Kevättä ilmassa

Vuosi 2014 on täydessä vauhdissa. Se alkaa näkyä hiljalleen myös elämän aktivoitumisessa. Lähiaikoina on sutinaa ja säpinää luvassa.

Tämän viikon meillä on ollut hoidossa mamman kolleegan koira Suzy (kuvia löytyy FB-profiilistani) ja mamma ja iskä ovat nauraneet että meillä voidaan alkaa järjestää koirien saunakursseja, sillä niin taas vaan saatiin aikaiseksi yksi saunaan rakastunut koiraneiti. Ensimmäiset käynnit olivat jänniä ja kuola valui likan stressatessa. Mutta eilen sitten neiti marssi ihan omatoimisesti lauteille jopa kolme kertaa ja tuli viimeiset kaksi kertaa sitten ihan itse myös lauteilta alas..

Kevättä on siis ilmassa myös sikäli että tänään on talvimaastojen viimeinen ilmoittautumispäivä. Mamma ilmoitti minut kisoihin, mutta ilmeisesti Friidun lisäksi ainakin Sheela taitaa olla tyttöjen juoksuissa, joten kisakumppanin löytymisestä ei taaskaan ole varmuutta. Sinänsä harmi jos kisat jäävät väliin, kun olisi ollut kiva päästä kisaamaan Padasjoelle. Vaikkei nyt näin talvikauteen oikein mökkireissu olisi samalla onnistunutkaan, niin olisihan se hienoa ilmoitella sen suunnan tutuille että voivat tulla katsomaan kerrankin kuinka paahdan menemään...Pidetään siis peukut pystyssä sille että kaveri löytyy leikkimieliseen talvipaahtoon.

Niin, juoksut, siis nämä tyttöjen juoksut.. Friidu-morsio on siis aloittanut juoksunsa ja nyt on sitten suunniteltu astutuspäivä tuleva keskiviikko. Ja jos silloin ei homma onnistu niin sitten yritetään seuraavana päivänä uudestaan. Mammalla on jo niin kova pentukuume että totesi tarvittaessa keksivänsä minkä tahansa kommervenkin että minut saadaan oikeassa asennossa Friidun selkään. Toivotaan että tuo luminen maa erilaisine korkeuksineen on riittävä "kikkakakkonen" siihen että homma onnistuu paremmin kuin kesällä. Pitäkää siis tällekin peukut pystyssä että saadaan pian lisäillä oikeasti pentu-uutisia.

Kesälle on sitten vakaa suunnitelma suunnata Italiaan. Talvimaastoihin mennään melko "sohvaperunana", mutta nyt kun mamman katastrofi-kiireet näyttävät hiljalleen hellittävän niin treenikausikin pääsee pian alkamaan. Luvassa on siis huolellista ruokavaliota, kehon huoltoa ja liikuntaa. Mamma totesi että hän aloittaa juoksemisen myös, eli käytännössä me nyt sitten kumpikin vedetään kunnon kehokuurit. Jos haluat tietää mitä se ihmisillä tarkoittaa, niin kurkkaa siitä lisää tietoa mamman blogista.

Pentuja suunnitteilla syksyksi 2013

Saanen esitella tulevan morsiammeni: Fernmark Chart Asteroid "Friidu"

Rek.Nro: ER59262/11
Silmät: OK
Polvet: OK
Näyttelyistä 3xSERT, 3xROP, 1xCACIB
Maastot: 2 kisaa takana 1xSERT, 2x1.sija.


Friidu on osoittanut selkeää innostusta vieheen perään (toinen kisa jäi ilman sertiä kun neitokainen ilmeisesti oireili alkavien "naistenpäivien" kanssa.)

Lähiaikoina on siis luvassa heilastelua ja jos kaikki menee kuten on toivottua, alkusyksystä putkahtaa maailmaan tulevia maastovalioita pentukopan täydeltä..

Meidän kahden sukusiitosprosentti on niinkin alhainen kuin 2,25% Joten odotettavissa on kaikin puolin terveitä, hyvähermoisia ja aktiivisia koiria.

Pennuille etsitäänkin ensisijaisesti aktiivisia, harrastavia koteja (varsinkin maastoharrastajat huom!!) Meillähän on kummallakin rotuunottokoira lähisuvussa, joten pennut rekisteröidään ER-rekisteriin ja vaikka pennuillakin voi CACIBeja kerätä niin niitä ei vahvisteta..

