tuntui ihanan viilentävältä helteisessä päivässä. Aamun viileys oli tosiaan muuttunut pilvettömältä taivaalta paahtavaksi auringoksi, onneksi sentään tuuli viilensi ilmaa hiukan. Kävelimme takaisin auton suuntaan ja iskä ja veikka lähtivät kanssamme kävelylle. Ajatuksena olisi päästä kisa-alueen takana näkyneen järven rantaan. Totesimme vain tuon rantaan selviämisen mahdottomaksi tehtäväksi. Vastassa oli niin sähköpaimenta (kukaan ei halunnut kokeilla onko tuossa virta) ja toisella reittivalinnalla sellaista ryteikköä että hylkäsimme ajatuksen. Onneksi löytyi sentään reitti joen rantaan niin että pääsimme veikan kanssa kunnolla juomaan ja hiukan vilvoittamaan tassuja.

Joelta tullessa kävimme katsomassa alkuerän tuloksia. Vaikka juoksun aikana ja sen jälkeen oli tuntunut että olimme kumpikin vetäneet veikan kanssa hienon suorituksen, oli pisteemme aivan eri planeetalta. Minä menin jatkoon ja Manu ei. Joutuisin siis juoksemaan iltapäivän finaalin yksin. Ja kisoissa kulutettaisiin näin ollen koko päivä, toisaalta kyllähän siihen oli asennoiduttu että koko päivä menee. Minä ja veikka menimme autoon nokosille (tai siis minä otin nokoset ja veikka tähyili maailman menoa) mamma ja iskä puolestaan menivät nauttimaan buffetin antimia ja katselemaan meininkiä kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua ihmiset liittyivät seuraamme autolle ja aikaa kuluteltiin miten parhaaksi taidettiin: minä ja iskä nokostellen, veikka höseltäen auton vierellä milloin mitäkin ja mamma loikoillen auton vierellä kirjaansa lukien. Välillä paikat hiukan vaihtelivat, iskä auton etupenkille loikomaan, minä edelleen nukkuen auton perällä ja mamma nautiskelleen kirjastaan vieressäni auringosta nauttien.. niin ja veikka.. veikkakin malttoi välillä hetken maata auton vierellä mutta pääsääntöisesti "partioiden" auton ympäristöä tehden tuttavuutta kaikkien mahdollisten kanssa. Veikka ei pahemmin rähissyt tai päristellyt ohikulkijoille, ainoastaan "lassie" aiheutti haukkurähäkän, mutta tuohan ei ollutkaan vinttikoira..

Vihdoin ja viimein oli sitten finaalini vuoro. Taas kunnon lämmittelyt ja verryttelyt ennen starttia. Mamma oli katsonut kun naapuri auton salukia oli venytelty ennen finaalia ja oli harkinnut samaa minullekin, mutta todennut ettei kisat ole oikea paikka alkaa treenata lihashuoltoa, joten perinteisellä hyväksi havaitulla tavalla mennään.

