maanantaina, toukokuuta 12, 2008

Äitienpäivämaastoilua..

Lauantaina oli pitkästä aikaa mamman ja iskän vapaapäivä. Vaikka luonnollisesti minä ja veikka vaadimme normaalin aamupissillä käynnin aamuyöstä (pupujussilla tai jollain muulla otuksella oli vissiin juoksuaika kun veikka sekoili pitkin pihaa suu vaahdossa) ja vielä seitsemän maissa, nukkui koko perhe loppujen lopuksi melko pitkään. Päivä kului sitten pienen puuhailun parissa, mamma siisti marjapensaat ja iskä laitteli pihaa muuten, veikka ja minä nautiskelimme auringosta pihamaalla. Alku illasta iskä ja mamma sitten pakkasivat meidät autoon ison tavaramäärän keralla. Huomasin heti kun mamma pakkasi kisalaukun: panta, mantteli, koppa ja vesipullo. Nyt on tapahtumassa jotain mukavaa!! Veikkakin huomasi tuon pakkauksen ja sen jälkeen ei rauhaa sitten enää ollutkaan. Tavaroita pakattiin siis pomppivan koirakaksikon keskellä. Ja kun tavarat oli autossa, piti pomppiva koirakaksikko siirtää autoon. Mamma oli jostain syystä päättänyt etten ollut koko viikkona saanut juosta vapaana, ja nytkin fleksi naksautettiin pantaan kun piti siirtyä autoon. Wäne sai juosta autolle vapaana, no kuinka ollakkaan tuli pihatietä sitten juuri sillä hetkellä auto, joten veikka onnistui säikyttelemään auton (onneksi tuo oli naapuri joka kaiken kaikkiaan on varmasti jo oppinut varautumaan siihen että meidän kohdalla voi tapahtua ihan mitä vain) ja minäkin onnistuin tempaisemaan fleksin mamman kädestä.. No hirvittävän huudon jälkeen oli katastrofi taas hallinnassa ja koirat autossa. Mamma ja iskä hakivat vielä jotain sisältä ja kuinka ollakaan seuraavassa hetkessä Wäntty olikin taas ulko-oven takana.. No mamma oli jättänyt kuskin oven auki ja veikka oli luonnollisesti (veikkamaiseen tapaansa) livahtanut verkon välistä etupenkille ja ulos.. Ajatteli varmaan vain varmistaa että varmasti ollaan lähdössä johonkin...

Loppujen lopuksi matka alkoi. Veikka roikkui taas perinteisesti verkoissa koko matkan ja minä nautiskelin muilta osin koko auton takaosan hallinnasta. Välillä tosin piti hiukan komentaa veikkaa kun tuo meinasi siirtää takamustaan liian keskelle.. Parin tunnin jälkeen käännyimme hiekkatielle. Veikka ja minä aloitimme monroe-testin, aavistimme kumpikin mihin olimme tulleet: Mökille! Mukava ylläri että matkan kohteena olikin mökki, ja mummu ja vaari olivat tuolla meitä vastaanottamassa. Veikka pääsi juoksemaan vapaasti pitkin metsiä ja mantuja, mutta minut pidettiin edelleen fleksin päässä ja kytketiin vielä juoksulankaan. En kyllä yhtään ymmärtänyt moista menoa, kun mökillä on normaalisti aina saanut juoksennella ihan "nakuna" jopa ilman pantaa ja liiviä. Mamma ja iskä nauttivat saunasta ja mamma kävi jopa heittämässä talviturkin, vaikken kyllä ymmärtänyt miksi ihmiset sanoivat niin, sillä ainoa jonka näin järveen menevän oli turkiton mamma. Taas noita ihmisten höpsötyksiä. Sitten oli pikaisen sapuskan aika ja vetäytyminen yöpuulle.

Möksällä yöpyminen on ihanaa, ei pelkästään sen takia että aitassa on mukavan vilpoisaa ja pimeää, vaan sen takia että tuolla on mahdollisuus kömpiä mamman ja iskän viereen sänkyyn. Veikkakin yritti aluksi vallata sänkypaikan, mutta tein selväksi että MINÄ nukun sängyssä ja veikka sohvalla.

Herätyskello soi klo 4. Mamma totesi ettei meidän pitäisi valittaa kun samaan aikaan edellis yönä pyrimme pihalle. Unisen pöppöräinen porukka hipsi autolle ja suuntasi taas maantielle klo 5. Heräävä luonto näyttää kyllä kauniilta sumun leijaillessa peltojen yllä, auringon noustessa ja päivän hiljalleen kirkastuessa. Hiukan ennen seitsemää käännyimme taas hiekkatielle. Tuon tien päässä odotti liuta asuntoautoja ja vaunuja sekä useita muita "koiramaisia" autoja. Olimme vihdoin maastokisoissa.