Lisätietoja vanhemmista, suvuista, rodusta yms saa kysellä niin Friidun kuin minun kotiväeltä:
Friidun väki:
Katariina 050-434 4345, katariina.sarin@gmail.com
Jussi 045-878 2440, jussi.sarin@gmail.com

Mamma:
Zaida 044-530 9323, zaida@wippies.com

Syksyä

Päivät ovat vilistäneet ohi huomattavan nopeasti ja kun mamman painopiste on ollut töissä, ei blogiin ole juuri kertynyt päiviteltävää..

Viime viikonloppuna Siiri oli pitkästä aikaa meillä hoidossa. Mamma toi neitosen torstai-iltana töistä tullessa ja palautti tuon sitten kotiin maanantaina iltapäivästä. Siirin porukat olivat taas syyskäynnillä Lontoossa.

Jälleennäkeminen oli riemuisa. Ja ei vienyt kauaa kun laumajärjestys oli taas tasapainossa. Sen illan minä tosin muistuttelin Wänelle hänen asemaansa lauman pohjimmaisena.. Perjantaina tuli vettä sitten taivaan täydeltä, joten meillä ei ollut pikaisia pissikäyntejä kummallisemmin tarvetta siirtyä ulkotiloihin. Onneksi on iso sohva niin mahduimme kaikki kolme koiraa ja vielä mammakin siihen. Mammalla olikin sitten vinttikoiraa koko sylin täydeltä kun Siiri tunki syliin toiselta puolelta ja minä toiselta. Wäne joutui tyytymään hiukan kaukaisempaan sijaintiin..

Lauantaina sitten pääsimme jo lenkillekin sieniretken puitteissa. Naapurin isännät olivat vihdoin saaneet edes osan takapellon kaurasta kerättyä, joten sielä oli meille sänkipeltoa temuttavaksi. Märkää tuo kyllä oli joten suurimmat spurtit tuli juoksenneltua lähinnä tuossa etupellolla. Sekä minä että Siiri nautimme täysin rinnoin kun pitkästä aikaa sai painaa menemään oikein kaasu pohjassa. Sienisaalistakin saimme. Mamma totesi että minun sienivaistoni on parantunut entisestään kun löysin mustia torvisieniä. No tosin nuo kasvoivat ihan sillä samalla paikalla josta viime vuonnakin niitä keräsimme joten suurta metsästystä ei tarvittu. Mutta oleellista oli se että tunnistin ne mamman sanoista. Suppiksia ei tarvinnut edes etsiä. Niitä kertyi muovikassillinen lenkin aikana ja "yli menneet" jätimme ihan suosiolla metsään. Mamma kokkasi niistä sitten suppiskeiton ja pisti osan pakkaseen paistamisen jälkeen. Eli nyt on sitten talven varalle jo yksi purkki suppiksia ja mustat torvisienet kuivumassa...

Taas täytyy todetta että maailmassa on pienelle vinttikoiralle monta ihmeellistä asiaa. Me veikan kanssa ollaan jo niin totuttuja robotti-imuriin että sen pörrätessä pitkin lattioita yleensä vain otamme torkut sohvalla. Siirille tuo oli täysin uusi tuttavuus ja neitokainen kömpi vuoroin mamman kainaloon turvaan ja vuoroin seurasi imuria sen kulkiessa pitkin taloa. Varsinkin imurin pörrätessä sohvan alla oli Siiri hyvin huolissaan ja sen täytyi vähän väliä käydä kurkkimassa sohvan alle.

Sunnuntaina kävimme hiukan lyhyemmän lenkin. Iskäkin intaantui mukaan kun mamma totesi tarvitsevansa apua että saa kerättyä pihlajanmarjoja. Me tutkailimme lähimaastoja sillä aikaa kun mamma ja iskä roikkuivat puiden oksissa. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun oli pihlajanmarjat pussissa. Keli oli mitä ihanin aurinkoineen. Varsin mukava lenkki kaikin puolin. Lenkin jälkeen saimme rustoluut natusteltaviksi. Minä ja veikka uppouduimme luiden kimppuun, mutta Siiri ottikin oman luunsa ja lähti etsimään sopivaa piilotuspaikkaa.. Se löytyi sitten naapurin tontilta erään kannon juuresta. Mamma totesi että oli melko turhaa haudata luuta sinne, sillä sen söisi varmaan kettu. No tietyllä tavalla Siiri oli kyllä oikeassa yrittäessään piilottaa sen, sillä kun silmä vältti rouskutteli Wäntty senkin luun sisuksiinsa.

