Uuden vuoden jalostusta

Kuten pentueblogista ilmenee on harkinnassa ollut uusi astutusyritys Friidun seuraavasta kiimasta. Tässä on ideaa palloteltu useampaan otteeseen suuntaan jos toiseen. Antaako asian olla, kun esiin nousi tietoa mahdollisista terveysriskeistä. Ja keskustelua jalostusneuvojan kanssa todennäköisyyksistä sen osalta kuinka todenäköistä on että mahdolliset sairaudet periytyvät. Sen keskustelun seurauksena sitten jo haudattu suunnitelma elvytettiin.

Omalta osaltani olen ottanut sen kannan että jos Katariina tekee päätöksen että haluaa Friidun astuttaa, on Alfa käytettävissä. Tähän mennessä kun ei ole vielä suoranaisesti mitään selkeästi periytyvää sairautta noussut julki, joka ehdottomasti estäisi jalostuksen. Pallo on siis edelleen varsinaisella kasvattajalla, ja on päätös sitten mikä tahansa se passaa meille ja olemme omalta osaltamme sitten myös kantamassa vastuun asiasta.

Suunnitelmamme nostivat kuitenkin myrskyn tuulenkoirien vesilasissa.
http://www.tuulenkoirat.net/tk/viewtopic.php?f=16&t=12903

[quote="shikan"]
En voi toivottaa onnea tälle yritykselle, sillä omistamme Friidun täysveljen, jonka luonteessa sekä terveydessä on sanomista. Sen silmä jouduttiin poistamaan sen ollessa 6kk ikäinen. Silmässä arviointiin olevan synnynnäinen kehityshäiriö. Verkkokalvo oli repaleinen ja silmä täysin sokea. Repaleinen verkkokalvo ylläpiti silmän sisäistä tulehdusta ja siitä aiheutui koiralle kipuja. Niinpä silmä ell suosituksesta poistettiin. Koska silmän kehityshäiriön perimmäinen syy ei koskaan selvinnyt ell Sari Jalomäki suositteli, ettei samaa yhdistelmää uusittaisi, eikä Ramonin täyssisaruksia käytettäisi jalostukseen.
Ramonilla on myös ollut ihmeellistä taipumusta mustelmiin/verenpurkaumiin ja sillä on epäilty jotain autoimmuunisairautta mm. Hannu Pajulahden toimesta. Varasin sille täksi kuuksi aikaa verikokeisiin, jossa asiaa selvitellään, mutta kaikki ajat olivat jo varattu ja saimme ajan tammikuun toiselle viikolle. Silloin saamme tästä lisätietoa. Ramonilla on ollut tänä vuonna myös mystisiä tulehduksia mm. kastroinnissa jätetyissä kivespusseissa sekä rinnassa. Myös näiden sanottiin johtuvan mahdollisesta AI-sairaudesta tai muuten heikentyneestä vastustuskyvystä. Voi myös olla, että ne vain olivat yksittäisiä tulehduksia vailla mitään suurempaa yhteyttä mihinkään kamalaan.
Ramon on polskiksi mielestäni turhan arka ja säpsy. Toivoisinkin tästä yhdistelmästä pentua harkitsevien tulemaan tutustumaan emon veljeen. Luonteet kun tuppaavat ainakin jossain määrin kulkemaan myös suvussa. Myös pentueen toisella uroksella Nasulla on ollut vastaavaa käytöstä ja tietääksi omistajat etsivät(en tiedä onko jo löytänyt) sille uutta kotia kaupunkiin sopimattoman luonteen takia.
Kun kaikki nämä asiat ovat pentuja suunniteltaessa tiedossa, niin en voi käsittää, että pentuja edes harkitaan tehtävän. Näyttelymenestys... Sitä löytyy. Se on ikävää, että niin monet rotukoirat ajautuvat tälle tielle, että laatua mitataan vain ulkonäöllä. Olen ihminen, jolle koirassa ulkonäköä tärkeämpää on terveys ja arjen sujuvuus ja kenties olen poikkeus.
Jos pentuja tulee, niin tottakai toivon koko sydämestäni, että yhdestäkään ei tule omistajalleen niin paljoa murhetta kuin mitä Raimosta on meille tullut. Onhan siinä toki paljon hyvääkin ja se on uskollisuudessaan vailla vertaa. Mutta sydän syrjällään täällä ensi kuuta ja verikokeiden tuloksia taas odotellaan :(
Voi pirulauta.[/quote]  

Minä en tiedä missä vaiheessa olen tämän kyseisen shikanin muroihin pissinyt, en tietääkseni ole koskaan kyseistä henkilöä edes tavannut ja hänen hyökkäyksensä meitä kohtaan jopa asiattomuuksiin menevissä viesteissä tuntuu hieman ylisuurelta. Jos ja kun hän on niin huolissaan tulevan pentueen terveydestä, olisi korrekti tapa ollut ottaa minuunkin ensin yksityisesti yhteyttä eikä alkaa julkisesti manaamaan jollain netin keskustelupalstalla.

Minäkin olen kiinnostunut koirien terveydestä, mutta koska näen jalostamisen niin että a) nartun omistaja tekee päätöksen pennutuksesta ja siitä mitä urosta haluaisi käyttää, b) on nartun omistaja myös se joka tutkailee ja pähkäilee mahdolliset terveysriskit. Vaikka oma työni on osittain terveyden ylläpitoon liittyvää, niin olen tämän pähkäilyn jättänyt kasvattajan (eli Katariinan ja Jussin) ja jalostusneuvojien pohdittavaksi. Katariina on kuitenkin se joka opiskelee enemmän aiheeseen liittyvää tieteenalaa ja omaa näin ihan käytännön tasolla jo enemmän mielenkiintoa ja motivaatiota asiaan ja siksi luotan hänen päätönkseensä 100%

Tietyllä tavalla on huvittavaa kuinka ihmiset reagoivat koiran jalostukseen, se että jollain koiran siskon serkun kummin kaimalla on sairaus x aiheuttaa sen ettei mitään koiraa joka millään tasolla yhdistyy tähän koiraan tulisi käyttää. Jos geenitekniikka olisi niin kehittynyttä että voitaisiin jäljittää taaksepäin se ongelman synty-yhdistelmä, silloin olisi toki helppoa rajata pois kaikki ne mahdollisen sairauden kantajat ja ongelmasta riippuen harkita voiko tuohon koiraan yhdistämällä saada terveitä vai puhkeaako ongelma tällä yhdistelmällä.

Katariinalta saa tosiaan pentueesta kiinnostuneet (tai vaikka vain koirien perinnöllisestä genetiikastakin kiinnostuneet) tiedon tämän yhdistelmän mahdollisista terveysriskeistä. Itse keskityn nyt vain pohdiskelemaan terveysasoita yleisellä tasolla ja oman mielipiteeni ja mutu-tuntuman perusteella. Seuraavat kappaleet EIVÄT siis juuri miltään osin OLE MIKÄÄN FAKTA vaan mahdolliset esimerkit olen kuullut kuulopuheina ja pohdiskelut ovat vain näistä heränneitä ajatuksia.

Milloin kyseessä on jalostukseen vaikuttava sairaus ja milloin kyseessä on yhden yksilön "valuvika"?

Ihmisten kohdalla on virallisesti vain kerran käytetty jalostusohjelmaa, huonoin tuloksin. Tuolloin kolmannen valtakunnan tarkoitus oli karsia kaikki sairas ja epäkelpo materiaali ja luoda arjalainen puhdas rotu. Kaikki tietävät miten tuossa sitten loppujen lopuksi oikein kävi.. Miksi ihmisten kohdalla ei ole jalostusohjelmaa? Miksi ihmisissä on täysin sallittua pariutua kenen kanssa haluaa, kuinka usein haluaa, välittämättä siitä kuinka tervettä ja elinkelpoista syntyvä materiaali on? Minä olen omalla kohdallani pohdiskellut sitä että en ole jalostuskelpoista materiaalia, suvussa periytyy niin sydänvikaa, diabetestä, viherkaihia, osteoporoosia kuin astmaa ja migreeniä. Silti, mikään taho ei ole ilmoittanut etten saisi tai voisi lisääntyä. Päinvastoin; aiemmin se
oli jokseenkin ensimmäinen kysymys sukulaisia ja tuttavia kohdatessa: "No, jokos teille on perheenlisäystä tulossa..?" Sama kysymys esitetään varmaan jokaiselle pariskunnalle jolla ei ole ensimmäistäkään lasta. Ja monille varmaan vielä sen ensimmäisen jälkeenkin, varsinkin jos se ensimäinen on tyttö, kun silloinhan ei suku jatku..

Ihmisten kohdalla tämä epäterve materiaali jää yhteiskunnan rasitukseksi, sillä harvempi kiikuttaa korvatulehduksesta kärsivän pienokaisen yksityslääkärille maksaen itse mahdolliset sairauskulut. Korvatulehduskin on merkki immuunipuolustuksen heikkoudesta, mutta silti se on ihmisissä ihan hyväksytty ominaisuus. Annapa olla jos koira kärsii korvatulehduksesta, niin silloin syynä on joko autoimmuunisairaus tai vaihtoehtoisesti rotuominaisuus kuten esimerkiksi bassetit joiden luppakorvat hautuvat ja tulehtuvat herkemmin. Onpa vaan näissäkin tullut vastaan sitä että kun koiralla vaihdetaan ruokavalio, niin tulehduskierre katkeaa siihen. Mielenkiintoinen rotuominaisuus kun se muuttuu ruokavaliolla.

Tietysti on olemassa geneettisiä heikkouksia ja todellisia sairauksia, mutta jos pyritään kaikki heikkoudet karsimaan pois, niin silloin on näin pienessä koirapopulaatiossa olemassa vaara että päädytään taas sisäsiitokseen (jos ainoat terveet koirat ovat lähisukua keskenään) ja jokainen historiaa vähänkin lukenut ymmärtää sen mitä siitä seuraa. Ei tarvitse kuin lukea millaiset terveydentilat olivat euroopan kuningasperheissä kun naitiin oma serkku tai pahimmillaan jopa sisarus. Eikä tarvitse mennä eurooppaan asti todisteiden saamiseksi, kyllä niitä vähä-älyisiä, kampurajalkaisia ja sokeita on ihan kotosuomessakin syntynyt.

Kuinka asiat sitten periytyvät?

Muistutan taas etten omaa mitään faktaa aiheeseen vaan tämä on täysin mutu-pohdiskelua.
Jalostusneuvojamme totesi joskus että koirat periyttävät myös sisarustensa ominaisuuksia. Sairaudet, silloin kun ne ovat perinnöllisiä kulkevat varmaan seuraavaan sukupolveen tavalla tai toisella. Mutta jos kyseessä on alttius johonkin (esimerkkinä nyt vaikka todettakoon nämä sydänvika, viherkaihi, diabetes ja astma jotka löytyvät äitini puolen suvustani), on toki suuri riski sairastua niihin, mutta koska samoja sairauksia ei tule isäni puolelta, en ole tähän mennessä niihin sairastunut. Migreenin perin, mutta siitäkin pääsin eroon noin 35 vuoden iässä poistettuani amalgaamipaikat ja vaihdettuani ruokavalion terveellisempään.

Sama pätee varmasti koiriinkin. Alttius johonkin sairauteen voi olla olemassa, mutta se puhkeaako tuo sairaus vai ei riippuu yhtä paljon, ellei enemmänkin elintavoista kuin geeneistä. Koirien kohdalla toki kyse ei ole koiran omasta viitseliäisyydestä sen suhteen kuinka tervettä elämää se elää, vaan omistajasta. Jaksaako nähdä sitä vaivaa että mahdollistaa koiralle mahdollisimman luonnonmukaisen ruokavalion, riittävästi sopivalla rasittavuudella olevaa liikuntaa ja sopivasti lepoa. Viitsiikö ja haluaako paneutua koiran kanssa "tasapainoiluun" sen suhteen että koira saa kasvaa luontaiseksi omaksi itsekseen, pysyen kuitenkin ihmis-koira-laumassa sillä portaalla joka koiralle kuuluu, eli hierarrkiassa ihmisen alla. Jaksaako ihminen vahvistaa ja palkita koiraa sen ollessa pentu ja voittaessa pelkonsa, ja samalla kuitenkin suojella pentua riittävästi jottei liian rankkoja kokemuksia tule liian nopeasti. Itse voin myöntää esimerkiksi epäonnistuneeni Alfan suojelussa pentuaikana. Alfa sai junnuna tuomarinkartanolla vapaissa ulkoiluissa turpiinsa borzoilta ja afgaanilta, ja siitä on riittänyt sitten koko lopunikäinen viha varsinkin venakoita kohtaan. Minun virheeni, joten olen sen hyväksynyt ja julkisesti liikkuessa pidän silmäni auki niin venakoiden kuin afgaanien varalta, nuo liehuvat karvat kun ovat  edelleen punainen vaate Alfalle.