Rata oli muutettu finaalia varten. Se oli hiukan pidempi (tai siltä ainakin mammasta näytti) ja kulkusuunta oli alkuerään nähden päinvastainen. Olin taas yhtä intoa täynnä kuin alkuerässä. Yritin jopa intoilla lähtöpaikalle ennenkuin oli vuoroni, mutta onneksi mamma sai pidettyä minut aisoissa (toisin kuin eräs wipukka joka karkasi radalle kesken italiaanon juoksun). Tällä kertaa juoksin punaisessa manttelissa. Nyt lähtövalmistelu oli nopeampaa, mamma oli pitänyt jo ennalta huolen että hihna oli kunnolla irroitettavissa. Valmis! ja viehe nytkähti liikkeelle! Tällä kertaa mamma ei jarrutellut vaan sain ampaista matkaan heti vieheen liikkuessa. Hiukan olivat mamma ja iskä pelänneet kuinka juoksisin kun ei olisi toista koiraa kirittämässä menoani. Pelko osoittautui täysin turhaksi, olin päättänyt saada tuon vieheen kiinni. Seurasin hyvin tiiviisti vieheen kannassa, en pyrkinyt saartamaan tai oikomaan vaan otin jokaisen kaarteen hyvin tiukasti. Lähettäjä kehui juoksuani mammalle, joka pelkäsi kuinka voimani riittivät. Kun kaksi kolmasosaa radasta oli juostu aloin hyytyä, ylämäessä vauhti hidastui, mutta vieheen kaartaessa takaisin alamäkeen päästelin taas jo täysillä. Ja vieheen pysähtyessä juoksin sen luo ja jäin katsomaan luokseni juoksevaa mammaa odottaen. Hiukan ennen kuin mamma ehti luokseni lähdin tassuttelemaan poispäin jolloin mamma hihkaisi nimeni ja palasin takaisin päin niin että mamma sai minut kiinni. Olin aivan puhki. Kieli roikkui ja läähätin oikein urakalla. Mamma melkein itki, niin tyytyväinen tuo oli juoksuuni. Eikä ihme että voimani oli imetty kuiviin, mammasta ainakin näytti että viehettä vedettiin reilusti lujempaan kuin alkuerissä. Nyt mamma otti manttelin pois heti kun pääsimme autolle ja suuntasimme heti lähimmälle ojalle jonne upotin kuumottavat etutassuni samalla kun join, join ja join.. Tuntui ettei läähätys lakkaa lainkaan. Kävelimme takaisin autolle jossa iskä hehkui onnea juoksustani. Mamma ja iskä totesivat yhdestä suusta että jos tästä ei tule hyviä pisteitä niin ei mistään, olin mennyt niin upeasti koko finaalin. Luulisi sertinkin irtoavan, ja jos ei irtoa niin ainakin näyttöä EMM kelpoisuudesta oli annettu.

Sitten ei ollutkaan taas muuta kuin jäähdyttelyä, odottelua, nukkumista, odottelua ja odottelua.. Vihdoin ja viimein kun kaikki finaalit oli juostu ja pääsimme odottelemaan palkintoja, jossa taas odoteltiin. Päivä oli ollut pitkä, niin tuomareille, järjestäjille kuin koirakoille. Ilmassa oli jo jonkin verran kärttyisyyttä, niin koirissa kuin ihmisissä. Niinpä vihdoin saatuamme palkinnon plakkariin poistuimme paikalta. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti antanut periksi enää jäädä taputtamaan onnitteluja kaikille jälkeemme juosseille koirille, vaikka yhtä lailla nuo olisivat onnentoivotukset ansainnet. Niinpä onnittelut kaikille menestyneille tätä kautta.

Kotiovi aukesi vihdoin ja viimein hiukan ennen kymmentä illalla.. kyllä päivälle oli kertynyt reilusti mittaa. Mamma oli polttanut kasvonsa, käsivartensa ja rintakehänsä, ja iskäkin oli kärvähtänyt jonkun verran. Iskä nauroi ettei autossa ole koskaan matkustanut noin väsyneitä koiria, vedimme veikan kanssa umpisikeitä miltei koko kotimatkan ajan. Eikä kotiin päästyä tarvinnut paljoa ketkuilla, kun ruuan syötyämme menimme nukkumaan. Niin taisi kyllä iskä ja mammakin kömpiä vuoteeseen liki saman tien..

Väsynyt mutta onnellinen vinttikoira tähyilee jo mikkelin kisojen suuntaan.. Kesän kisakausi on nyt avattu!

Veikan treenikaveri Wicca pyöräytti suloiset pennut aprillipäivänä.. Pentukuumetta voi käydä lisäämässä täällä:

Ihana maaliskuinen talvipäivä. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja edessä aukesi koskematonta hankea. Lunta jota oli satanut pari päivää aiemmin..

Keli, tai muutaman päivän lenkkitauko aiheutti sen että veikalla ja minulla oli virtaa kunnolla. Vaikka välillä tuli tähysteltyä rauhassa maisemia ja nautittua tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, niin tuli otettua myös lentoharjoituksia...

..tanssittua tulista tangoa...

...ja keskusteltua hiukan napakammin...

Auringosta ja maisemistakin nautittiin kyllä..

..välillä kauempana..

...ja välillä lähempänä..