Kuten normaalia, sunnuntai-iltana lämpesi sauna. Siirikin pääsi kokeilemaan miltä löylyssä tuntui olla. Alkujännityksen jälkeen neitokainen näytti nauttivan olostaan jopa niin paljon että pienen empimisen jälkeen uskaltautui tulemaan jopa toisenkin kerran. Lauteet olivat toki sen varran jänskä juttu, että mamma nosti Siirin lauteille ja sieltä pois. No jos neiti tulee jatkossa vierailemaan hiukan useammin tulee sauna taatusti jatkossa tutummaksi.

Tänä viikonloppuna Wänen piti lähteä Dafin kanssa Hyvinkäälle Möllinmaastoihin. Mutta juuri kun mamma ja wäntty olivat valmiit starttaamaan pihasta soittikin Dafin mamma että neitokainen kinkkaa menemään kolmella jalalla.. Ei mitään tietoa mitä on tapahtunut ja vaikka mamma epäili että kyse on varmaan vain jostain pikkujutusta niin oikeastaan ei ketään harmittanut että kisapäivä vaihtui vapaapäivään. No Wäneä ehkä harmitti, varsinkin siinä vaiheessa kun minä rouskuttelin rustoluuta ja Wäne jäi sekä ilman luuta että kisaa.. No pääsemmepä irroittelemaan taas lähipelloille..

Tassuvieheillen

Tässä muutama videopätkä viime viikonlopulta Dafin tassuviehe-treeneistä.

Ensin minä näytin Dafille mistä hommassa on kyse. Eli miten vieheen perään lähdetään. Näitä vetoja teimme muutamaankin kertaan.

 

Sitten mamma otti minut kiinni ja Dafi pääsi kokeilemaan ihan itsekseen miten tassukka oikein toimiikaan.. Reipas tyttö riuhtoi useaan otteeseen itselleen pikkuspurtit kun viehe loppujen lopuksi aina karkasi hampaista...

Daphne tuli kylään

Tämän viikonlopun Dafi on meillä vieraana. Olin tietysti heti kättelyssä innoissani kun Dafi tuli eilen mamman kanssa. Dafi on yhtä innoissaan ja meni pitkin seinänvieriä mahdollisimman makaroonina.

Hieman saapumisen jälkeen alkoi sitten sataa vettä. Minua ei tietenkään kiinnostanut sateessa oleilu, mutta Dafi kirmaili innoissaan pitkin pihaa ja lähipeltoakin. Taisipa likka käydä tervehtimässä jo naapuritkin kun mamma sai kaivaa kumpparit ja sadetakin ylleen ja käydä pellon laidassa likkaa huutelemassa.

Mamma ja iskä päättivät lämmittää saunan kun oli sadekeli. Minä varasin perinteisesti aloitusvuoron mamman kanssa. Ja kun minun halutessa saunasta pois mamma yritti houkutella Dafin kanssaan lauteille niin päätinkin ottaa vielä toisetkin löylyt. Kyllä olin aika rentoa poikaa sen jälkeen. Dafi kävi loppujen lopuksi vain saunan ovella kurkistamassa mihin kaikki vuoron perään katosivat. Nosti jopa etutassut alimmalle lauteelle, mutta sen verran paljon tuo uusi paikka ujostutti ettei likka uskaltanut kunnolla lauteille asti.

Ilta menikin sitten omaa paikkaa etsien. Kuka on missäkin ja kekä voi olla kenenkin vieressä. Mehän ei Wänen kanssa oikein siedetä sitä että meihin koskee muut kuin ihmiset. Pariin otteeseen rähähdin likalle kun se yritti tunkea liian likelle lepäilemään. Minä en ole mikään nojauspuu. Eikä sitä ole kyllä Wänekään. Dafi ei meidän ärähtelyistä hämmentynyt vaan liehitellen hivuttautui kerta toisensa jälkeen aina lähimaastoon. Minua likka liehitteli huomattavasti enemmän kuin Wäneä. Välillä mammasta tuntui että ihan kuin Dafi ei edes näkisi Wäiskiä. Tosin pihalla ollessa nuo näyttivät viihtyvän toistensa seurassa ihan hyvin. Loppujen lopuksi tilanne sitten rauhoittui telkkarin äärelle. House vei kaikkien huomion..