Iskä vei veikan "jäähdyttelykävelylle" ja me mamman kanssa parkkeerasimme eläinlääkärin tarkistusjonoon. Manu-veikka oli saapunut myöskin ja kun mamma yritti käydä morjestamassa aloitimme Manun kanssa pöristellä toinen toisillemme. Ilmeisesti kisasta tulisi kova. No kun kerran veikan kanssa ei voinut kuluttaa aikaa, keskityin hurmaamaan muita ympärillä olevia koira, ihastuttava brindle wipukka tyttö tervehti minua jonossa kovin sydämellisellä halauksella ja olin aivan rakastunut. Sitten takanani oli ihastuttava skottineito jota yritin liehitellä parhaan kykyni mukaan ja jonkin ajan kulutta tein tuttavuutta suloisten farkkuneitojen kanssa. Olin aivan nimeni veroinen pyrkiessäni hurmaamaan kaikki ympärillä pyörivät neitoset.

Eläinlääkärin ja ilmoittautumisen hoiduttua pois päiväjärjestyksestä (eläinlääkärin käsissä en ollenkaan pitänyt tassujen tutkailuista). Alkoi sitten lämmittely ja verryttely. Iskä "paketoi" auton niin ettei aurinko paahtaisi veikkaa lämpöhalvaukseen ja lähti tutkailemaan sopivaa kuvauspaikkaa ja mamma ja minä lähdimme verryttelemään. Kävelyä, hölköttelyä, kävelyä, hölköttelyä, kävelyä. Välillä kävimme katsomassa missä vaiheessa juoksut olivat ja lisää kävelyä ja hölköttelyä. Sitten oli arvonta, tällä kertaa minulle lankesi sininen mantteli ja Manulle punainen. Mantteli päälle ja lisää hölköttelyä. Kävimme mamman kanssa muutamaan otteeseen radan reunalla hiukan "keräämässä" kierroksia, olisin ollut jo aivan valmis juoksuihin, mutta ensin piti antaa kaikkien afgaanien juosta. Sitten oli enää pari lähtöä ennen meidän vuoroamme. Menimme mamman kanssa Manun ja tukijoukkojensa luo näiden ollessa lämmittelemässä ja mamma kehoitti laittamaan Manullekkin kopan päähän jotta kävelisimme kisapaikalle rinnakkain. Aloitimme veikan kanssa hillittömän pörinän ja rähistelyn, kumpikin olimme kuitenkin kopat päässä ja pieni ravistelu kummankin mammalta ja kävelimme loppujen lopuksi suht "ihmisiksi" kisapaikalle. Onneksi tuo tunteiden tuuletus tehtiin radan ulkopuolella ettei lähtöpaikka muodostunut sotatantereeksi.

Sitten lähtöön. Mamma oli aavistuksen huolissaan löytyykö tänään siruni, mutta onneksi oli taas sellainen päivä että skanneri löysi helposti tuon nahkani sisällä olevan pienen mystisen herneen. Ja startille. Koko matkan numerotolpalta lähettäjän luo tuijotin intensiivisesti viehettä. Lähettäjä järjesteli meidät lähtövalmiuksiin ja kun mammalla meni heti irroitella hihna pannastani, pidin silmä kovana vahtia ettei viehe vain ehdi lähteä ennenkuin olen lähtövalmiina. Vihdoin hihna irti ja mamma otti kiinni massustani etten venkoilisi (turhaa sinänsä tuon venkoilupelon kannalta). Lähettäjä kysyi olimmeko valmiina ja kun sai myöntävän vastauksen niin Manun kuin minun mammalta sai viehe lähtöluvan. Kun lähettäjä irroitti otteensa, piti mamma vielä pari sekuntia minusta kiinni, niin että viehe kunnolla nytkähti liikkeelle ja irroittaessaan otteensa usutti: "Mene!" ei sillä, että olisin mitään usutusta tarvinnut, ampaisin täyteen vauhtiin ja jo kahdella loikalla olin reilusti Manun edellä. Toisen tai kolmannen käännöksen kohdalla vilkaisin veikan suuntaan ja todetessani olevani selkeästi edellä keskityin vain seuraamaan tiiviisti vieheen perässä. Yksi mutka meinasi taas mennä vähän pitkäksi, mutta onneksi tassut tapasivat pitoa nopeasti ja jahti jatkui. Maalissa oli kaksi väsynyttä koiraa, silti ihan pikkaisen piti murahtaa veikalle että viehe oli minun saaliini.