Mikäs tällaisista päivistä nauttiessa kun kotipihalta aukeaa tällainen revittely alue (puiden takaa pilkottaa koti)

ja kun naapuritkaan eivät ole heti "aidan takana" häirtsemässä..


Vaikka lenkin seurauksena oli 1 haavoitettu takajalka (minun), yksi auki pureskeltu kaula (veikan) ja lukuisia mustelmia (iskällä ja mammalla) niin kyllä lenkki siltikin oli mitä nautinnollisin..

Päästäislenkkejä..

Mukava kun mamma ja iskä ovat kumpikin nyt lomalla pääsiäisen vietossa. Olemme kahtena päivänä käyneet nautiskelemassa mitä parhaista talvikeleistä lenkin puitteissa. Eilen kävimme peltolenkillä ja iskä zoomaili minusta kameralla kunnon virallisia kaksivuotiskuvia. Tässä tuotokset:

Tänään lenkitimme sitten metsässä niin että iskän puhelin seurasi lenkkiämme ja matkalta napsittiin muutama kuva muistoksi. Nuo löytyvät täältä. Täytyy kyllä todeta että lähimaastosta löytyy vaikka ja mitä mielenkiintoista: metsätyökoneita, mielenkiintoisia jälkiä ja kauniita maisemia...

Tampereen kv näyttely 2008.

Välillä aamut tuntuvat alkavan liian aikaisin, niin tänäänkin kun mamman herätyskellot pärähtivät soimaan 4:30. Onneksi pesut ja puunaukset oli tehty jo eilen, joten ei muuta kuin ihmisille vaatteet päälle, eväät laukkuun ja menoksi. Veikka pääsi mukaan tampereelle, sillä nyt ei ollut hoitopaikkaa tarjolla ja päivästä kotona olisi mahdollisesti tulossa liian pitkä yksin oltavaksi. Ja veikkahan on jo niin tottunut autoilija ja varsinkin autossa odottaja että mukaan otto on helppoa.

Jäniksenkäpälän sanotaan tuovan onnea, aamulla toivotti onnea kehään auton vierellä juoksenteleva jänöjussi, joka onneksi kuitenkin valitsi metsän puolen auton alle säntäämisen sijasta.

Olimme Tampereen messukeskuksella hyvissä ajoin, ja ehdimme hyvin treenailla keässä oloa usean kierroksen ajan. Iskä zuumaili uuden objektiivin kanssa ja yritti saada hallin valaistuksesta jotain tolkkua. Lukuisien poseerausharjoitusten jälkeen homma alkoi jo vähän naurattaakin. Sitten saapui Lunakin paikalle ja vuorotellen juoksentelimme ympäri pientä kehäämme ja harjoittelimme seisoskelua tuomarin edessä (siis harjoittelussamme kehäavustajan)

Tuomari tuntui tykkäävän minusta, arvostelu oli erittäin hyvää joka suuntaan. Vaikkakin mamma ja tuomari eivät ainakaan löytäneet yhteistä kieltä ja välillä tuntui tuo kieli olevan tuomarilta ja kehätoimitsijoiltakin olevan hukassa, sopivassa suhteessa englantia, saksaa, visiinkin unkariakin ja ties mitä muita.. Tuomari teki ainakin perusteellista työtä arvioidessaan, hampaiden ohella tuntuviksi tarkastettiin kitarisatkin... Kehätoimitsija varmisti vielä tuomarilta antavansa minulle oikeat nauhat ja ruusukkeet ei mamma meinannut kestää aloillaan. Serti! sitten ei muuta kuin odottamaan Lunan arviointia.

Lunallekin tuli serti ja arvostelu muutoinkin kehuva. Sitten rodun parhaan valintaan. Tuomari arvotti minut rodun parhaaksi ja Lunan vsp:ksi. Eli ryhmäkehä odottaa..

Tittelin kunniaksi iskä lankesi ostamaan minulle kunnon motoristihenkisen rock-pannan..

Onneksi veikka tuli otettua mukaan, sillä muutoin olisi todellakin ollut pitkä päivä yksin kotona. Nyt pääsimme ulkoilemaan pihamaalle ja autoon nokosille koko porukka. Ja todellakin kaikki taisivat ainakin jonkinmoiset unet kiskaista. Iskä totesi että joutunee hankkimaan asuntoauton jotta odottaminen muuttuu mukavammaksi...