Nukkumaan mennessä tuli likalta sitten itku. Ehkä juuri siksi kun meistä kumpikaan ei oikein ollut halukas ottamaan likkaa viereensä. Taisi olla outoa joutua nukkumaan sohvalla ilman että sai nojailla kenenkään lämpimään turkkiin. Mamma heräsi vinkunaan ja kävi alakerrassa kertomassa Dafille että nyt kuono umpeen tai päädyt pihalle nukkumaan. Ehkä se Dafin vinkuna olikin huoli siitä että mihin mamma oli kadonnut, kun tuon sanomisen jälkeen likka asettui aloilleen ja hiljeni nukkumaan. Tai ehkä se vain pelästyi että mamma toteuttaisi uhkauksensa...

Aamulla oli riemu suunnaton kun mamma heräsi ja päästi meidät koko porukan pihalle. Mamma totesi ettei meitä sentään voinut pitää pihalla kolmestaan keskenään, likka kun näköjään laajensi reviiriä melko tehokkaasti. Joten siitä se rumba sitten alkoi. Kolmea koiraa kun pyöritellään kahdessa juoksulangassa vuoron perää. Äkkiä likka oppi miten pitkälle hihna riittää ja miten pitää toimia kun onnistuu kieputtamaan hihnan puun tai lampun ympärille.

Aamunappulat imuroitiin melkoisella vauhdilla. Wäne hotkaisi omansa alta aikayksikön ja koska minä olin aloittanut napostelun jo silloin kun Wäne ja Dafi oli pihalla niin sain mahani (muka) täyteen seuraavaksi. Kun poistuin omalta kupiltani meni Dafi napostelemaan minun nappulani. No syötyään sen tyhjäksi tassutteli Dafi sitten ikkunan edessä. Mamma ajatteli että kohta likka varmaan vielä jatkaa omalle kupilleen eikä sitten kiirehtinyt pistämään likkaa pihalle.. No virhe! Dafi on näköjään aivan yhtä suoraputki kuin minäkin, eli syönnin jälkeen on mentävä HETI ulos. Siihen ikkunan alle nimittäin tulostui melkoinen kakkakasa.. No onneksi mamma huomasi sen ja pisti likan pihalle jatkamaan tyhjennystään ja siivosi kakat pois. Minä sitten hipsinkin muina poikina Dafin kupille napostelemaan puolestaan likan nappuloita. Ne kun olivat minun mielestäni huomattavasti omia maukkaampia...

Saimme tänään myös huomata likan hiukan arastelevan kaikkia uusia juttuja: Mamma sovitti likalle minun vanhaa muovikoppaa (se oli yhä liian suuri) ja voi mikä tärinä, läähäätys ja kuolaus tuosta testauksesta tulikaan. Tosin runsaalla kehumisella, taputtelulla ja rapsuttelulla mamma sai likan rauhoittumaan ja lopulta ei se koppa ihan niin järkyttävältä tuntunutkaan. Toinen hirvityksen hetki oli kun robotti-imuri lähti liikenteeseen. Dafi oli täysin vakuuttunut siitä että tuo tulee syömään hänet. Vaikka veikka ja minä lähinnä vain nukuimme sohvalla ja puolihuolimattomasti vilkaisimme jos imuri kolautti jotain huonekaluja niin Dafi tärisi sohvalla kuolaten ja yritti välillä jopa kiivetä ikkunasta ulos kun tuo härveli oli niiiin pelottava. No loppujen lopuksi taas mamman rapsuttelu ja innostava puhe sai sitten likan rauhoittumaan. Totesin kyllä että ehkä minä voisin sitten siirtyä likan kanssa pihalle loppu imuroinnin ajaksi niin ei tarvitsisi tuon pelätä niin paljoa..