Käytännössä voi siis melkein epäillä alle 500 koiran populaatiossa löytyvän koirista jos jonkinlaista alttiutta eri sairauksille. Mitkä näistä sitten ovat niitä joita tulisi karsastaa kuin ruttoa? Silmäongelmat ovat yksi josta paljon puhutaan PRAn muodossa. Vinttikoirien kohdalla silmät ovat tietysti oleellinen asia sikäli että puhumme näöllä saalistavasta koirarodusta. Tuo keskustelun kirvoittanut Ramonin synnynnäinen kehityshäiriö jonka seurauksena verkkokalvo oli repaleinen ja silmä täysin sokea. Onko se yksittäisen koiran valuvika vai onko kyseessä perinnöllinen mutaatio? Suvussa on esiintynyt toinen vastaava tapaus jossa silmä on vastaavasta syystä jouduttu poistamaan. Näin voidaan siis olettaa sen olevan jotenkin perinnöllistä, mutta koska kyseinen koira on (käsittääkseni) Ramonille sukua mutkan kautta kolmannen polven takaa ja vain nämä kaksi tapausta on tiedossa, voi esittää kysymyksen kuinka todennäköistä vastaavan periytyminen seuraavaan sukupolveen on jos ja kun Friidulla ei ole viitteitä vastaavaan kehityshäiriöön ja Alfan takaa samaa kantaa ei ole tulossa. Minä en tiedä, minä vain pohdiskelen.

Tietysti silloin kun joku alttius tulee selkeästi kerrannaisena monen sukupolven kautta, on entistä suurempi todennäköisyys siihen että tulevat jälkeläiset voivat olla sairaita, mutta.. jälleen kerran se mutta. Entä jos jalostukseen käytettävä koira yksilönä on terve ja se yhdistetään toisen terveen koiran kanssa jonka takaa tuota rasitetta ei edes tule, niin kuinka suuri on silloin todennäköisyys että seurauksena on sairaita yksilöitä? Ei voi tietää. Samoin kuin ei voi tietää sitä tuleeko pentuja kerralla yksi tai kaksi vai kymmenen. Kummankin koiran suvussa pentueen koko on pyörinyt 6-8 koiran tienoilla, jolloin tietysti riski siitä että jollekin pennun ostajalle päätyisi sairas koira on suurempi kuin jos koiria syntyy 1-2 jolloin koira(t) jäisivät omiin hoteisiin ja riski sairastumisten hoitamiselle jäisi täysin omalle vastuulle. Jos jalostamista tekisi vain järkiajattelulla voisi toki pennut tehdä ja lopettaa sitten sopimattomat/epäkelvot yksilöt sen sijaan että etsisi niille rakastavia koteja. Jos mahdolliset kehityshäiriöt näkyisivätkin heti syntymässä, olisi karsinta helppoakin, mutta koska tosiasia on se että useimmat synnynnäiset kehityshäiriöt ilmenevät todellisuudessa vasta muutamien viikkojen tai jopa kuukausien jälkeen, joten pentuihin ehtii jo valitettavasti kiintyä eikä luopuminen muualle kuin rakastaviin koteihin ole helppoa. Ja mahdolliset hermorakenteen ja luonteen poikkeamat kun näkyvät kunnolla vasta pentuiän jälkeen joten niiden perusteella karsiminen on vielä haastavampaa.

Jalostaminen tuotantoeläinten parissa on siis paljon helpompaa. Karitsa on helpompi listiä jos käy ilmi sillä olevan sydänvika. Sen kierto ruokapöytään vain nopeutui reilusti alkuperäisestä suunnitelmasta. Koira kun on kuitenkin harrastuskaverin ja työvälineen lisäksi myös perheenjäsen, joten se luopumisen tuska alkaa lähennellä jo ihmis perheenjäsenestä luopumista.

Omaan jalostusajatteluun liittyy toki myös tuo koirien luonne. Kaikki Alfan tuntevat tietävät sen meuhkaavan toisille uroksille, käyttäytyvän dominoivasti, olevan erittäin reviiritietoinen ja suojeluhaluinen. Samalla se on kuitenkin erittäin lempeä, ihmisrakas (tutuille) ja saanut joka näyttelyssä tuomarilta toteamuksen mukavasta luonteesta. Minun mielestäni Alfan luonne on idealistisen täydellinen. Sen hermorakenne on täydellinen eikä koirassa näy merkkejä pelosta. En silti itse luokittele tuotakaan luonnetta "helpoksi", vaan vaikka voimme hyvin liikkua julkisesti ja viimeisimpänä osoituksena koiran keskittymiskyvystä ja loistavasta hermorakenteesta oli esimerkiksi uuden vuoden yön traditiomme. Puolen yön aikaan otamme koirat mukaan ja kävelemme lähi pellon reunalle katselemaan naapureiden rakettien räiskettä. Meidän pojissa ei ole koskaan ollut havaittavissa paukkuarkuutta, toisaalta vuoron perään jokaisen koirani olen pienestä pitäen totuttanut koviin ääniin paukkeeseen ja rätinään (onneksi rakastan popcorneja).

Vaikka en pidä Friidun isän luonteesta siinä ilmenevästä selkeästä pelosta johtuen, niin koska olen ollut tekemisissä enemmän sekä Friidun että Dafin kanssa ja nähnyt noiden hermorakenteen olevan  selkeästi perityn emän puolelta. Ja vähäisemmät kohtaamiseni Sheelan sekä Mintun kanssa on näyttänyt niiden olevan aivan normaaleja ja samoin Nasusta tavatessa tulleen mielikuvan aivan normaalista nuoresta polskiuroksesta, en usko Alfan ja Friidun pennuista tulisi mitenkään poikkeuksellisen vatipäitä.

Pikkukavereita pakkaseen?

Keskustelussa nostettiin esiin myös ajatus siitä kuinka Alfan spermaa tulisi pakastaa tulevaisuuden varalle. Että jonain päivänä tuota saatettaisiin hyvinkin arvostaa käytössä. Lainaan tähän oman kommenttini  asiaan:

Sen jälkeen kun Alfa on saavuttanut kolmen vuoden iän on suomessa tehty kaksi pentuetta, kumpainenkin narttu sellainen joiden sukusiitosprosentti Alfan kanssa olisi ollut likipitäen nolla. Kummallekaan nartulle Alfa ei ollut edes harkinnassa (ainakaan niin että tieto siitä olisi kantautunut minun korviini asti). Nyt kun kolmas pentue on suunnitteilla, oli Afu kasvattajan mielestä kelvollinen, mutta muiden taholta tuli dissausta (jo ennen tätä terveyspolemiikkia). Joten jos suomessa syntyy polskipentue keskimäärin joka toinen tai joka kolmas vuosi ja ehkä noin joka kolmannelle nartulle Alfa saattaisi kelvata niin tuo spermaputkilo saisi sitten odotella pakkasessä todennäköisesti seuraavat 8-12 vuotta, joten voin sanoa että se alkaisi olla sellainen kultakimpale ettei sitä todellakaan kovin halvalla nartun omistaja saisi käyttöön, sikäli mikäli sperma silloin vielä olisi kelvollista. Sitä lottovoittoa tässä siis odotellen..

Tiedän tai vahvasti ainakin epäilen ettei eurooppalaisille Alfan sperma kelpaa, euroopassa kun on jo kahden Polskis uroksen; Aston Martinin kolme pentuetta ja Anglian yksi pentue olemassa. Joten miksi he täältä haluaisivat kun lähempääkin on saatavilla. No ehkä sitten kun aika näistä pojista jättää, mutta onhan sielä euroopassa jo seuraavankin sukupolven Euroopanmestari Polskis veren jatkajana Willow (Mythago's Moss Garden) tarjolla. Toki jos sen voisi tietää että jossain vaiheessa kohdalle tulisi se narttu jonka kohdalla sperman pakastukselle olisi ollut tarvetta, niin kannattaisihan tuota pistää pakkaseen. Toisaalta jos tämän päivän keskusteluiden valossa koirien terveydentilaa miettii niin aika harvassa ovat maailmallakin ne koirat joiden käyttöä voisi ajatella jottei sieltä taustalta tulisi mitään geeni riskejä tai vatipäisyyttä. 

Massakausi

Syksy on täällä kaikkine ihaninen syysaktiviteetteineen. Tänä syksynä emme ole päässeet mamman kanssa sienimetsään, sillä meidän perinteiset sienimaastot on viime talvena myllerretty metsätöissä ja näinollen suppikset järkyttyivät ja ovat pysyneet piilossa koko syksyn.

Koko kesän riivannut kinttuvaiva alkaa olla voiton puolella. Olemme käyneet taas säännöllisesti uimassa ja se on selkeästi vahvistanut lihaksia. Joten jos näillä eväillä jatketaan niin ensi kausi kisataan vielä ihan täysiä, eikä ajatus Italian EM-maastoista ole mitenkään mahdoton..

Eilen alkoi sitten massakausi oikein kunnolla. Haettiin mamman kanssa minulle ja veikalle 20 kiloa tuoretta hevosen jauhelihaa. Namsk! Saimme veikan kanssa illalla aimo annokset tuota herkkua. Se on todella parhaimmillaan näin tuoreena joten silloin saamme aina syödä sitä reilusti. Mamma viettikin sitten illalla pidemmän tovin pussitellen tuon määrän sopiviin annospusseihin pakkaseen. Tuoreena liha tuntuu kestävän monta päivää pahenematta, mutta sitten kun se on pakastettu, se pahenee sulatuksen jälkeen helposti parissa päivässä. Siksi annospussit pitää olla niin pieniä että se satsi tulee varmasti syötyä parin päivän sisällä..

Mamma harmitteli sitä ettei hän saanut nyt yhtään heppaa.. No ehkä seuraavassa satsissa saadaan sitten mammallekin kelpaavaa lihaa.

Mitään täyttä barfaustahan meillä ei harrasteta enää nykyään. Mutta varsinkin minulle heposella saa helposti sitä lihaa luiden päälle. Joten nyt voisi olla toiveita siitä että messarin näyttelyssä näyttäisin oikealta polskilta enkä miltään nälkäkurjelta. Uinti on ainakin nostanut hyvin lihaksia esiin ja nyt kun boostataan muotoja esiin kunnon ruualla niin sinne on ihan kiva mennä näyttäytymään.

Kauden päätöskisa

Mamma toi perjantaina ihanan yllätyksen. Friidu tuli meille hoitoon viikonlopuksi ja tulisi kanssamme HVKn kisoihin. Olin aivan onnesta yrmynkäisenä peuhatessani neitosen kanssa tämän tullessa. Oli mukava huomata kuinka tyynesti Friidu taas otti paikkansa laumassamme, aivan kuin automaattisesti kuuluisi kalustoon.

Lauantaina oli sitten aikainen herätys sillä meidän piti olla kisapaikalla jo 7:45 eläinlääkärin tarkistuksessa. Mamma oli aavistuksen epäileväinen sen suhteen jaksaako iskä herätä ajoissa, mutta onneksi jaksoi. Oli mukava olla pitkästä aikaa liikkeellä niin että iskäkin oli matkassa. Wäne sai jäädä yksin kotimieheksi joten meidät pakattiin autoon: minut valjaisiin takapenkille ja Friidu takakontiin tyynyjen päälle. Mamma totesi että matkanteko meidän kahden kanssa oli huomattavasti rauhallisempaa kuin silloin kun Wäntty on mukana piipittämässä. Veikka kun ei voi mitään sille että innostuessaan se piippaa kuin olisi nielaissut vinkulelun.