Ryhmäkehässä jyräsivät taas perinteiset rodut, vaikka seisoinkin niin upeasti että mamma oli erittäin ylpeä minusta. 2 vuoden ja 1 päivän ikäisenä saavutettu FIN-MVA titteli, nyt voikin sitten keskittyä ensisijaisesti tuonne juoksemisen puolelle.

Happy Birthday to mee.. Happy Birthday to meee.. Happy Birthday Polskispentue, Happy Birthday to all toooooooo...

2 vuotta

Talvimaastot

Kisakausi 2008 on sitten virallisesti avattu. Aamusta iskä ja mamma pakkasivat minut ja veikan autoon ja suuntaus Tammelaan, Mustialan maatalousoppilaitokselle alkoi. Minun ja Aatin startti oli aikataulun mukaan 13.20 joten iskä ja mamma totesivat että tähdätään paikalle jo puolenpäivän aikaan jotta iskä ehtii testailla kameraa vähän muihinkin ennen meidän starttia.

Aamusta keli oli mitä mukavin, loppuviikosta oli satanut lunta ja aurinko pilkisteli pilvien välistä. Paha vaan että mitä lähemmäs Tammelaa saavuttiin, sitä pahemmaksi keli muuttui ja loppujen lopuksi tuntui kunnon pyry pyyhkivän pitkin maita ja mantuja. No, juoksemista "pikku" sade ei haittaisi, mutta katsomossa ja varsinkin kuvatessa pöllyävä lumi kyllä hiukan häiriköi.

Paikalle päästyämme Wäntty järjesti taas hyvin Wäiskimäisen kohtauksen livahdettuaan autosta ilman hihnaa.. No onneksi mammalla oli jokin vaisto pelannut aamulla ja oli napannut pillin mukaan. Ihme sinänsä että veikka reagoi pillin vihellykseen ja suuremmilta häiriöiltä (ja vaurioilta) vältyttiin. Hetken jaloittelun jälkeen meidät pistettiin takaisin autoon ja mamma ja iskä tutkailivat järjestelyitä. Aikaa starttiin oli hyvin ja Aati ihmisineen ei ollut vielä saapunut, joten mamma päätti käyttää minut eläinlääkärillä ja käydä hoitamassa ilmoittautumisen. Orlitsa oli tullut jo hyvissä ajoin, joten pääsin morjestamaan tuota vauhdin jumalatartakin. Paikalla oli myös toinen hortai Rutja.

Vihdoin Aatikin saapui paikalle, tuoden mukanaan kivan yllätyksen kun pikku Kirakin oli matkassa mukana. Olin totaalisen myyty tuohon mini-luna-mokkeen.

Sitten oli aika valmistautua kisaan. Muiden juoksuja en pahemmin ehtinyt katselemaan kun mamma juoksutti pitkin pikkuteitä lämmitellessään lihaksiani. Maastokuvioinen pleece-pukuni herätti taas ansaittua huomiota, tokikin maastokoiralla pitää olla maastopuku. Mamma oli hankkinut minulle oman juoksumanttelin, ja kun lähtövärit oli arvotu niin sain pukea punaisen manttelin puvun alle.

Orlitsa ja Rutja juoksivat juuri ennen meitä. Juoksu sinänsä oli taas hieno suoritus, mutta valitettavasti Rutja päätti järjestää hiukan extraohjelmaa juoksennellen pitkin poikin kisatannerta vieheen pysähdyttyä. Loppujen lopuksi taisi olla Orlitsa joka houkutteli hihnassa Rutjan antamaan emännälleen kiinni ja kisa pääsi jatkumaan meidänkin osalta.

Olin kyllä kovaa vauhtia menossa juoksupaikalle, mutta ihan täysin en ollut kärryillä mistä nyt olikaan kyse. Lähtövalmius. Viehe lähti liikkeelle, lähettäjä päästi irti pannasta ja ampaisin: Juoksemaan kilvoitellen Aatin kanssa. Sitten viehe teki ensimmäsen mutkan kohdalla nykäisyn ja päässäni napsahti. Eihän täällä leikkimässä oltu vaan jahtaamassa tuota viehettä. Sen jälkeen olinkin kisafiiliksillä.