Ai niin, vaikkei tyttöjen painoista puhutakaan niin puntaroitiin Dafi tänään. Vaaka näytti (iskän paino vähennettynä) 25,3 kg. Sirpakka likka!

8. etappi / 9. päivä - uusia teitä

Garbow - Grajevo 318 km

Tälle päivälle oli suht aikainen herätys sovittuna. Fibin mamma joutui lähtemään töihin aamiaisen jälkeen ja Fibin iskän hommaksi jäi siten varmistaa meille eläinlääkäri. Koko aamiaisen ajan oli paikalliselle eläinlääkärille yritetty soittaa, tuloksetta. Tämä eläinlääkäri kun hoitaa myös maatalouseläimiä niin oli varsin todennäköistä että hän oli saanut hälytyksen jonnekin tilalle eikä näin ollut puhelimen äärellä. No onneksi lähikylissä oli omat eläinlääkärit, joten lopputulos oli että pakkasimme itsemme autoon kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme ja Fibin isä lähti näyttämään meille tietä. Menimme eläinlääkärille joka oli siinä kylässä jossa hän oli töissä. Tovi tutkailua ja ihmettelyä ja lopputuloksena mamma sai neljä matopilleriä minua varten ja passiini merkinnän siitä että pillerit oli saatu. Hinta oli ruhtinaaliset 20 zlotia (noin 5 euroa) ja Fibin iskä vielä vaati saada maksaa sen, sillä olimmehan heidän vieraanaan. Mamma hämmentyi tällaisesta vieraanvaraisuudesta, eihän sellaiseen kotisuomessa törmännyt. Mamma olisi sitten halunnut vastineeksi ainakin ajaa Fibin iskän takaisin kotiin, mutta siitä tää ehdottomasti kieltäytyi, me pääsisimme jatkamaan matkaa ja hän pääsisi bussilla kuten työmatkatkin.. Niinpä kiittelimme vuolaasti ja lähdimme taas matkaan. Ai niin, mamma kyllä tunki pillerit kurkkuuni siinä eläinlääkärin pihamaalla vaikkei kukaan valvonutkaan sitä söisinkö ne vai en merkintähän oli jo passissa..

Ajomatka alkoi vesisateessa ja sen sateen (ja niiden jalkapallokisojen) takia Mamma sitte päätti jättää Warsovan käynnin väliin vaikka meillä olisikin ollut hyvin aikaa siihen. Sateen tauottua löysimme ihanan mäntymetsikön ja mamma päästi minut juoksentelemaan sielä. Olisi hyvä purkaa taas elimistöön kertyneitä kuona-aineita juoksentelulla. Mielenkiintoinen havainto Puolalaisesta metsänhoidosta oli se että vaikka metsätien vierus oli kaadettuja puita pinossa, niin metsästä ei oikeasti erottanut mistä nuo oli kaadettu. Ilmeisesti kaato oli jatkuvaa harvennusta. Silloin ei tietenkään kasvanut suurta tukkipuuta, mutta päätellen siitä määrästä minkä olimme puutavarasta valmistettua tavaraa nähneet niin näistäkin puista rakennettiin mm ruotsalaisjätin kotosuomeenkin roudaamat tee-se-itse-huonekalut..

Mamma oli ajatellut näkevänsä tällä matkalla paljon hevosia. Olivathan sekä Puola että Unkari tunnettuja hevosmaita. Tosiasia kuitenkin oli se että näimme vain muutaman yksilön, ei puhettakaan mistään suurista hevosaitauksista jossa olisi suoranaisia laumoja uljaita hepoja.. Joten laitetaan tähän nyt todiste että kyllä me Puolassa pari karvakorvaakin näimme niiden lukemattomien lehmien ja kanojen lisäksi...