Kisoissa oli meidän kahden lisäksi mukana Sheela ja Pino. Jännitimme alkuerien arvontoja, sillä emme todellakaan toivoneet minun ja Pinon päätyvän pariksi. Onneksi fortuna oli suosiollinen ja minä ja Friidu olimme pari. Keli oli vilakka, joten teimme runsaasti kävelyä lämmittelyksi. Mamma halusi varmistaa etten ainakaan revähdyttäisi kinttua uudestaan. Ja starttipaikalle asettuikin varsin lämpimiä koiria. Melkein voisi sanoa meistä nousseen höyryn viileään aamupäivän ilmaan.

Minä juoksin punaisella ja Friidu sinisellä manttelilla. Vieheellä oli lähdössä edessä pitkä suora ja sen jälkeen jyrkkä kaarros vasempaan (eli minun suuntaani). Heti startissa Friidu jostain syystä juoksi suoraan kylkeeni (viehe oli melko vasemmassa laidassa juoksu-uraa), ja mamma nauroi että aivan kuin Friidu olisi yrittänyt taklata minut pois pelistä. No otin hieman etäisyyttä ja sen sijaan että olisin juossut suoraan vieheen perään oikaisinkin vasemmalle etuviistoon. Siinä sai vieheen vetäjä tehdä töitä että taktikoi vieheen vedon turvallisesti ja sai meidät kummatkin jatkamaan juoksua mallikkaasti. Pari muutakin mutkaa vedin kyllä melko pitkäksi Friidun seuratessa viehettä huomattavasti täsmällisemmin.

Lopputulos oli hieno juoksu kummaltakin. Minun kinttuni ärtyi hieman juoksusta, joten nilkutin hiukan maaliin tullessa. Mutta kun siten radalta poistuttuamme mamma paineli paria kohtaa selästäni tuntui oireilu hellittävän (ojensin nilkuttavan kintun aivan oikoiseksi takaviistoon ja ilmeisesti pinne laukesi) ja kun kävelimme jäähdyttelyt oli askellukseni muuttunut  jo normaaliksi. Mamma tosin totesi että katsotaan nyt miltä tilanne näyttää finaalien suhteen ja päätetään sitten mitä tehdään minun mahdollisen toisen juoksun suhteen.

No jälleen asiat menivät parhain päin. Finaaliin päätyivät Friidu ja Pino, joten minun osaltani ei tarvinnut miettiä kestäisikö kinttu toisen vedon.

Sitten oli vuorossa odotusta ja lorvintaa. Mamma ja iskä kävivät kahvilla ja syömässä makkaran. Sitten suunnattiin käymään kaupassa hakemassa Friidulle palautusjuomaa (neiti on yhtä ronkeli veden suhteen kuin minä, eli sitä ei voi kupista kisapaikalla juoda). Ja sitten torkuttiin ja notkuttiin autossa. Mamma ja iskä kävivät välillä höpisemässä toisten ihmisten kanssa ja taas odoteltiin.

Minä sain jäädä sitten autoon odottelemaan kun Friidu lähti finaaliin. Iskä oli hoitanut Friidun alkueriin mutta nyt sitten likka oli mamman hoteissa. Lämmittelyä ja hengailua. Odottelua ja Pinon kanssa siedätystä. Pino kertoi tyttärelleen varsin tiukkaan sävyyn kohdatessa, mitä mieltä tästä oli ja muistutti että hän on tämän lähdön herra.. Mamma nauroi ettei Friidun kylmähermoisuus juurikaan edes hätkähtänyt isänsä päällekäyvää lähestymistä. Likka siirtyi vain iskän selän taakse turvaan ja katseli sieltä sitten Pinon vauhkoamista. Pian tuo tilanne rauhottuikin ja starttipaikalle sai viedä kaksi juoksuun keskittyvää koiraa.

Finaalijuoksu meni kummaltakin hienosti. Mamma totesi vain että Friidun puhti näytti vähän loppuneen ja lopulta maaliin tullessa Pino sai ihan ilman taistelua pitää vieheen. Pisteistä ei kyllä taaskaan voinut sanoa yhtikäs mitään, joten lopputulos olisi yllätys palkintojen jakoon asti.

Taas siten jäähdyteltiin ja odoteltiin.. Lopulta neljän jälkeen jaettiin palkintoja ja niinhän siinä kävi että Pino keräsi paremmat pisteet ja sai voiton ja sertin. Hienoa oli kuitenkin myös se että Friidun pisteet olivat koko tähän astisen uran parhaat. Hienoja juoksijoita näistä uusista sukupolvista nousee!

Kotiin päästyä oli vuorossa sitten päikkärit ja illemmalla saunoimme koko porukka. Mamma opetti Friidulle taas saunomisen alkeita ja tällä kertaa neiti oli jo huomattavasti hillitymmin löylyssä kuin edellisellä vierailulla.

Morsiusretki

Tiistai-iltana morsian sitten saapui. Minä olin aivan intoa piukassa ja tuntuviksi ymmärsin kyllä mikä oli homman nimi, joten yritystä ei puuttunut.

Kuitenkin kun kumpikin olimme ensikertalaisia niin havaittavissa oli melkoista haparointia. Mamma nauroi ettei polskinartun rakenne tehnyt astumista mitenkään helpoksi, sillä kun kiedoin etutassut Friidun ympärille niin tuo otteeni liukui tietysti sitten kaarevan rintakehän kohdalta nivustaipeeseen jolloin minun pitkä selkäni aiheutti sen että oma peräpääni oli aivan väärässä kohden Friiduun nähden.. Onneksi kummallakin halukkuutta piisasi jopa niin että kun halusin hetken levätä, niin Friidu yritti jo puolestaan astua minua..

Koko illan jaksoimme yrittää vuoroin sisällä vuoroin ulkona. Välillä terassilla, välillä nurmikolla. Ja missään ei valitettavasti onnistunut. Kun mamma heräsi puoli neljän aikaan yöllä siihen että olimme täydessä yrityksessä, päätti mamma että ehkä nyt oli aika pistää Friidu häkkiin loppuyöksi, sillä olisi kuitenkin parempi että mamma olisi näkemässä ja tarvittaessa auttamassa jos ja kun jäisimme nalkkiin.

Aamulla meno oli sitten rauhoittunut. Pari yritystä tein, mutta selkäni oli eilisen jäljilta sen verran jumissa että ulahdin kivusta kertaalleen yrittäessäni nousta selkään ja oikeastaan menetin mielenkiintoni sitten koko hommaan. Söimme aamiaisen ja asetuimme koko koiraporukka sitte aamupäivän unille.

Iskän herättyä ja alettua valmistella itseään töihin lähtöä varten päätti mamma viedä meidät polakit lenkille. Ajatus oli että ehkä intaantuisimme takapellolla sitten irralla ollessa tasamaalla yrittämään.

Mamma vei meitä metsiä pitkin, tarkoituksena oli välttää viljapeltoja, ne kun olivat täydessä tähkässä mutta eivät suinkaan korjuuvalmiita.. No kuinkas sitten kävikään? Kun Friidun kanssa näimme kukkulalta valtoimemaan aaltoilevan viljapellon niin kumpikin syöksyimme sinne päätä pahkaa.. Mamma ei loppujen lopuksi voinut kuin kuvata meidän riemukkaan juoksentelun viljapellossa.. Onneksi Wäne ei ollut mukana, sillä meidän juoksumme ei suurta tuhoa tuottanut verrattuna siihen jos Wäntty olisi ollut mukana, se kun heittäytyy aina piehtaroimaan niin että on sitten viljaa laossa laajalta alueelta... 

Viljapellon jälkeen Friidu löysi ojan. Ah kuinka kauniin ruskean kuorrutuksen sai tuo valkoinen koiran turkki.. Sitten palasimme jälleen metsään. Kun pääsimme mäen päälle kauniille kalliolle päätti mamma ottaa meistä edustavia kuvia. Muutaman kuvan oton jälkeen Friidu otti ja katosi. Huudeltuaan tovin likan perään joutui mamma toteamaan että tämä oli nyt oikeasti ottanut hatkat. Minua ei kiinnostanut, mamman kehoituksista huolimatta, lähteä etsimään mihin likka oli karannut. Siitä mamma päätteli että Friidu oli juossut kotiin ja soitto iskälle vahvisti tämän tosiasian, sillä juuri samalla hetkellä likka juoksi terassille..

Nyt on sitten lenkin ja sapuskan jälkeinen päiväuniaika, ehkä sitä illalla sitten taas jaksaa jatkaa pentujen yrittämistä..

Kuumat päivät

Nyt häämöttää vihdoin morsiammen visiitti. Mamma on ollut jo lähes hermoraunio yrittäessään järjestää kalenteria koko ajan sillä varauksella että pystyy tarvittaessa viettämään pari päivää meidän koiruuksien kanssa kotona. Kun ei se astutus taida ihan sormia napsauttamalla hoitua..

Tänään päästiin veikan kanssa purkamaan energiaa metsälenkillä (pellot ovat nyt lenkkikelvottomia viljan ja kaatamattoman heinän takia). Naapurustoon takaisin muuttanut mittelspitz-uros on antanut oman lisävärinsä lenkkien suunnittelulle. Mamma kun ei haluaisi meidän rynnivän sinne säikyttämään toista henkihieveriin, joten pitkästä aikaa lenkille lähdettiin niin että Wäne oli hihnassa. Minä olin niin innoissani siitä että pääsin juoksemaan irrallaan, että säntäilin vain jänisten ja muiden elukoiden tuoksujen perään, välittämättä vähääkään naapuruston koirista. Näytti juoksuinto siis palanneen, mikä on tietysti erityisen hyvä ajatellen ensi sunnuntain kisoja. Saa nähdä mitä astutusjutut tekevät juoksuinnolle..

Pentuja suunnitteilla syksyksi 2013

Saanen esitella tulevan morsiammeni: Fernmark Chart Asteroid "Friidu"

Rek.Nro: ER59262/11
Silmät: OK
Polvet: OK
Näyttelyistä 3xSERT, 3xROP, 1xCACIB
Maastot: 2 kisaa takana 1xSERT, 2x1.sija.


Friidu on osoittanut selkeää innostusta vieheen perään (toinen kisa jäi ilman sertiä kun neitokainen ilmeisesti oireili alkavien "naistenpäivien" kanssa.)

Lähiaikoina on siis luvassa heilastelua ja jos kaikki menee kuten on toivottua, alkusyksystä putkahtaa maailmaan tulevia maastovalioita pentukopan täydeltä..

Meidän kahden sukusiitosprosentti on niinkin alhainen kuin 2,25% Joten odotettavissa on kaikin puolin terveitä, hyvähermoisia ja aktiivisia koiria.

Pennuille etsitäänkin ensisijaisesti aktiivisia, harrastavia koteja (varsinkin maastoharrastajat huom!!) Meillähän on kummallakin rotuunottokoira lähisuvussa, joten pennut rekisteröidään ER-rekisteriin ja vaikka pennuillakin voi CACIBeja kerätä niin niitä ei vahvisteta..

Lisätietoja vanhemmista, suvuista, rodusta yms saa kysellä niin Friidun kuin minun kotiväeltä:
Friidun väki:
Katariina 050-434 4345, katariina.sarin@gmail.com
Jussi 045-878 2440, jussi.sarin@gmail.com

Mamma:
Zaida 044-530 9323, zaida@wippies.com

Kirjaprojekti

Viime kesän reissukirja on vihdoin menossa painoon. Nyt mamma pohdiskelee onko kirjalle mahdollisesti halukkaita lukijoitakin, joten minkä kokoista painosta tuosta nyt ensialkuun oltaisiin ottamassa...

Joten helpota pohdiskelua ja klikkaa äänesi oikean sivupalkin kyselyyn. Kysely ei sido millään muotoa,  eli vaikka klikkaisit ostavasi, ei tästä seuraa mitään lunastuspakkoa. Saamme vain paremman käsityksen tilataanko kirjoja 10 vai 200.. tarkoitus kun ei ole säilöä niitä mihinkään varaston perukoille pölyttymään..

Näin meillä...

Kuva: Nina Stolt/Studio Onni

Saimme tänään ensimmäisen maistiaisen toukokuisesta kuvauspäivästä. Tämä oli viimeisiä asetelmia joita tuolloin kuvattiin ja varsinaisen poseeraamisen sijasta taisimme mamman kanssa lähinnä vain loikoilla... Lopputulos on kuitenkin oikein messevän rouhea, ainakin meidän mielestämme.

