Talvimaastot

Kisakausi 2008 on sitten virallisesti avattu. Aamusta iskä ja mamma pakkasivat minut ja veikan autoon ja suuntaus Tammelaan, Mustialan maatalousoppilaitokselle alkoi. Minun ja Aatin startti oli aikataulun mukaan 13.20 joten iskä ja mamma totesivat että tähdätään paikalle jo puolenpäivän aikaan jotta iskä ehtii testailla kameraa vähän muihinkin ennen meidän starttia.

Aamusta keli oli mitä mukavin, loppuviikosta oli satanut lunta ja aurinko pilkisteli pilvien välistä. Paha vaan että mitä lähemmäs Tammelaa saavuttiin, sitä pahemmaksi keli muuttui ja loppujen lopuksi tuntui kunnon pyry pyyhkivän pitkin maita ja mantuja. No, juoksemista "pikku" sade ei haittaisi, mutta katsomossa ja varsinkin kuvatessa pöllyävä lumi kyllä hiukan häiriköi.

Paikalle päästyämme Wäntty järjesti taas hyvin Wäiskimäisen kohtauksen livahdettuaan autosta ilman hihnaa.. No onneksi mammalla oli jokin vaisto pelannut aamulla ja oli napannut pillin mukaan. Ihme sinänsä että veikka reagoi pillin vihellykseen ja suuremmilta häiriöiltä (ja vaurioilta) vältyttiin. Hetken jaloittelun jälkeen meidät pistettiin takaisin autoon ja mamma ja iskä tutkailivat järjestelyitä. Aikaa starttiin oli hyvin ja Aati ihmisineen ei ollut vielä saapunut, joten mamma päätti käyttää minut eläinlääkärillä ja käydä hoitamassa ilmoittautumisen. Orlitsa oli tullut jo hyvissä ajoin, joten pääsin morjestamaan tuota vauhdin jumalatartakin. Paikalla oli myös toinen hortai Rutja.

Vihdoin Aatikin saapui paikalle, tuoden mukanaan kivan yllätyksen kun pikku Kirakin oli matkassa mukana. Olin totaalisen myyty tuohon mini-luna-mokkeen.

Sitten oli aika valmistautua kisaan. Muiden juoksuja en pahemmin ehtinyt katselemaan kun mamma juoksutti pitkin pikkuteitä lämmitellessään lihaksiani. Maastokuvioinen pleece-pukuni herätti taas ansaittua huomiota, tokikin maastokoiralla pitää olla maastopuku. Mamma oli hankkinut minulle oman juoksumanttelin, ja kun lähtövärit oli arvotu niin sain pukea punaisen manttelin puvun alle.

Orlitsa ja Rutja juoksivat juuri ennen meitä. Juoksu sinänsä oli taas hieno suoritus, mutta valitettavasti Rutja päätti järjestää hiukan extraohjelmaa juoksennellen pitkin poikin kisatannerta vieheen pysähdyttyä. Loppujen lopuksi taisi olla Orlitsa joka houkutteli hihnassa Rutjan antamaan emännälleen kiinni ja kisa pääsi jatkumaan meidänkin osalta.

Olin kyllä kovaa vauhtia menossa juoksupaikalle, mutta ihan täysin en ollut kärryillä mistä nyt olikaan kyse. Lähtövalmius. Viehe lähti liikkeelle, lähettäjä päästi irti pannasta ja ampaisin: Juoksemaan kilvoitellen Aatin kanssa. Sitten viehe teki ensimmäsen mutkan kohdalla nykäisyn ja päässäni napsahti. Eihän täällä leikkimässä oltu vaan jahtaamassa tuota viehettä. Sen jälkeen olinkin kisafiiliksillä.

Startin jälkeen palautteleva tassuttelu (veikkakin pääsi vähän liikuttamaan tassujaan pihamaalle) ja sitten autoon lepäämään. Mamma ja iskä lähtivätkin siinä vaiheessa sitten sisälle nautiskelemaan hyvin ansaitut kahvikupilliset ja lämmittelemään viimaisan pyryn kourista. Tulosten tullessa ilmoitustaululle olimme pisteissä suhteellisen tasoissa siskon kanssa; Aatilla 210 ja minulla 206 pistettä. Pääasia että finaaliraja ylittyi kummallakin.

Tauon jälkeen lisää hengailua, uudestaan eläinlääkärin tarkastukseen ja odottamaan starttia. Toisen takajalan yhden kynnen reuna oli vähän nirhaantunut alkuerissä, mutta tuo ei menoa haitannut joten finaalia odotellen. Iskä kulutti aikaa kuvailemalla pikku Kiraa ja finaalien käynnistyessä siirtyi tuo kameroineen sitten radan varteen kuvaamaan juoksijoita. Veikka luonnollisesti päätyi taas autoon odottamaan..

Lumisade oli onneksi laantunut ja vaikka tuuli tuntuikin paikoitellen ilkeältä, oli olotila pääsääntöisesti mukava. Nyt mamma taluttelikin minua radan vierustalla, niin että näin useita startteja ja vieheintoni nousi kummasti alkueriin verrattuna. Parhaimmillaan tein railun metrin korkuisia hyppäyksiä suoraan ylöspäin paikaltani, kun olisin niin kovin halunnut jo päästä juoksemaan.

Vihdoin ja viimein oli sitten meidän finaalin vuoro. Pikku Kirakin oli aidan vierellä katsomassa kuinka isot juoksevat. Valmiina lähtöön. Viehe liikkeelle. Lähettäjän ote irti. Ampaisen heti keulille seuraten hyvin viehettä, lukien radan linjaa, mistä kannattaa saartaa. Alas mäkeä ja sitten ylös toista reunaa. Jyrkkä mutka. Vauhtini oli niin kova etten saanut käännetyksi vaan juoksin lennossa paimenlangan yli radan ulkopuolelle. Viehe ei kadonnut silmistäni hetkeksikään ja todettuani vieheen kaartavan poispäin aidasta jonka takana juoksin, ampaisin aidan yli takaisin radalle. Tuossa vaiheessa päästinkin sitten veret hyydyttävän parkaisun.. Ja vieheelle. Mamma singahti lähettäjän kanssa tarkistamaan tilanteeni, sillä nilkutin toista takajalkaa, onneksi sekä ulvahdus että nilkutus oli vain säikähdystä, ainakaan verta ei tullut mistään ja nilkutuskin laantui kun mamma tarkistuksen jälkeen taputti pakaroille ja totesi että kaikki kunnossa.

Harmitti vietävästi pieleen mennyt juoksu. Mamma maalaili kauhukuvia kuinka nyt tulee hylkäys ja ruotsin em-kisat karkaavat sen siliän tien tavoittamattomiin. No urheilu on aina vaarallista. Palauttelut (veikan kanssa) ja odottelua. Palkintojen jako olikin sisätiloissa, joten veikka ja minä saimme mennä autoon lepäilemään ja odottamaan kotiin lähtöä.

Kisat olivat hienot kaiken kaikkiaan. Päivän mittaan valmistui useita maastovalioita ja kun meidän palkitsemisen aika koitti ei saldo ollut yhtään huono: Orlitsa juoksi sertin arvoisesti, Aati sai ensimmäisen maastosertin ja minullekin sertin arvoinen suoritus. Tuomarit eivät olleet rokottaneet pisteissä niin paljoa kuin oli pelätty.

Kaikkiaan mukava päivä ja nyt on kaikilla suomessa asuvilla Polskis-pennuilla ensimmäiset maastosertit plakkarissa. Aatu-iskän kunniakkaita jälkiä seurataan..