Päivälle suunniteltu ajomatka oli sen verran lyhyt että meidän piti keksiä jotain ajanvietettä matkalle että olisimme perillä vasta neljän jälkeen. Seuraava isäntäperhe kun olisi töissä neljään asti.. Kun keli oli muuttunut taas aurinkoiseksi siinä vaiheessa kun saavuimme Łomżaan, päätti mamma että pidämme pienen kävelyhetken kaupungilla. Mammalla oli se 100zlotia tuhlattavaksi. Saisikohan sillä kengät? Ensin minun piti tehdä tarpeet, ja sen jälkeen saatoimme kävellä pitkin kaupungin katuja ja poikkeilla muutamassa kenkäkaupassa. Mamma pysähtyi aina ovella ja saatuaan katsekontaktin myyjään viittasi minuun ja kysyi:"Ok?" ja joka kerta myyjä nyökkäsi ja viittasi meidät sisään. Mamma löysi kyllä yhdet ihanat kengät, mutta ne eivät olleet oikein budjetille sopivat, ja toisekseen ne eivät olleet oikein "koirakelpoiset" eli jätimme kengät loppujen lopuksi kauppaan.. Teimme pientä pyörintää lähiseudulla ja onnistuimme löytämään paikallisen kirpputorin. Sinne mamma marssitti minut kyselemättä, sillä kassa sijaitsi jossain tuon sokkeloisen liikkeen uumenissa ja etukäteen kysyminen oli mahdotonta. Eikä kukaan kyllä tullut häätämään meitä sieltäkään pois. Sopivaa ostettavaa ei sieltäkään löytynyt. Johtui varmaan siitä että mamma katsoi läpi vain kengät ja jätti vaatteet rauhaan. Ajatus sovituksesta minun ollessa mukana oli melko mahdoton...

Sitten matka jatkui jälleen kohti Grajewoa. Mamma totesi tuonne päästyämme että sieläkin oli ilmeisen reilu valikoima kauppoja. Kello oli kuitenkin jo yli neljä joten emme tarvinneet ajan kulutusta tässä vaiheessa vaan voisimme poiketa putiikit sitten aamulla. Muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen päädyimme oikealle kadulle. Mamma alkoi jo hiljalleen sisäistää Puolalaisen tavan numeroida talot, kaikki numerot löytyvät, mutta mistä, se on asia erikseen... Lopulta löysimme oikean talon. Mamma jätti minut autoon ja lähti etsimään oikeaa ovea. Oikea rappu löytyi suht helposti, alaovi oli auki ja mamma lähti tutkimaan mistä asunto löytyy.. Tietenkin se oli ylimmässä kerroksessa.. *puuh*

Perheen isä oli jo kotona ja toivotti mamman tervetulleeksi. Mamma totesi heti hakevansa minut sisälle kun oli nyt varma että paikka oli oikea. Samaan aikaan kun mamma tuli noutamaan minua, tulivat myös perheen äiti ja tytär paikalle. He poikkeaisivat vielä kaupassa kulman takana ja näkisimme sitten sisällä. Niinpä kipusimme mamman kanssa viidenteen kerrokseen... Mielenkiintoinen havainto suomalaisiin kerrostaloihin verrattuna oli se että jokaisen asunnon ovi oli eri näköinen. Suomessa on tottunut siihen että kerrostalossa rappukäytävä näyttää yhtenäiseltä ja asunnot sitten sisältä voivat olla erilaisia, tuolla tosiaan jokainen ovi oli yksilö. Mamma arveli että jokainen ovi myös kuvasti sisältä löytyvää asuntoa.

Minun suuri kokoni herätti taas kunnioitusta, mutta hyvin pian tututuimme perheen tyttären kanssa. Mamma nauroi että hyvin tulivat kuusivuotiaat toimeen keskenään. Pikkuneidin suu kävi koko ajan kuin papupata. Mamma ei tokikaan ymmärtänyt puoliakaan mitä neiti selitti (puolaksi) mutta itseasiassa hyvä yhteisymmärrys tuntui kuitenkin vallitsevan. Tyttö ymmärsi jonkin verran englantia joten mamman sanomiset saivat kuitenkin vastakaikua. Perheen äiti kampasi minua marsun harjalla ja itseasiassa se tuntui niin kivalta etten olisi antanut hänen lainkaan lopettaa. 

Minä sain oman ruokani (hiukan nappuloita ja liki kilo lihaa) heti sen jälkeen kun ihmiset olivat syöneet. Mamma tiesi että syönnin jälkeen minut pitäisi kuitenkin kiikuttaa pihalle, joten ruuan aikataulutus vaati hiukan organisointia. Perheen iskä lähti minun ja mamman kanssa iltakävelylle. Lähellä oli mukava puisto jota voisimme käydä katsomassa, voisin ehkä juosta sielä vapaana. Oli mukava kun kävelyllä oli ihmisseuraa, iskä kertoili kaupungin historiasta ja näytti hänen ja perheen äidin vihkikirkon. Hän kertoili myös tulevista kaupungeista joiden läpi tulisimme ajamaan, mitä kannattaisi pysähtyä katsomaan ja millaisia historioita paikoilla oli. Tein tuttavuutta myös talon karvaisen asukin kanssa. Marsu oli häkissä joten meidän mielenkiintomme toisiimme ei ollut kovinkaan suuri.