Startin jälkeen palautteleva tassuttelu (veikkakin pääsi vähän liikuttamaan tassujaan pihamaalle) ja sitten autoon lepäämään. Mamma ja iskä lähtivätkin siinä vaiheessa sitten sisälle nautiskelemaan hyvin ansaitut kahvikupilliset ja lämmittelemään viimaisan pyryn kourista. Tulosten tullessa ilmoitustaululle olimme pisteissä suhteellisen tasoissa siskon kanssa; Aatilla 210 ja minulla 206 pistettä. Pääasia että finaaliraja ylittyi kummallakin.

Tauon jälkeen lisää hengailua, uudestaan eläinlääkärin tarkastukseen ja odottamaan starttia. Toisen takajalan yhden kynnen reuna oli vähän nirhaantunut alkuerissä, mutta tuo ei menoa haitannut joten finaalia odotellen. Iskä kulutti aikaa kuvailemalla pikku Kiraa ja finaalien käynnistyessä siirtyi tuo kameroineen sitten radan varteen kuvaamaan juoksijoita. Veikka luonnollisesti päätyi taas autoon odottamaan..

Lumisade oli onneksi laantunut ja vaikka tuuli tuntuikin paikoitellen ilkeältä, oli olotila pääsääntöisesti mukava. Nyt mamma taluttelikin minua radan vierustalla, niin että näin useita startteja ja vieheintoni nousi kummasti alkueriin verrattuna. Parhaimmillaan tein railun metrin korkuisia hyppäyksiä suoraan ylöspäin paikaltani, kun olisin niin kovin halunnut jo päästä juoksemaan.

Vihdoin ja viimein oli sitten meidän finaalin vuoro. Pikku Kirakin oli aidan vierellä katsomassa kuinka isot juoksevat. Valmiina lähtöön. Viehe liikkeelle. Lähettäjän ote irti. Ampaisen heti keulille seuraten hyvin viehettä, lukien radan linjaa, mistä kannattaa saartaa. Alas mäkeä ja sitten ylös toista reunaa. Jyrkkä mutka. Vauhtini oli niin kova etten saanut käännetyksi vaan juoksin lennossa paimenlangan yli radan ulkopuolelle. Viehe ei kadonnut silmistäni hetkeksikään ja todettuani vieheen kaartavan poispäin aidasta jonka takana juoksin, ampaisin aidan yli takaisin radalle. Tuossa vaiheessa päästinkin sitten veret hyydyttävän parkaisun.. Ja vieheelle. Mamma singahti lähettäjän kanssa tarkistamaan tilanteeni, sillä nilkutin toista takajalkaa, onneksi sekä ulvahdus että nilkutus oli vain säikähdystä, ainakaan verta ei tullut mistään ja nilkutuskin laantui kun mamma tarkistuksen jälkeen taputti pakaroille ja totesi että kaikki kunnossa.

Harmitti vietävästi pieleen mennyt juoksu. Mamma maalaili kauhukuvia kuinka nyt tulee hylkäys ja ruotsin em-kisat karkaavat sen siliän tien tavoittamattomiin. No urheilu on aina vaarallista. Palauttelut (veikan kanssa) ja odottelua. Palkintojen jako olikin sisätiloissa, joten veikka ja minä saimme mennä autoon lepäilemään ja odottamaan kotiin lähtöä.

Kisat olivat hienot kaiken kaikkiaan. Päivän mittaan valmistui useita maastovalioita ja kun meidän palkitsemisen aika koitti ei saldo ollut yhtään huono: Orlitsa juoksi sertin arvoisesti, Aati sai ensimmäisen maastosertin ja minullekin sertin arvoinen suoritus. Tuomarit eivät olleet rokottaneet pisteissä niin paljoa kuin oli pelätty.

Kaikkiaan mukava päivä ja nyt on kaikilla suomessa asuvilla Polskis-pennuilla ensimmäiset maastosertit plakkarissa. Aatu-iskän kunniakkaita jälkiä seurataan..