Asetelmahan ei juurikaan eroa kotisohvasta...

Ei sittenkään Eurooppaan..

Mamma oli loukkaantumisestani lähtien epäröivä lähtömme suhteen. Ajatus siitä että loukkaantuisin uudestaan Saksan kisakentillä tuntui hirveältä. Intuitio oli varoittanut mammaa ennen Turun kisoja, ja silti väkisin väänsimme itsemme paikalle. Lopputuloksena oli loukkaantuminen.

Nyt mamma koki että kaikki asiat antoivat merkkejä siitä ettei meidän pitänyt lähteä reissuun. Minä juoksin kyllä hyvin vapaana, mutta tassuvieheen perään en lähtenyt mitenkään innolla (varoin siis räjähtävää starttia) ja matkajärjestelyt tökkivät oikein urakalla. Sitten kun vielä mamman työ- ja henkilökohtaiset asiat alkoivat näyttää siltä että lähteminen lähenteli jo hulluutta, teki mamma lopulta päätöksen, että meille riittää kyllä yksi EM-voitto. Tai olisihan vielä ensi kesänä mahdollista kisata (jos kunto ja terveys sallisi) mutta silloin EM-kisat olivat muistaakseen Italiassa, joten reissaaminen olisi taas pidemmän matkan rupeama. Toisaalta, ehkä mamma silloin voisi toteuttaa unelmansa ja ajaa kanssani todellakin läpi Euroopan...

Lopputulos oli nyt kuitenkin yksiselitteinen ja selkeä. Me emme lähtisi sittenkään EM-kisoihin. Päätöksen tehtyään mamman olo oli todella helpottunut, eli ratkaisu oli ilmeisen oikea.
Tällä kaudella tavoite olisi siis palauttaa kisakuntoni ja osallistua kotimaan kisoihin niin että Fernmarkin pennuille löytyisi aina juoksukumppani. Olihan meillä kotimaastakin titteli metsästettävänä. Enhän ollut tähän mennessä saanut SM-titteliä kun aina oli tapahtunut jotain. Ja tänä vuonna oli pieni mahdollisuus että tuo titteli olisi oikeasti SMM eikä SVKLMM, pieni ero, mutta SMM kisassa koiria olisi vähintään kuusi..Ja tänä vuonna voisi kauden pyrkiä päättämään Hailuotoon, sielä kun emme koskaan olleet käyneet. Jos saisimme ainakin Friidun innostumaan reissusta ja mamma suunnitteli samaan yhteyteen pienen työkeikan tekemistä Ouluun...  

Kisamatkan sponsorikassaan lahjoittaneille tiedoksi tätäkin kautta, että rahat palautetaan (paitsi jos sponsoroija haluaa kuitenkin kannustaa kisauraa ja blogia). Jatkossakin blogia on mahdollisuus sponsoroida, niin rahallisesti kuin materialistisesti. Mamma totesi että koska bloggaamme mieluusti asioista joista pidämme, niin markkinoimme mielellämme niitä juttuja jotka havaitsemme hyviksi. Eli *vink vink* sinne suosikkiruokiemme suuntaan, sivuille saa kyllä markkinapaikkaa kohtuullisella korvauksella ja muitakin koiravarusteita ja lemmikkiliikkeitä voimme sivuille hyväksyä bannerin muodossa kun sopiva diili vain saadaan.. Edelleenkin muistutamme kuitenkin lukijoillemme että kehumamme jutut ovat sellaisia joista tykkäämme, eli ei pelkästään maksettuja mainoksia.

Kapuloita rattaissa

Mielenkiintoinen on tämä nettimaailma. Mamma loi minun kisabudjetin kasaamiseen holvi-palvelun kautta nettisivuston ja tuolloin oli alkujaan ajatus että reissusta koottaisiin kirja tai sivuston kautta myytäisiin Polskis Alfa Romeo pinssejä. No viime viikolla siistiessään sivuston ulkonäköä (ennen jakamista FaceBookissa) mamma sitten poisti sieltä tiedon tulossa olevasta kirjasta mainiten vain tarkoituksen olevan reissun mahdollistumisen.

No tänään sitten mammalle tuli sähköposti jossa kyseinen palveluntarjoaja uhkailee sillä että rikomme rahankeräyslakia. Rahankeräyslaki on sikäli mielenkiintoinen että esimerkiksi koululuokat, harrasteryhmät ja yleisissä vaaleissa ehdolla olevat saavat kerätä rahaa ilman erityistä lupaa. Yhtä yksittäistä yksilöä ei siis lasketa harrasteryhmäksi (eikä varmaan minua ja mammaa kahdestaankaan).

Kaupankäynti, on sitten kyse konkreettisesta tavarasta, elämyksestä tai immateriaalisista oikeuksista ei kuulu rahankeräyslain piiriin. Lahjoituksen vastaanottaminen ei myöskään ole luvanvaraista, vaan sen pyytäminen. Toinen rajaus on "yleisöön vetoaminen". Rahankeräyslain (4 pykälän) mukaan yleisöllä tarkoitetaan ennalta rajoittamatonta ja määrittelemätöntä joukkoa ihmisiä. Yksittäiseltä mesenaatilta voi siis pyytää suurtakin lahjoitusta ilman keräyslupaa. Samoin esimerkiksi kaveriporukka tai työyhteisö voi keskuudessaan kerätä rahaa "pulaan" joutuneelle jäsenelle ilman lupaa. (lainaus holvin blogista).

Eli mamman käsityksen mukaan se että keräämme rahaa tutuilta ihmisiltä mahdollistaaksemme harrastusluonteisen matkan jonka seurauksena tänne blogiin tulee päivityksiä jolla jaamme elämyksiä kanssaihmisille emme tarvitse keräyslupaa. JA toisekseen! Jos matka jää toteutumatta (esim reissuun vaadittava budjetti (ei siis koko holvibudjetti vaan reissun todellinen kustannus eli noin 2500 euroa) ei jostain löydy, niin lahjoittajat saavat rahansa takaisin (ne ovat holvin tilillä tallessa siihen asti että mamma on varma sekä siitä että minun kinttuni kestää kisaamisen että siitä että kisabudjetti (holvin kautta tai sen ulkopuolelta) täyttyy ja reissuun on varaa lähteä.

Mamma mietti saavatko kaikki muutkin bloggarit jotka tienaavat blogia pitämällä (kannatusrahoilla jne) vastaavia uhkauksia vai sattuiko tässä nyt vain olemaan vika siinä että mamma loi minulle oman "tilin" kun sen luominen normaali pankkiin olisi ollut turhan monimutkaista (sitä on harkittu jo aiemmin).

Joten summa summarum jos haluat jatkossakin lukea kisamatkakuvauksia käy klikkaamassa matkakassaan täydennystä  https://holvi.com/shop/PolskisAlfaRomeo/
Halutessasi saat nimesi/yrityksesi logon sivupalkin sponsorit listaan.

Modelshoot Matching..

Torstai oli varsin tapahtumarikas päivä.

Olin innosta piukeana huomatessani mamman aamupäivällä kerätessä kasaan myös minun varusteeni, vaikka hieman ihmettelin niin mamman asuvalintaa kuin kaikkea muuta mukaan pakattavaa. Mamma päästi minut irrallaan käymään pisulla ja kakalla ennen lähtöä, ja naureskeli että hyppiessäni ja pomppiessani kuin kuriton varsa laitumella, ei mistään vammasta ollut tietoakaan.

Ajoimme mamman studiolle noutamaan hieman tavaroita, ja osoitin tuolla ettei minua olisi voinut taas kaupungissa olo vähempää kiinnostaa. Haukottelin kovaäänisen mielenosoituksellisesti koko sen ajan minkä olimme studiolla ja onneksi pian hyppäsimmekin takaisin autoon.. Mihinköhän tällä kertaa ajaisimme?

Suuntana oli Pasila ja vanhat vr:n konepajan rakennukset. Tovin saimme odotella pihamaalla ennenkuin paikalle hurautti mamman odottelema auto ja pääsimme sitten siirtymään portista studion puolelle. Minä pääsin elämäni ensimmäisen kerran oikeasti leikkimään valokuvamallia. Totesin sen varsin uuvuttavaksi ja pitkäveteiseksi. Kun valot räpsyvät ja pitää vain seistä paikallaan näyttäen suurelta ja räyhäkkäältä. Positiivista sinänsä olivat ne lukemattomat rapsutukset joita sain. Ja herätin kyllä huomiota ja kunnioitusta niin että taisi facetime-kuvaa minusta lähteä ihan ulkomaille asti.

Kuvausten jälkeen suuntasimme taas mamman studiolle ja sielä otinkin sitten minitirsat lattialla leväten sen aikaa minkä mamma palveli asiakasta. Taas sain lisää rapsutuksia mukavilta ihmisiltä.

Sitten oli vuorossa Koiraosteopaatti. Mamma oli ollut huolissaan mikä sunnuntaina Liedon kisassa aiheutti nilkutukseni. Tutkimus osoitti ettei polvessa ollut mitään vikaa (elänlääkärihän oli pelotellut polven ristisiteen repeämällä). Mutta tutkimus viittasi siihen että olin revähdyttänyt reisilihaksen ja toinen kipupiste löytyi selästäni. Osteopaatti antoi toiveita siitä että vamma ehtii kyllä parantua ennen EM-kisoja, mutta nyt on sitten maltettava treenata rauhallisesti ja tarkasteltava tilannetta järjen kanssa. Parin viikon päästä käyn vielä uudestaan sitten osteopaatilla jolloin tarkastellaan onko parantuminen edennyt kuten toivottu ja sitten tehdään lopullinen päätös kisojen suhteen.

Osteopaatilta suuntasimme kotia kohti. Kymmenisen kilometriä ennen kotia mamma kuitenkin ajoi auton parkkiin. Poikkesimme Särkijärven vanhempainyhdistyksen järjestämässä match-showssa. Mamma totesi että kerrankin kun olimme sopivasti liikkeellä niin voisimme hyvin käydä kantamassa kortemme koululaisten keräyskekoon ja saisivatpa paikalliset nähdä sitten kerrankin meidätkin (ei ollut näissä piireissä tullut juurikaan pyörittyä). Tuttujakin näkyi, niin pelastuskoira kuin vinttikoirapuolelta. Minusta oli itseasiassa varsin mukava patsastella pitkästä aikaa kehässä. Ja tällä kertaa tuomareina oli sellaisia jotka todellakin juoksuttivat, jopa niin että mamma totesi best in show-kehän jälkeen (olin siis isojen punaisten ykkönen) että minä olisin varmasti juossut vielä vaikka kuinka, mutta mammalta alkoi paukut loppua.. Minä olin sentään aamulla syönyt kunnon nappula-aamiaisen, mutta mamma oli koko päivän vetänyt parilla kahvikupillisella ja desillä turkkilaista jugurttia.. No BIS kehässä jäimme toiseksi, voiton mennessä pikkuisten punaisten voittaneelle karvaturrille. Häviö ei sinänsä harmittanut kun kotiin sai kantaa kaksi ruokasäkkiä (21 kiloa pedigreetä), puruluita, lelun, matkakupin, ketjupannan ja mammallekin iloksi vielä sagaformin tuikkulasit.. Eli todellakin monenkertainen saalis satsattuun rahaan verrattuna.

Mamma nappasi kuvan ennen kehää, olin varsin hyväntuulinen..

Nämä kolme kuvaa by Mari Winqvist.

Loukkaantuminen Liedossa

Kisakausi avattiin Liedon maastoissa, ei toivotuin seurauksin.

Kaikki tuntui olevan kisamatkaa vastaan. Tänne oltiin toki saatu kilpakumppaneita oikein kaksin kappalein, eli Friidu ja Nasu olivat tekemässä ensimmäiset starttinsa. Mutta muuten kaikki merkit viittasivat siihen että reissu olisi parempi jättää väliin...

Mamman lähtiessä lauantaina töistä kotia kohti, piti pakoputki järkyttävää meteliä. Onneksi (?!?) mamma tarkasteli metelin lähteen kunnolla vasta kotipihassa ja totesi siinä vaiheessa pakoputken olevan etupöntön edestä irtipoikki! Onni onnettomuudessa ettei koko höskä ollut tipahtanut ja jäänyt jonnekin Helsinki-Porvoo-Juornaankyllä välille.