Mamma oli niin ylpeä minusta, ja niin oli kyllä kuvauspaikalta kömpinyt iskäkin. Juoksuni oli kuulemma ollut tähänastisen uran paras suoritus. Toivottavasti tuomarit olisivat samaa mieltä, kyse kun kuitenkin oli arvostelulajista. Koppa autolle ja lähdimme saman tien mamman kanssa palauttelevalle kävelylle. Mamma ei edes kuluttanut aikaa manttelin riisumiseen, vaan kävelylle heti etteivät lihakset mene jumiin. En koskaan näyttelyissä tai maastoissa suostu juomaan tarjotusta vesikupista, mutta mamma tiesi että ojan tai lätäkön vesi kelpaa minulle kyllä, niinpä ensimmäiseksi hakeuduimme ojan pientareelle jossa oli vettä. Tassuttelin etutassuni märäksi ja join hiukan. Kävelyä ja isommalle ojalle. Tuossa vaiheessa alkoi päälläni oleva mantteli kutittaa ja heittäydyin ojan pientareen heinikkoon piehtaroimaan. Meinasin pudota mantteleineni kaikkineni ojaan ja mammalle tuli kiirus riisua mantteli päältäni. Heittäydyin uudestaan piehtaroimaan, ja juuri niinhän siinä kävi, mulahdin puoliksi ojaan. No, märkä muta tuntui ihanan viilentävältä helteisessä päivässä. Aamun viileys oli tosiaan muuttunut pilvettömältä taivaalta paahtavaksi auringoksi, onneksi sentään tuuli viilensi ilmaa hiukan. Kävelimme takaisin auton suuntaan ja iskä ja veikka lähtivät kanssamme kävelylle. Ajatuksena olisi päästä kisa-alueen takana näkyneen järven rantaan. Totesimme vain tuon rantaan selviämisen mahdottomaksi tehtäväksi. Vastassa oli niin sähköpaimenta (kukaan ei halunnut kokeilla onko tuossa virta) ja toisella reittivalinnalla sellaista ryteikköä että hylkäsimme ajatuksen. Onneksi löytyi sentään reitti joen rantaan niin että pääsimme veikan kanssa kunnolla juomaan ja hiukan vilvoittamaan tassuja.

Joelta tullessa kävimme katsomassa alkuerän tuloksia. Vaikka juoksun aikana ja sen jälkeen oli tuntunut että olimme kumpikin vetäneet veikan kanssa hienon suorituksen, oli pisteemme aivan eri planeetalta. Minä menin jatkoon ja Manu ei. Joutuisin siis juoksemaan iltapäivän finaalin yksin. Ja kisoissa kulutettaisiin näin ollen koko päivä, toisaalta kyllähän siihen oli asennoiduttu että koko päivä menee. Minä ja veikka menimme autoon nokosille (tai siis minä otin nokoset ja veikka tähyili maailman menoa) mamma ja iskä puolestaan menivät nauttimaan buffetin antimia ja katselemaan meininkiä kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua ihmiset liittyivät seuraamme autolle ja aikaa kuluteltiin miten parhaaksi taidettiin: minä ja iskä nokostellen, veikka höseltäen auton vierellä milloin mitäkin ja mamma loikoillen auton vierellä kirjaansa lukien. Välillä paikat hiukan vaihtelivat, iskä auton etupenkille loikomaan, minä edelleen nukkuen auton perällä ja mamma nautiskelleen kirjastaan vieressäni auringosta nauttien.. niin ja veikka.. veikkakin malttoi välillä hetken maata auton vierellä mutta pääsääntöisesti "partioiden" auton ympäristöä tehden tuttavuutta kaikkien mahdollisten kanssa. Veikka ei pahemmin rähissyt tai päristellyt ohikulkijoille, ainoastaan "lassie" aiheutti haukkurähäkän, mutta tuohan ei ollutkaan vinttikoira..

Vihdoin ja viimein oli sitten finaalini vuoro. Taas kunnon lämmittelyt ja verryttelyt ennen starttia. Mamma oli katsonut kun naapuri auton salukia oli venytelty ennen finaalia ja oli harkinnut samaa minullekin, mutta todennut ettei kisat ole oikea paikka alkaa treenata lihashuoltoa, joten perinteisellä hyväksi havaitulla tavalla mennään.