Lenkin jälkeen loppuillan mamma ja perheen vanhemmat viettivät kirsikoita syöden ja paikallista olutta juoden sekä keskustellen. Isäntäperhe kertoi kuinka he olivat liftanneet koko perhe edelliskesänä italiaan. He olivat kokeneita sohvasurffareita ja liftareita. Mamma oli jälleen entistä vakuuttuneempi siitä että euroopassa vieraanvaraisuus oli huimasti korkeammalla tasolla kuin kotimaassa. Illan päätteeksi käperryin erittäin mieluusti taas mamman kainaloon.

7. etappi / 8. päivä - kuvia tien päältä

Aamu valkeni hieman epävakaisena. Mamma käytti minut pikaisella aamupissillä ennen muita aamutoimia. Näin oli taas rauha maassa ja mammalla mahdollisuus vetreytellä selkäänsä joogahetkellä olohuoneessa. No minäkin innostuin jälleen joogaamaan. Tein aurinkotervehdyksiä koiratyylillä samaan tahtiin kuin mamma. Yhtä aikaa olimme takamus pystyssä ja yhtä aikaa venytimme selän pitkälle kaarelle kääreeksi. Kolmannen kierroksen kohdalla minulle riitti ja tulin häntä heiluen pussailemaan mammaa.. No siihen se sitten lopahti mammankin jooga siltä erää. Selkäranka oli kuitenkin kuulemma auennut joten taas voitaisiin paahtaa maantiellä...

Ennen lähtöä mamma laittoi viestin seuraavalle emännälle ja pyysi jos hän selvittäisi saisimmeko huomenna paikalliselta eläinlääkäriltä minulle sitten vaadittavat matopillerit ja merkinnän passiini. Saimme pian vastauksen että homma hoituu ja jos olisimme tänään ennen kolmea paikalla järjestyisi se jo tänäänkin. Mamma totesi että pitäisimme reipasta vauhtia yllä, mutta tiukalle se kyllä menisi.. Turhaa kaahaamista emme alkaisi harrastaa. Maisemat olivat tuttuja jo tulomatkalta eikä mitään maailmaa mullistavaa näkynyt. Mamma kuitenkin napsi kuvia reitin varrelta. Tässä ehkä savolaisen omistama kauppa...

 Pysähdyimme jonkun matkaa ajettuamme pissipaussille. Minä kaipasin vihreää evästä kaiken sen mamman syöttämän raa'an lihan ja nappuloidne jälkeen..

Tiet muuttuivat serpentiiniksi. Oli kiehtovaa katsella mäkiä ylös ryömiviä rekkoja.



 Lähestyessämme Slovakian ja Puolan rajaa näimme ilmeisestikin sotilashautausmaan. Tämä poikkesi niin kaikista muista hautausmaista matkan varrella.


Sotilasmerkkejä näkyi muutenkin rajan tuntumassa, mm tämä lentokone ja takana näkyvä ilmatorjuntatykki. Pellot olivat täynnään viemärinkansia muistuttavia betonitötteröitä, mamma epäili että ne olivat ehkä jotain bunkkereita.

 Jostain syystä Duclan kaupungin nimi ja vaakuna herättivät mammassa outoja fiiliksiä. Täytyy googlata mitä asioita Duclaan liittyy..

 Eteläisessä Puolassa oli avaria maisemia ja piiiiiiitkiä suoria. Niin ja oli sieläkin vuoria...




Pidimme pikaisen pissipaussin tämän lentokone-kahvilan lähellä. Mamma ei tosin siten edes käynyt kahvilla. Olisi ehkä kannattanut kuten myöhemmin huomasimme...

Tämä oli houkuttelevan näköinen hotelli...

 Jälleen yksi kirkko. Tällä kertaa sillä paikalla jossa mamma kävi nostamassa rahaa eläinlääkärin maksua varten. Sinne kun ei varmaan visa electron kelpaisi...