Tovin jos toisenkin mamma yritti keksiä vaihtoehtoisia reissuvälineitä. Ja soitti jopa luotto autokorjaamollemme (jossa puhelintäti kertoi numeron olevan pois käytöstä!?!?). Facebookin kautta olisi kulkupeli löytynyt, mutta valitettavasti tuon sijainti olisi ollut taas Helsingin suunnalla niin jollakin olisi sitten pitänyt päästä ensin sinne.. No lopulta mamma totesi ettei muu auta kuin että iskä joutuu lähtemään kisoihin meidän kanssa jos kerran ei anna autoaan ajoon.. Siinä vaiheessa alkoi sitten akuutti korjausrupeama. Naapureilta onneksi löytyi loppujen lopuksi sopiva sovitusholkki ja parin tunnin pusaamisen jälkeen oli pakoputki paikallaan ja meille reissurassi taas valmiina.

Mamma joutui siinä vaiheessa toteamaan (kello oli siis jo kymmenen illalla) että suunniteltu saunottamiseni sai jäädä kun herätyskello kilahtaisi sitten jo neljän tienoissa. Aamulla herätyskello soi kuten pitikin ja mamma heräsi kyllä ajoissa, mutta jotenkin aamu oli vain niiiiin jumi jumi että loppujen lopuksi olimme alkuperäisestä aikataulusta liki puoli tuntia myöhässä. No onneksi mamman matka-ajan laskelmat perustuivat googlemapsin tarjoilemiin ajoaikoihin ja tarkempi tarkastelu osoitti että tuo tarjosi jostain syystä jotain epämääräisiä kiemuroita pitkin vanhaa turuntietä ja pyörimistä leppävaarassa yms. Joten saimme hyvin aikataulun kiinni jo espoon kohdalla ja kisapaikalle saavuimme loppujen lopuksi liki vartin ennen aikataulua.

Olin hieman räyhäkkäällä tuulella ja Friidun ja Nasun saavuttua, kun jonotimme yhdessä elänlääkärin tarkistukseen, kerroin varsin äänekkäästi mielipiteitäni kisakumppaneistani. Saimme kaikki luvan kisaan ja sitten olikin arvonnan odottaminen ja valmistautuminen. Jostain syystä meuhkasin Friidullekin alkuunsa. En oikein sisäistänyt sitä että kyseessä oli tyttö. Nasulle en itseasiassa edes meuhkannut niin paljon. Luokittelin tuon kai Wänen kanssa samaan kastiin, sillä Nasultakin oli viety pompulat jokin aika sitten ja kun tuolla ei ollut tarvetta meuhkata takaisin niin menetin melko pian mielenkiintoni.

Lämmittelylenkille lähdimme yhdessä Friidun kanssa. Alkuun oli hieman jännitystä havaittavissa (puolin ja toisin) mutta tovin kuluttua kuljimme jo varsin tyynesti rinta rinnan ja hajuja haisteltuani tajusinki tuon olevan tyttö ja suhtautumiseni muuttui täysin.

Friidu ja Nasu juoksivat ensin parina. En nähnyt juoksuaan kuin pienen pätkän, sillä mamma piti minut mäennyppylän toisella puolen jotten voisi ennalta arvailla vieheen reittejä. Hienosti kumpikin pinkoi näkösällä ollessa vieheen perässä. Tai no ne jotka paremmin näkivät totesivat että Friidu juoksi vieheen perässä ja Nasu Friidun perässä, mutta samapa tuo, pääasia että juoksivat. Tämä oli kummallakin ensimmäinen kisajuoksu ja ilmeisesti Nasulla ensimmäinen kerta ylipäätään moottorivieheen perässä, joten siihen nähden tulos oli hieno. Mamma tunsi koko tuon odotusajan epämääräisen pelon kaihertavan sisuksissaan. Miksi tällä kertaa hermostutti näin paljon?

Sitten oli minun vuoroni. Tuijotin lähtöpaikalle astellessa viehettä tiukasti ja vieheen liikahtaessa ja lähettäjän huutaessa "irti!" ampaisin matkaan täyttä vauhtia. Alku näytti hyvältä, mutta kadottuani mamman näkyvistä töntäreen taakse tapahtui jotain, sillä tullessani taas näkyviin oli vauhtini hidastunut huomattavasti ja viehe jäi jopa odottelemaan minua. Sitkeästi jatkoin kuitenkin maaliin asti ja vieheen pysähtyessä kuului lähettäjän lällystä jonkun ääni:"radalla loukkaantunut koira, onko eläinlääkäri paikalla?". Mamma tunsi siinä vaiheessa sisuskalujen kääntyvän ympäri. Tässäkö se oli jota oltiin koko kisaura pelätty?? Mamma ehti luokseni hetken ennen eläinlääkäriä (joka oli onneksi ollut katsomassa lähtöäni). Ja pikainen tarkistus varmisti sen ettei mistään ainakaan vuotanut mitään, eli ei haavoja, mutta ulvahdin kivusta eläinlääkärin käydessä läpi oikean takajalkani. Vaikka nilkutin, astuin kuitenkin kaikilla jaloilla, joten ainakaan mikään ei ilmeisesti ollut poikki. Nyrjähdys, revähdys tai pahimmillaan polven ristisiteen repeämä..

Rauhallisesti suuntasimme takaisin autolle, poiketen matkalla toimiston kautta kuittaamassa maininnan loukkaantumisesta ja sitten jäähdyttelemään. Kävellessä askellukseni alkoi normalisoitua, mutta kun mamma päästi minut pururadalla hetkeksi irti kehoittaen hieman juoksemaan, tuli kipu takaisin, eli jotain sielä oli hajonnut. Pääsin autoon lepäämään ja mamma jäi hengailemaan Friidun ihmisten seuraan.

Nasunkaan pisteet eivät riittäneet finaaliin joten Friidu sai tällä kertaa sitten juosta finaalin yksin. Hienosti likka veti, vaikka mammansa totesikin hiukan ennen maalia että näkee kunnon olevan vielä puutteellinen. Eli lisää voimaa vaan, viehevietti näytti olevan aivan loistavalla mallilla. Ensimmäisen sijoituksen lisäksi likka sai ensimmäisen sertinsä sekä pokkasi samalla Varsinais-Suomen kennelpiirin mestaruuden. Hieno tulos ja tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia kisoja.

Kun pääsimme mamman kanssa kotiin, oli autosta nouseminen uikutusta. Tuntui että kaikkia tassuja särki ja jokainen askel autosta ulos oli tuskaa. Mamma oli todella huolissaan ja hiukan epäili parantaisiko vai pahentaisiko sauna olotilaani. Halusin kuitenkin saunaan ja viihdyinkin sielä varsin kauan leppeissä löylyissä samalla kun mamma hieroskeli läpi selkäni ja etu- ja takalapani. Mammaa harmitti se ettei tuntenut anatomiaa paremmin, kun jokainen möykky lihaksissani alkoi näyttää järkyttävältä ruhjeelta ja suunnilleen irtirepeytyneeltä lihakselta. No saunan jälkeen liikkeeni oli jo vetreämpi, joten kaikesta päätellen kyse oli lähinnä lihasvauriosta.

Mamma tilasi minulle pikimmiten ajan osteopaatille jotta saataisiin selville missä vika on. Kun kerran kuitenkin käytin kaikkia neljää jalkaa käytäisiin ensin osteopaatilla ja mentäisiin sitten eläinlääkärille ja röntgeniin kuvattavaksi jos viitteitä siihen suuntaan olisi..

Onneksi maanantaina iskän hierottua täydellisesti krampissa olleet reiteni alkoi levon vaikutuskin näkyä ja pahin jäykkyys poistua. Nyt vain odottelemme torstaita jolloin pääsen sitten osteopaatin käsittelyyn.

Kohti EM-maastoja 2013

Talven hiljaisuuden jälkeen on mamma jälleen päivittänyt kalenteriinsa kisapäiviä. Tärkeimpänä kisakalenterissa lukee juhannusviikonlopussa: "EM-maastot HALBINSEL POUCH Saksa".

Viime vuoden kisamatka oli varsin ihana kokemus, ja olisihan se hienoa reissata puolustamaan Euroopan Mestaruutta. Mamma totesi kuitenkin että viime kesän reissu imaisi minun luurahastoni niin tehokkaasti  miinukselle, että jollei pientä ihmettä tapahdu, ei talous kanna kisoihin osallistumiseen asti (mamma käytti viime kesän reissuun yrityksensä kassavirtaa ja sekin on hiukan retuperällä vielä matkan jäljiltä).

Uskomme kuitenkin että pienistä puroista voi kasvaa merkittävä virta. Siksi mamma loi minulle oman Alfa-shopin jossa toistaiseksi on vain mahdollisuus sponsori-kustannuksiin ilman muuta vastinetta kuin iloinen mieli uuden tittelin metsästyksen tukemisesta (ja viime vuoden budjetin tasapainotuksesta taas plussan puolelle). Mutta kun saamme sopivasti pohjakassaa, on tarkoitus painattaa viime vuoden reissusta matkatarinan kertova kuvakirja ja ehkä jotain muutakin oheiskrääsää seuraa myöskin.

Mamma loi minulle myös oman FB-sivun. Se löytyy osoitteesta www.facebook.com/PolskisAlfaRomeo tervetuloa fanittamaan.

Tarkoitus olisi jälleen aktivoitua kisavalmisteluiden, kisojen ja näyttelyiden kuvauksilla. Nyt kun on taas kisakumppaneita maastoihin kotimaassakin luvassa niin aktiivisuutta on enemmän luvassa.

Syksyä

Päivät ovat vilistäneet ohi huomattavan nopeasti ja kun mamman painopiste on ollut töissä, ei blogiin ole juuri kertynyt päiviteltävää..

Viime viikonloppuna Siiri oli pitkästä aikaa meillä hoidossa. Mamma toi neitosen torstai-iltana töistä tullessa ja palautti tuon sitten kotiin maanantaina iltapäivästä. Siirin porukat olivat taas syyskäynnillä Lontoossa.

Jälleennäkeminen oli riemuisa. Ja ei vienyt kauaa kun laumajärjestys oli taas tasapainossa. Sen illan minä tosin muistuttelin Wänelle hänen asemaansa lauman pohjimmaisena.. Perjantaina tuli vettä sitten taivaan täydeltä, joten meillä ei ollut pikaisia pissikäyntejä kummallisemmin tarvetta siirtyä ulkotiloihin. Onneksi on iso sohva niin mahduimme kaikki kolme koiraa ja vielä mammakin siihen. Mammalla olikin sitten vinttikoiraa koko sylin täydeltä kun Siiri tunki syliin toiselta puolelta ja minä toiselta. Wäne joutui tyytymään hiukan kaukaisempaan sijaintiin..

Lauantaina sitten pääsimme jo lenkillekin sieniretken puitteissa. Naapurin isännät olivat vihdoin saaneet edes osan takapellon kaurasta kerättyä, joten sielä oli meille sänkipeltoa temuttavaksi. Märkää tuo kyllä oli joten suurimmat spurtit tuli juoksenneltua lähinnä tuossa etupellolla. Sekä minä että Siiri nautimme täysin rinnoin kun pitkästä aikaa sai painaa menemään oikein kaasu pohjassa. Sienisaalistakin saimme. Mamma totesi että minun sienivaistoni on parantunut entisestään kun löysin mustia torvisieniä. No tosin nuo kasvoivat ihan sillä samalla paikalla josta viime vuonnakin niitä keräsimme joten suurta metsästystä ei tarvittu. Mutta oleellista oli se että tunnistin ne mamman sanoista. Suppiksia ei tarvinnut edes etsiä. Niitä kertyi muovikassillinen lenkin aikana ja "yli menneet" jätimme ihan suosiolla metsään. Mamma kokkasi niistä sitten suppiskeiton ja pisti osan pakkaseen paistamisen jälkeen. Eli nyt on sitten talven varalle jo yksi purkki suppiksia ja mustat torvisienet kuivumassa...