Rata oli muutettu finaalia varten. Se oli hiukan pidempi (tai siltä ainakin mammasta näytti) ja kulkusuunta oli alkuerään nähden päinvastainen. Olin taas yhtä intoa täynnä kuin alkuerässä. Yritin jopa intoilla lähtöpaikalle ennenkuin oli vuoroni, mutta onneksi mamma sai pidettyä minut aisoissa (toisin kuin eräs wipukka joka karkasi radalle kesken italiaanon juoksun). Tällä kertaa juoksin punaisessa manttelissa. Nyt lähtövalmistelu oli nopeampaa, mamma oli pitänyt jo ennalta huolen että hihna oli kunnolla irroitettavissa. Valmis! ja viehe nytkähti liikkeelle! Tällä kertaa mamma ei jarrutellut vaan sain ampaista matkaan heti vieheen liikkuessa. Hiukan olivat mamma ja iskä pelänneet kuinka juoksisin kun ei olisi toista koiraa kirittämässä menoani. Pelko osoittautui täysin turhaksi, olin päättänyt saada tuon vieheen kiinni. Seurasin hyvin tiiviisti vieheen kannassa, en pyrkinyt saartamaan tai oikomaan vaan otin jokaisen kaarteen hyvin tiukasti. Lähettäjä kehui juoksuani mammalle, joka pelkäsi kuinka voimani riittivät. Kun kaksi kolmasosaa radasta oli juostu aloin hyytyä, ylämäessä vauhti hidastui, mutta vieheen kaartaessa takaisin alamäkeen päästelin taas jo täysillä. Ja vieheen pysähtyessä juoksin sen luo ja jäin katsomaan luokseni juoksevaa mammaa odottaen. Hiukan ennen kuin mamma ehti luokseni lähdin tassuttelemaan poispäin jolloin mamma hihkaisi nimeni ja palasin takaisin päin niin että mamma sai minut kiinni. Olin aivan puhki. Kieli roikkui ja läähätin oikein urakalla. Mamma melkein itki, niin tyytyväinen tuo oli juoksuuni. Eikä ihme että voimani oli imetty kuiviin, mammasta ainakin näytti että viehettä vedettiin reilusti lujempaan kuin alkuerissä. Nyt mamma otti manttelin pois heti kun pääsimme autolle ja suuntasimme heti lähimmälle ojalle jonne upotin kuumottavat etutassuni samalla kun join, join ja join.. Tuntui ettei läähätys lakkaa lainkaan. Kävelimme takaisin autolle jossa iskä hehkui onnea juoksustani. Mamma ja iskä totesivat yhdestä suusta että jos tästä ei tule hyviä pisteitä niin ei mistään, olin mennyt niin upeasti koko finaalin. Luulisi sertinkin irtoavan, ja jos ei irtoa niin ainakin näyttöä EMM kelpoisuudesta oli annettu.

Sitten ei ollutkaan taas muuta kuin jäähdyttelyä, odottelua, nukkumista, odottelua ja odottelua.. Vihdoin ja viimein kun kaikki finaalit oli juostu ja pääsimme odottelemaan palkintoja, jossa taas odoteltiin. Päivä oli ollut pitkä, niin tuomareille, järjestäjille kuin koirakoille. Ilmassa oli jo jonkin verran kärttyisyyttä, niin koirissa kuin ihmisissä. Niinpä vihdoin saatuamme palkinnon plakkariin poistuimme paikalta. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti antanut periksi enää jäädä taputtamaan onnitteluja kaikille jälkeemme juosseille koirille, vaikka yhtä lailla nuo olisivat onnentoivotukset ansainnet. Niinpä onnittelut kaikille menestyneille tätä kautta.

Kotiovi aukesi vihdoin ja viimein hiukan ennen kymmentä illalla.. kyllä päivälle oli kertynyt reilusti mittaa. Mamma oli polttanut kasvonsa, käsivartensa ja rintakehänsä, ja iskäkin oli kärvähtänyt jonkun verran. Iskä nauroi ettei autossa ole koskaan matkustanut noin väsyneitä koiria, vedimme veikan kanssa umpisikeitä miltei koko kotimatkan ajan. Eikä kotiin päästyä tarvinnut paljoa ketkuilla, kun ruuan syötyämme menimme nukkumaan. Niin taisi kyllä iskä ja mammakin kömpiä vuoteeseen liki saman tien..

Väsynyt mutta onnellinen vinttikoira tähyilee jo mikkelin kisojen suuntaan.. Kesän kisakausi on nyt avattu!

1 kommentti:

polskis kirjoitti...

Mahtavan legendaarinen kisaraportti! Nauroin aivan hillittömästi monessa kohdassa, varsinkin wäntyn tempaukset verkoissa roikkumisineen hersyttivät mojovat naurut :D Tuntui ihan kuin oisin ollut takapenkillä matkalla mukana. Ihanan eläväisesti kirjoitettu!

Kovia reissuja nuo ovat, kun päivät venyvät näin pitkiksi. Kyllä työ ootte melkosia sissejä!

Mulla on hieman vastatuulta Ruotsin suhteen. Lomat ja toimintabudjetti ovat huvenneet kesän osalta täysin minimiin. Saas nähdä kuinka tämän mamman käy... Täys yritys on päällä että pääsisin, mutta mikään muu ei ole vielä varmaa kuin epävarmuus. Pidetään peukkuja!

Kiitos vielä huikeasta raportista!

pp