Taas täytyy todetta että maailmassa on pienelle vinttikoiralle monta ihmeellistä asiaa. Me veikan kanssa ollaan jo niin totuttuja robotti-imuriin että sen pörrätessä pitkin lattioita yleensä vain otamme torkut sohvalla. Siirille tuo oli täysin uusi tuttavuus ja neitokainen kömpi vuoroin mamman kainaloon turvaan ja vuoroin seurasi imuria sen kulkiessa pitkin taloa. Varsinkin imurin pörrätessä sohvan alla oli Siiri hyvin huolissaan ja sen täytyi vähän väliä käydä kurkkimassa sohvan alle.

Sunnuntaina kävimme hiukan lyhyemmän lenkin. Iskäkin intaantui mukaan kun mamma totesi tarvitsevansa apua että saa kerättyä pihlajanmarjoja. Me tutkailimme lähimaastoja sillä aikaa kun mamma ja iskä roikkuivat puiden oksissa. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun oli pihlajanmarjat pussissa. Keli oli mitä ihanin aurinkoineen. Varsin mukava lenkki kaikin puolin. Lenkin jälkeen saimme rustoluut natusteltaviksi. Minä ja veikka uppouduimme luiden kimppuun, mutta Siiri ottikin oman luunsa ja lähti etsimään sopivaa piilotuspaikkaa.. Se löytyi sitten naapurin tontilta erään kannon juuresta. Mamma totesi että oli melko turhaa haudata luuta sinne, sillä sen söisi varmaan kettu. No tietyllä tavalla Siiri oli kyllä oikeassa yrittäessään piilottaa sen, sillä kun silmä vältti rouskutteli Wäntty senkin luun sisuksiinsa.

Kuten normaalia, sunnuntai-iltana lämpesi sauna. Siirikin pääsi kokeilemaan miltä löylyssä tuntui olla. Alkujännityksen jälkeen neitokainen näytti nauttivan olostaan jopa niin paljon että pienen empimisen jälkeen uskaltautui tulemaan jopa toisenkin kerran. Lauteet olivat toki sen varran jänskä juttu, että mamma nosti Siirin lauteille ja sieltä pois. No jos neiti tulee jatkossa vierailemaan hiukan useammin tulee sauna taatusti jatkossa tutummaksi.

Tänä viikonloppuna Wänen piti lähteä Dafin kanssa Hyvinkäälle Möllinmaastoihin. Mutta juuri kun mamma ja wäntty olivat valmiit starttaamaan pihasta soittikin Dafin mamma että neitokainen kinkkaa menemään kolmella jalalla.. Ei mitään tietoa mitä on tapahtunut ja vaikka mamma epäili että kyse on varmaan vain jostain pikkujutusta niin oikeastaan ei ketään harmittanut että kisapäivä vaihtui vapaapäivään. No Wäneä ehkä harmitti, varsinkin siinä vaiheessa kun minä rouskuttelin rustoluuta ja Wäne jäi sekä ilman luuta että kisaa.. No pääsemmepä irroittelemaan taas lähipelloille..

Tassuvieheillen

Tässä muutama videopätkä viime viikonlopulta Dafin tassuviehe-treeneistä.

Ensin minä näytin Dafille mistä hommassa on kyse. Eli miten vieheen perään lähdetään. Näitä vetoja teimme muutamaankin kertaan.

 

Sitten mamma otti minut kiinni ja Dafi pääsi kokeilemaan ihan itsekseen miten tassukka oikein toimiikaan.. Reipas tyttö riuhtoi useaan otteeseen itselleen pikkuspurtit kun viehe loppujen lopuksi aina karkasi hampaista...

Daphne tuli kylään

Tämän viikonlopun Dafi on meillä vieraana. Olin tietysti heti kättelyssä innoissani kun Dafi tuli eilen mamman kanssa. Dafi on yhtä innoissaan ja meni pitkin seinänvieriä mahdollisimman makaroonina.

Hieman saapumisen jälkeen alkoi sitten sataa vettä. Minua ei tietenkään kiinnostanut sateessa oleilu, mutta Dafi kirmaili innoissaan pitkin pihaa ja lähipeltoakin. Taisipa likka käydä tervehtimässä jo naapuritkin kun mamma sai kaivaa kumpparit ja sadetakin ylleen ja käydä pellon laidassa likkaa huutelemassa.

Mamma ja iskä päättivät lämmittää saunan kun oli sadekeli. Minä varasin perinteisesti aloitusvuoron mamman kanssa. Ja kun minun halutessa saunasta pois mamma yritti houkutella Dafin kanssaan lauteille niin päätinkin ottaa vielä toisetkin löylyt. Kyllä olin aika rentoa poikaa sen jälkeen. Dafi kävi loppujen lopuksi vain saunan ovella kurkistamassa mihin kaikki vuoron perään katosivat. Nosti jopa etutassut alimmalle lauteelle, mutta sen verran paljon tuo uusi paikka ujostutti ettei likka uskaltanut kunnolla lauteille asti.

Ilta menikin sitten omaa paikkaa etsien. Kuka on missäkin ja kekä voi olla kenenkin vieressä. Mehän ei Wänen kanssa oikein siedetä sitä että meihin koskee muut kuin ihmiset. Pariin otteeseen rähähdin likalle kun se yritti tunkea liian likelle lepäilemään. Minä en ole mikään nojauspuu. Eikä sitä ole kyllä Wänekään. Dafi ei meidän ärähtelyistä hämmentynyt vaan liehitellen hivuttautui kerta toisensa jälkeen aina lähimaastoon. Minua likka liehitteli huomattavasti enemmän kuin Wäneä. Välillä mammasta tuntui että ihan kuin Dafi ei edes näkisi Wäiskiä. Tosin pihalla ollessa nuo näyttivät viihtyvän toistensa seurassa ihan hyvin. Loppujen lopuksi tilanne sitten rauhoittui telkkarin äärelle. House vei kaikkien huomion..

Nukkumaan mennessä tuli likalta sitten itku. Ehkä juuri siksi kun meistä kumpikaan ei oikein ollut halukas ottamaan likkaa viereensä. Taisi olla outoa joutua nukkumaan sohvalla ilman että sai nojailla kenenkään lämpimään turkkiin. Mamma heräsi vinkunaan ja kävi alakerrassa kertomassa Dafille että nyt kuono umpeen tai päädyt pihalle nukkumaan. Ehkä se Dafin vinkuna olikin huoli siitä että mihin mamma oli kadonnut, kun tuon sanomisen jälkeen likka asettui aloilleen ja hiljeni nukkumaan. Tai ehkä se vain pelästyi että mamma toteuttaisi uhkauksensa...

Aamulla oli riemu suunnaton kun mamma heräsi ja päästi meidät koko porukan pihalle. Mamma totesi ettei meitä sentään voinut pitää pihalla kolmestaan keskenään, likka kun näköjään laajensi reviiriä melko tehokkaasti. Joten siitä se rumba sitten alkoi. Kolmea koiraa kun pyöritellään kahdessa juoksulangassa vuoron perää. Äkkiä likka oppi miten pitkälle hihna riittää ja miten pitää toimia kun onnistuu kieputtamaan hihnan puun tai lampun ympärille.

Aamunappulat imuroitiin melkoisella vauhdilla. Wäne hotkaisi omansa alta aikayksikön ja koska minä olin aloittanut napostelun jo silloin kun Wäne ja Dafi oli pihalla niin sain mahani (muka) täyteen seuraavaksi. Kun poistuin omalta kupiltani meni Dafi napostelemaan minun nappulani. No syötyään sen tyhjäksi tassutteli Dafi sitten ikkunan edessä. Mamma ajatteli että kohta likka varmaan vielä jatkaa omalle kupilleen eikä sitten kiirehtinyt pistämään likkaa pihalle.. No virhe! Dafi on näköjään aivan yhtä suoraputki kuin minäkin, eli syönnin jälkeen on mentävä HETI ulos. Siihen ikkunan alle nimittäin tulostui melkoinen kakkakasa.. No onneksi mamma huomasi sen ja pisti likan pihalle jatkamaan tyhjennystään ja siivosi kakat pois. Minä sitten hipsinkin muina poikina Dafin kupille napostelemaan puolestaan likan nappuloita. Ne kun olivat minun mielestäni huomattavasti omia maukkaampia...

Saimme tänään myös huomata likan hiukan arastelevan kaikkia uusia juttuja: Mamma sovitti likalle minun vanhaa muovikoppaa (se oli yhä liian suuri) ja voi mikä tärinä, läähäätys ja kuolaus tuosta testauksesta tulikaan. Tosin runsaalla kehumisella, taputtelulla ja rapsuttelulla mamma sai likan rauhoittumaan ja lopulta ei se koppa ihan niin järkyttävältä tuntunutkaan. Toinen hirvityksen hetki oli kun robotti-imuri lähti liikenteeseen. Dafi oli täysin vakuuttunut siitä että tuo tulee syömään hänet. Vaikka veikka ja minä lähinnä vain nukuimme sohvalla ja puolihuolimattomasti vilkaisimme jos imuri kolautti jotain huonekaluja niin Dafi tärisi sohvalla kuolaten ja yritti välillä jopa kiivetä ikkunasta ulos kun tuo härveli oli niiiin pelottava. No loppujen lopuksi taas mamman rapsuttelu ja innostava puhe sai sitten likan rauhoittumaan. Totesin kyllä että ehkä minä voisin sitten siirtyä likan kanssa pihalle loppu imuroinnin ajaksi niin ei tarvitsisi tuon pelätä niin paljoa..

Ai niin, vaikkei tyttöjen painoista puhutakaan niin puntaroitiin Dafi tänään. Vaaka näytti (iskän paino vähennettynä) 25,3 kg. Sirpakka likka!

Vahvistus ja manipulaatiota

Tänään tuli vihdoin sähköpostissa EM-kisojen lopulliset ja vihoviimeiset tulokset. Polskien osalta tuloksissa ei tapahtunut muutosta, joten tittelini on nyt sitten erittäin virallinen.

 Kävin tänään toisen kerran osteopaatti Jerry Ketolan käsiteltävänä koirahotelli Tassu & Tassussa. Taivaallista!
Ensin käytiin läpi koko kroppa pintapuolisesti (taivutellen ja venytellen kaikki kintut) Sitten selän kieroutta sivuttaissuunnassa mobilisoitiin.

Sitten oiottiin lannerangan nikamia ja parannettiin koko selkäruodon joustavuutta.

Sitten sainkin käydä pötköttämään kun jalkoja hiukan venyteltiin. Olin ihan sitä mieltä etten oikeastaan tarvitse venyttelyä, mutta loppujen lopuksi se olikin ihan kivan tuntuista, varsinkin kun päästiin niskan venytyksiin...

Olin alkutarkistelussa ulahtanut samalla tavoin kuin joskus sohvalta noustessa ja epäilys kallistui ensin lapaluun suuntaan. Joten sitä käsiteltiin mutta kipupistettä ei löytynyt. Sitten suunnattiin huomio ranteeseen ja sieltähän löytyikin sitten jonkinlainen jumi-jumi jonka takia ranteen liikkuvuus ei ollut yhä hyvä kuin toisessa tassussa. Hiukan mobilisaatiota sinne ja ta-daa.. Tassut olivat yhtä liikkuvia.. Oletettavasti tuo ranne oli ollut sen alku-uikahduksen syynä..

Mamma toimi hoidon aikana kuvaajana ja muutamia lisäkuvia löytyy: http://www.facebook.com/Koiraosteopaatti suosittelen lämpimästi tykkäämään ja testaamaan Jerryn käsiä. Ai niin hän hoitaa kyllä myös ihmisiä, joten sitten voi varata hoitosetin sekä koiruudelle että omistajalle. Eikä se hoidossa käynti edellytä että pitäisi olla mikään huippu-urheilija, tästä on apua myös monien sairauksien hoidossa..

Ei voi taas muuta sanoa kuin että: Erittäin lämmin kiitos jälleen kerran!!! Olinkin koko loppupäivän aivan euforisessa olotilassa. Hoito tuottaa niin ihanan raukean olon. Kiitos!

10. etappi / 11. päivä - Home sweet home

Pärnu-Tallinna-Helsinki-Juornaa

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Mamma heräili rauhassa, kävi suihkussa ja meikkasi. Minullakaan ei ollut kiire mihinkään vaan loikoilin tyynesti sängyllä odotellessani. Saatuaan kaiken valmiiksi ja tavarat kasaan otti mamma minut ja petini ja menimme autolle. Peti autoon ja minä pääsin aamutarpeille. Mamma siirsi auton varjoisampaan kohtaan (se oli ollut suorassa aamuauringon paisteessa) ja palasi hotellille aamiaiselle. Syötyään haki mamma loput tavarat huoneesta ja sitten oli taas aika suunnata tien päälle.
Kun ajoimme kauniin Pärnun läpi näki mamma sellaisen paikan jota olimme illalla etsineet. No tietäisipähän sitten seuraavaa kertaa varten mistä tuollainen löytyy..

Tie Pärnusta Tallinnaan on oikeastaan aika tylsä. Emme turhia hidastelleet vaan päästelimme tasaista tahtia satamaa kohti. Tallinnaan saavuttuamme ajettiin bensa-asemalle josta löytyi imuri. Mamma siivosi auton sisältä heitellen kaikki roskat pois ja itseasiassa sinne lensivät myös menomatkalla hajonneet puukengät. Vaikka ne ehkä olisi saanut suutarilla kursittua kokoon niin toteamus oli että miksi raahata rikkinäisiä.. Asia olisi toki ollut toinen jos autolla olisi jatkettu kotiin asti.
Auton siivouksen jälkeen mamma totesi ettei se imuri jota oli tarkoitus käyttää toiminutkaan. Joten kohti seuraavaa huoltsikkaa. Autovuokraamo oli kertonut siivouskulujen olevan 7 euroa sisältä (+7 takakontista) ja 7 euroa ulkopesusta. Mamma käytti pari euroa siihen että otti hiekat etuosasta ja pahimmat karvat takaa ja totesi sitten että tuo parikymmentä minuuttia mikä tuohon meni (eikä vielä riittänyt saamaan kunnon jälkeä) tulisi huomattavasti kalliimmaksi kuin se että maksaa autovuokraamolle siivoamisesta. Joten ajoimme satamaan ja sitten lähdimme kävelylle vanhaan kaupunkiin.
Kävimme katsomassa (ulkoa) linnaa ja mamma otti taas minusta turistikuvia.

Sitten oli aika käydä juomassa cappuchinot. Minullekin tuotiin vesikuppi, mutten ollut kiinnostunut juomaan sitä.
Huomattavasti mielenkiintoisempana pidin erään portin takaa löytyneitä patsaita. Mielestäni tuo possupatsas olisi ollut sopiva tuliainen iskälle. Mamma oli tosin sitä mieltä että emme saa sitä raahattua millään, joten täytyi nyt jättää possu odottamaan.
 Autovuokraamolta tuli soitto kun olimme kaupungilla ja mamma sopi että auto tullaan noutamaan klo 14 kun laita lähtisi 15. Olimme hyvissä ajoin odottamassa. Auto oli mukavan varjoisassa kohdassa, joten sielä lepäily oli varsin mukavaa. Auton noutajaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Ei tasalta eikä varttia yli. Silloin mamma soitti vuokraamolle ja kysyi mikä on tilanne ja mitä tehdään. No pienen setvimisen jälkeen mamma sopi vuokraamon kanssa että jättää auton sinne ja jemmaa avaimen kuskin penkin alle. He noutaisivat auton sitten kun ehtivät.. Taas mielenkiintoinen toimintamalli, mutta teimme työtä käskettyä ja auto jäi kiltisti nököttämään parkkipaikalle.
Pienen tovin saimme odotella satamarakennuksen pihalla ennenkuin kuului lastautuvien ihmisten ääni. Silloin sitten kävelimme terminaalin läpi laivaan. Tällä kertaa laiva oli tupaten täynnä väkeä. Onneksi mammallekin löytyi istumapaikka ja minullekin oma kolonen tyynyä varten. Laivaan mennessä mamma oli katsellut että oli muutamia tuttuja kasvoja. Ja laivasta poistuessa, Bettina S:n tarjotessa apua että selviämme tavaroiden kanssa laivasta ulos, tajusi mamma että reissussa oli koko Yle Femman aamutiimi. Ihmekös nuo olivat näyttäneet niin tutuilta kun niitä joka aamu katseli.
Muutama kanssamatkustaja oli matkan aikana kysellyt mistä olimme tulossa ja mamma ylpeänä kertoi kaikille että olin juuri voittanut euroopanmestaruuden. Jälleen tämä rauhallinen matkailuni herätti ihmisissä ihmetystä. Yksi jopa kysyi oliko minulle annettu rauhoittavia kun olin niin rauhallinen. Mamma totesi ettei tarvinnut, että rauhoittavana tekijänä toimi menneet kymmenen päivää ja noin 3500 kilometriä.

Satamasta meidän piti sitten saada taksi jolla reissaisimme oulunkylään josta iskän sisko toimisi sitten kyytinä kotiin.. No taksin saaminen ei ollutkaan mikään helppo homma. Taksikeskukseen soittaessa palvelu oli huonoa ja se taksi joka osui meidän kohdalle taksijonossa omasi tummaihosen kuskin joka ehdottomasti kieltäytyi ottamasta minua kyytiin (taksi oli tila-auto jossa olisi ollut iso takatila.. No onneksi seuraava kuski oli sitten liikenteessä vanhalla mersulla ja sain kuskilta luvan kiivetä takapenkille. Tavarat sullottiin sitten porrasperäisen meisselin takaluukkuun ja niin toiseksi viimeinen etappi alkoi. Kuski oli mukava ja matka sujui sujuvasti vaikka mamma totesikin mesen automaattilaatikon olevan mäsänä kun motaripätkällä tuo ei vaihtanut suurempaa vaihdetta silmään millään ilveellä.. No ehjänä perille kuitenkin. Maksaessaan taksimatkaa totesi mamma itsekseen että tämä olikin sitten koko matkan kallein etappi: 24€ eli tuo vajaan kymmenen kilometrin matka kustansi enemmän kuin auton päivävuokra tallinnasta.. Kalliita kilometrejä siis..

Ogelissa hyppäsimme sitten vanhan tutun Herne-volvon kyytiin. Otin ja nukahdin takapenkille heti ja hyvä etten tipahtanut siitä kun kellin niin autuaana. Viimeinen etappi oli viimein päättymässä. Oli se ihana päästä kotiin ja nähdä oma tuttu pihamaa. Home jungle is always home jungle!!

Kiitokset kaikille matkan mahdollistaneille! Tätä oli odotettu ja nyt voi tyytyväisenä todeta: Olihan mahtava reissu ja tulihan se tehtyä!!

9. etappi / 10. päivä Paaveja ja rajoja

Grajewo - Pärnu 637 km
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin. Perheen äiti oli illalla todennut heidän suuntaavan kahdeksaksi töihin, joten mamma heräili kuuden pintaan ja ehti tehdä aamutoimet suihkuineen ennenkuin perheen herätyskello soi. Olisimme kuulemma hyvin voineet jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa, mutta mamman mielestä oli ok lähteä liikkeelle jo aamutuimaan. Perheen äiti valmisti äärimmäisen herkullisia suolaisia köyhiä ritareita (tai no siis kananmunassa paistettuja leipiä). Aamukahvi ja leivät tomaatin ja juuston kera olivat hyvä aamustartti jolla sitten jaksaisi taas matkustaa.

Meidän oli tarkoitus poiketa mamman kanssa toisessa puistossa, sielä olisi ollut sodanaikainen panssarivaunu, ja mammalla oli ajatus kuvata minut sen äärellä.. Mutta aamun lähtötohinassa se sitten unohtui. Joten olimme kahdeksan maissa sitten jo tien päällä. Kaupat olisivat auenneet (siis ne mammaa kiinnostavat) vasta kymmenen maissa, joten emme jääneet odottelemaan.
Maisemat olivat taas niiiin tasaista ja mielenkiintoa herättivät lähinnä taas haikaroiden pesätolpat. Toki poikkeuksellista totuttuun suomalaiseen kaupunkinäkymään olivat nämä työhevoset. Tai se että lehmiä kuskattiin avokärryssä.

 Kymmenen maissa olimme sitten Suwałkin kaupungissa. Mamma totesi että nyt oli aikaa tehdä taas pieni kaupunkijaloittelu (ja tuhlata ne rahat). Ajaessamme kirkon parkkipaikalle näki mamma pysäköinnin valvojan ja ajatteli että täytyy käydä ostamassa parkkilippu ettei tule sakkoja. No ennenkuin mamma ehti edes nousta autosta koputti joku mies ikkunaan ja ojensi mammalle lipun jossa oli puoli tuntia parkkiaikaa. Mies selitti jotain (ilmeisesti ettei hän tarvinnut sitä enää ja olisi harmi heittää hukkaan) Mamma kiitti kauniisti. Nyt meillä olisi siis puolisen tuntia aikaa kierrellä kaupunkia. Harmillisesti kenkä ja vaatekaupat näyttivät olevan vielä kiinni. Niinpä tyydyimme tekemään pääkadulla pienen kävelyn ottaen kunnon turistikuvia. Tässä satoa siitä.

Patsastelun patsaan äärellä herätti paikallisten koirien huomion. Saimme pariinkin otteeseen väistellä näitä irrallaan pyyhältäviä pikkuotuksia. Yhden liian tuttavallinen lähestyminen sai minut hermostumaan ja ärähtämään melko raivokkaasti. Mamma huomasi sen herättävän pahennusta paikallisissa ihmisissä. No minä en silti halunnut yhdenkään vieraan koiran tulevan ilman lupaa mamman lähelle. Niissähän saattoi olla vaikka kirppuja...

 Kirkon kupeesta löytyi paavi Jan Pavel II:n patsas. Suwałki oli ilmeisesti hänen kotikaupunkinsa. Mamman mielestä meistä piti ottaa yhteiskuva. Näytinkin kyllä melko ylväältä paavin edessä. Olihan katolinen kirkko siunannut tätä kisamatkaa monin tavoin, joten kai se oli aiheellista ottaa tällainen kunnon siunauskuvakin...

 Kirkon lähistöltä löytyi ilmainen wifi-verkkokin. Joten istuimme tovin kirkon portailla ja mamma pääsi selailemaan sähköpostit ja lähettämään pari kuvaa reissusta facebookiin. Kun parkkiaika hupeni kävelimme takaisin autolle. Kun mamma oli käynnistämässä autoa käveli pysäköinninvalvoja hyvin tuiman näköisenä auton luo kamera valmiina (he kuvasivat autojen rekisterinumerot jos ei ollut parkkilippua). Mies selitti mammalle tuimana jotain ja ystävällisesti hymyillen mamma kysyi "Do you speak english?" Mies hämmentyi vain hetkeksi ja jatkoi pajatusta puolaksi. Vihainen viittilöinti rannekelloon ja lippuautomaatin suuntaan kertoi mammalle että mies penäsi pysäköintimaksua. Aurinkoisesti hymyillen mamma otti viereiseltä penkiltä parkkilipun jonka oli jo ehtinyt napata kojelaudalta, näytti sen parkkimiehelle ja kysyi "Ok?" Miehen kasvot levisivät hymyyn ja hän kumarsi meille kohteliaasti. Kaikki oli siis kunnossa. Mamma hykerteli itsekseen lähtiessään ajamaan. Onneksi taas asiat hoituivat itsestään..

Hieman ennen Puolan ja Liettuan rajaa pysähdyimme kahville ja omenapiirakalle. Tuo oli rekkojen levähdysalue josta löytyivät niin suihkut kuin jälleen ilmainen wifi. Mamma surffasi taas tovin netissä ja minä keskustelin kahvilan ketunpojalta näyttävän koiruuden kanssa. Tuo oli niin arka ettei pyrkinyt lähelle meitä, mutta kun mamma jätti penkin juureen osan omenapiirakasta (se ei maistunut minullekaan) niin reippaasti "kettutyttö" kävi sen hotkaisemassa parempiin suihin heti meidän otettua hiukan etäisyyttä.
Kahvipaussi ei vähentänyt mamman zlotivarantoja juurikaan, joten ennen rajaa pysähdyimme vielä Punskin tienristeyksessä ja mamma poikkesi paikallisessa pikkuputiikissa ottamassa hiukan naposteltavaa matkaevääksi. Jotakin tuliaisiakin olisi toki voinut ostaa, mutta mamma totesi täällä viskipullon hinnan olevan jo huomattavasti lähempänä Suomen kuin Tsekin hintoja joten pullot saivat jäädä paikalleen varsinkin kun olisi pitänyt osata sanoa mitä haluaa sen sijaan että vain noukkii hyllystä. No zloteja jäi kukkaroon, mutta mamma totesi että eiköhän tässä lähiaikoina ole taas tarvetta poiketa Puolassa, joten kai nuo silloin voi tuhlata.

Hujaus vain ja olimme ylittäneet rajan Liettuan puolelle. Nyt ajoreitti oli samaa mitä olimme tulleet tulomatkalla. Tällä kertaa emme tehneet koukkausta renkaan puhkeamispaikan kohdalla (tai siis vaihtopaikan) sillä tie ihan oikeasti jatkui ilman turhia mutkia.Mamma napsi kyllä ajomatkaltakin kuvia, mutta oikeasti kuka viitsii katsella lukemattomia kuvia tasaisista maastoista. En minä ainakaan, sillä vedin pääsääntöisesti sikeitä takapaksissa.

Painelimme samaa vauhtia Latvian puolelle. Ja kuten huomaa, ei raja-asemia välttämättä edes huomaa jos sattuu räpäyttämään silmiä väärään aikaan. Rigan ohitimme tällä kertaa ohitustietä pitkin. Ei ollut mitään syytä mennä kaupunkiin pyörimään uudestaan. Minä aloin liikahdella takana levottomasti oli aika pitää pieni pissipaussi. Mamma odotti sopivan syrjäisen näköisen tien ja ajelimme varmaan jonkun mökkitietä kilometrin valtatiestä syrjään. sieltä löytyi mukava hakkuualue johon mamma päästi minut tarpeille. Sain jopa vähän taas irrotella juosten irrallaan. Mamma totesi ettei hän suotta viitsi etsiä erikseen bensa-asemaa vessareissua varten, olihan partiolainen tottunut tekemään metsään. Joten kun minä olin asiani tehnyt livahti mamma puskaan ja sitten matka jatkui taas.
Viron raja ylittyi yhtä huomaamatta kuin edellisetkin.

 Kun lähestyimme Pärnua viesti mamma iskän kanssa. Olisiko sieltä vielä joku Linda Linen laiva menossa tänään Tallinnasta Helsinkiin. Meillä oli pari tuntia matkaa satamaan ja jos sopiva olisi vielä tarjolla voisimme ajella satamaan samaan syssyyn. Iskä ilmoitti että viimeinen laiva lähti juuri sillä hetkellä, joten voisimme hyvin jäädä viettämään yön Pärnuun. Mamma haikaili hieman jotakin leirintäaluetta tai vastaavaa rannan tuntumasta. Pyörimme aikamme etsien sopivaa ja lopulta päädyimme sitten pieneen hotelliin. Mamma totesi loppujen lopuksi olevansa niin väsy ettei sitten edes viitsinyt ajatella rantaan kävelyä uimisen merkeissä. Minusta oli mukava katsella ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Huone oli toisessa kerroksessa, joten juuri sopivan matalalla tarkkailuun

8. etappi / 9. päivä - uusia teitä

Garbow - Grajevo 318 km

Tälle päivälle oli suht aikainen herätys sovittuna. Fibin mamma joutui lähtemään töihin aamiaisen jälkeen ja Fibin iskän hommaksi jäi siten varmistaa meille eläinlääkäri. Koko aamiaisen ajan oli paikalliselle eläinlääkärille yritetty soittaa, tuloksetta. Tämä eläinlääkäri kun hoitaa myös maatalouseläimiä niin oli varsin todennäköistä että hän oli saanut hälytyksen jonnekin tilalle eikä näin ollut puhelimen äärellä. No onneksi lähikylissä oli omat eläinlääkärit, joten lopputulos oli että pakkasimme itsemme autoon kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme ja Fibin isä lähti näyttämään meille tietä. Menimme eläinlääkärille joka oli siinä kylässä jossa hän oli töissä. Tovi tutkailua ja ihmettelyä ja lopputuloksena mamma sai neljä matopilleriä minua varten ja passiini merkinnän siitä että pillerit oli saatu. Hinta oli ruhtinaaliset 20 zlotia (noin 5 euroa) ja Fibin iskä vielä vaati saada maksaa sen, sillä olimmehan heidän vieraanaan. Mamma hämmentyi tällaisesta vieraanvaraisuudesta, eihän sellaiseen kotisuomessa törmännyt. Mamma olisi sitten halunnut vastineeksi ainakin ajaa Fibin iskän takaisin kotiin, mutta siitä tää ehdottomasti kieltäytyi, me pääsisimme jatkamaan matkaa ja hän pääsisi bussilla kuten työmatkatkin.. Niinpä kiittelimme vuolaasti ja lähdimme taas matkaan. Ai niin, mamma kyllä tunki pillerit kurkkuuni siinä eläinlääkärin pihamaalla vaikkei kukaan valvonutkaan sitä söisinkö ne vai en merkintähän oli jo passissa..

Ajomatka alkoi vesisateessa ja sen sateen (ja niiden jalkapallokisojen) takia Mamma sitte päätti jättää Warsovan käynnin väliin vaikka meillä olisikin ollut hyvin aikaa siihen. Sateen tauottua löysimme ihanan mäntymetsikön ja mamma päästi minut juoksentelemaan sielä. Olisi hyvä purkaa taas elimistöön kertyneitä kuona-aineita juoksentelulla. Mielenkiintoinen havainto Puolalaisesta metsänhoidosta oli se että vaikka metsätien vierus oli kaadettuja puita pinossa, niin metsästä ei oikeasti erottanut mistä nuo oli kaadettu. Ilmeisesti kaato oli jatkuvaa harvennusta. Silloin ei tietenkään kasvanut suurta tukkipuuta, mutta päätellen siitä määrästä minkä olimme puutavarasta valmistettua tavaraa nähneet niin näistäkin puista rakennettiin mm ruotsalaisjätin kotosuomeenkin roudaamat tee-se-itse-huonekalut..

Mamma oli ajatellut näkevänsä tällä matkalla paljon hevosia. Olivathan sekä Puola että Unkari tunnettuja hevosmaita. Tosiasia kuitenkin oli se että näimme vain muutaman yksilön, ei puhettakaan mistään suurista hevosaitauksista jossa olisi suoranaisia laumoja uljaita hepoja.. Joten laitetaan tähän nyt todiste että kyllä me Puolassa pari karvakorvaakin näimme niiden lukemattomien lehmien ja kanojen lisäksi...


Päivälle suunniteltu ajomatka oli sen verran lyhyt että meidän piti keksiä jotain ajanvietettä matkalle että olisimme perillä vasta neljän jälkeen. Seuraava isäntäperhe kun olisi töissä neljään asti.. Kun keli oli muuttunut taas aurinkoiseksi siinä vaiheessa kun saavuimme Łomżaan, päätti mamma että pidämme pienen kävelyhetken kaupungilla. Mammalla oli se 100zlotia tuhlattavaksi. Saisikohan sillä kengät? Ensin minun piti tehdä tarpeet, ja sen jälkeen saatoimme kävellä pitkin kaupungin katuja ja poikkeilla muutamassa kenkäkaupassa. Mamma pysähtyi aina ovella ja saatuaan katsekontaktin myyjään viittasi minuun ja kysyi:"Ok?" ja joka kerta myyjä nyökkäsi ja viittasi meidät sisään. Mamma löysi kyllä yhdet ihanat kengät, mutta ne eivät olleet oikein budjetille sopivat, ja toisekseen ne eivät olleet oikein "koirakelpoiset" eli jätimme kengät loppujen lopuksi kauppaan.. Teimme pientä pyörintää lähiseudulla ja onnistuimme löytämään paikallisen kirpputorin. Sinne mamma marssitti minut kyselemättä, sillä kassa sijaitsi jossain tuon sokkeloisen liikkeen uumenissa ja etukäteen kysyminen oli mahdotonta. Eikä kukaan kyllä tullut häätämään meitä sieltäkään pois. Sopivaa ostettavaa ei sieltäkään löytynyt. Johtui varmaan siitä että mamma katsoi läpi vain kengät ja jätti vaatteet rauhaan. Ajatus sovituksesta minun ollessa mukana oli melko mahdoton...

Sitten matka jatkui jälleen kohti Grajewoa. Mamma totesi tuonne päästyämme että sieläkin oli ilmeisen reilu valikoima kauppoja. Kello oli kuitenkin jo yli neljä joten emme tarvinneet ajan kulutusta tässä vaiheessa vaan voisimme poiketa putiikit sitten aamulla. Muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen päädyimme oikealle kadulle. Mamma alkoi jo hiljalleen sisäistää Puolalaisen tavan numeroida talot, kaikki numerot löytyvät, mutta mistä, se on asia erikseen... Lopulta löysimme oikean talon. Mamma jätti minut autoon ja lähti etsimään oikeaa ovea. Oikea rappu löytyi suht helposti, alaovi oli auki ja mamma lähti tutkimaan mistä asunto löytyy.. Tietenkin se oli ylimmässä kerroksessa.. *puuh*

Perheen isä oli jo kotona ja toivotti mamman tervetulleeksi. Mamma totesi heti hakevansa minut sisälle kun oli nyt varma että paikka oli oikea. Samaan aikaan kun mamma tuli noutamaan minua, tulivat myös perheen äiti ja tytär paikalle. He poikkeaisivat vielä kaupassa kulman takana ja näkisimme sitten sisällä. Niinpä kipusimme mamman kanssa viidenteen kerrokseen... Mielenkiintoinen havainto suomalaisiin kerrostaloihin verrattuna oli se että jokaisen asunnon ovi oli eri näköinen. Suomessa on tottunut siihen että kerrostalossa rappukäytävä näyttää yhtenäiseltä ja asunnot sitten sisältä voivat olla erilaisia, tuolla tosiaan jokainen ovi oli yksilö. Mamma arveli että jokainen ovi myös kuvasti sisältä löytyvää asuntoa.

Minun suuri kokoni herätti taas kunnioitusta, mutta hyvin pian tututuimme perheen tyttären kanssa. Mamma nauroi että hyvin tulivat kuusivuotiaat toimeen keskenään. Pikkuneidin suu kävi koko ajan kuin papupata. Mamma ei tokikaan ymmärtänyt puoliakaan mitä neiti selitti (puolaksi) mutta itseasiassa hyvä yhteisymmärrys tuntui kuitenkin vallitsevan. Tyttö ymmärsi jonkin verran englantia joten mamman sanomiset saivat kuitenkin vastakaikua. Perheen äiti kampasi minua marsun harjalla ja itseasiassa se tuntui niin kivalta etten olisi antanut hänen lainkaan lopettaa. 

Minä sain oman ruokani (hiukan nappuloita ja liki kilo lihaa) heti sen jälkeen kun ihmiset olivat syöneet. Mamma tiesi että syönnin jälkeen minut pitäisi kuitenkin kiikuttaa pihalle, joten ruuan aikataulutus vaati hiukan organisointia. Perheen iskä lähti minun ja mamman kanssa iltakävelylle. Lähellä oli mukava puisto jota voisimme käydä katsomassa, voisin ehkä juosta sielä vapaana. Oli mukava kun kävelyllä oli ihmisseuraa, iskä kertoili kaupungin historiasta ja näytti hänen ja perheen äidin vihkikirkon. Hän kertoili myös tulevista kaupungeista joiden läpi tulisimme ajamaan, mitä kannattaisi pysähtyä katsomaan ja millaisia historioita paikoilla oli. Tein tuttavuutta myös talon karvaisen asukin kanssa. Marsu oli häkissä joten meidän mielenkiintomme toisiimme ei ollut kovinkaan suuri.

Lenkin jälkeen loppuillan mamma ja perheen vanhemmat viettivät kirsikoita syöden ja paikallista olutta juoden sekä keskustellen. Isäntäperhe kertoi kuinka he olivat liftanneet koko perhe edelliskesänä italiaan. He olivat kokeneita sohvasurffareita ja liftareita. Mamma oli jälleen entistä vakuuttuneempi siitä että euroopassa vieraanvaraisuus oli huimasti korkeammalla tasolla kuin kotimaassa. Illan päätteeksi käperryin erittäin mieluusti taas mamman kainaloon.