Minä nousin välillä tähystelemään maisemia. Onneksi oli tuo leukatuki paikalla niin pysyi hyvin pystyssä myös jyrkissä kurveissa...

Niin, mamman olisi ehkä ollut hyvä juoda se kahvikupillinen lentokoneen luona, huomasimme sen siinä vaiheessa kun noin tunnin matkan päästä Garbowista mamman silmät eivät pysyneet enää auki. Onneksi löytyi rauhallinen parkkipaikka tämän hautuumaan kupeesta. Mamma otti 10 minuutin tirsat parkkipaikalla ettei seuraava leposija olisi sitten tällaisen aitauksen sisäpuolella...

Lublinissa olisi ollut paljon nähtävää, mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus kiertää nähtävyyksiä. Minä herätin huomiota ihan autossa ollessakin. Liikennevaloissa vieressä olleen auton kuljettaja kehui upeaa olemustani mammalle. Seisoin silloin tähyillen liikennettä ja varmistaen että ajaisimme varmasti oikeaan suuntaan.

 Emme ehtineet ennen kolmea Garbowiin, joten eläinlääkäri jäi aamulle. Majapaikka oli siis jälleen Fibin luona. Tällä kertaa saimme jo hieman leikkiäkin aikaiseksi keskenämme eikä lähestymiseni enää tuottanut räksytyskohtausta. Naapurin sakemanniuroksen kanssa meinasin kyllä aikaansaada yhteenoton heti saapuessani, pihojen välinen portti kun oli auki...

Fibin iskä joutui lähtemään illalla kesken Puola-Venäjä jalkapallo-ottelun töihin. Hän kun oli poliisi ja heidän asemansa oli yksi Varsovan ympäristön hälytysasemista, eli jos tilanne Varsovassa kuumenisi täytyisi hänen olla myös paikalla rauhoittamassa tilannetta. Onneksi pelin lopputulos oli sellainen ettei pahoja mellakoita syntynyt vaikka jonkin verran rettelöintejä noiden n 125 000 Varsovan kaduille kerääntyneen jalkapallofanin keskuudessa tapahtuikin... Niin, mamma siis katsoi tuon matsin emäntämme kanssa. Harvinaista sellainen.

6.etappi / 7. päivä - kotia kohti

Kisat oli siis suoritettu kunnialla loppuun ja oli kotimatkan aika. Aamulla emme pitäneet mitään kiirettä, meillähän oli tuttu tie ensimmäiseen yöpymispaikkaan ja tiesimme ettei siihen tuhraannu turhan montaa tuntia.

Suomileiristä lähtiessä toinen Askolan koirakoista joutui toteamaan auton renkaan tyhjenneen (naula). Joten pikainen täyttö ja he suuntasivat suoraan paikkauttamaan rengasta. Onneksi lähistöllä oli rengasliike joten apu varmaan löytyi helposti. Mammakin päätti että voisi olla hyvä ajatus käydä korjauttamassa tulomatkalla puhjennut rengas joten kun pääsimme maantielle 3 pysähdyimme ensin tankkaamaan ja sopivan rengasliikkeen osuessa kohdalle kurvasimme pihaan apua kyselemään. Hallin puolelta tulikin heti palvelualtis asentaja luoksemme ja mamma kysyi jos hän puhui englantia? Eipä puhunut. No sitten vain kädet käyttöön. Mamma näytti takarengasta jonka kohdalla oli erilainen rengas kuin muut (eli vararengas) ja sitten vararenkaan paikkaan auton alle ja lyttäsi sitten kämmenet yhteen. Mies nyökkäsi ja viittasi ajamaan sisään. No ei siinä varmaan paljoa ihmettelyä tarvittu kun näillä eleillä selkeni rengasasentajalle että autosta löytyi risa rengas..

Rengaspajalla

Mamma ajoi auton sisään ja otti minut autosta pihalle jotta asentaja pääsi käsiksi vararenkaaseen. Siinä ei kauaa nokka tuhissut kun rengas oli irti vanteelta. Sitten tuli huono uutinen. Asentaja viittasi mamman luokseen ja näytti renkaan sisältä löytyvää murumäärää. Rengasta ei voisi korjata sillä sen rakenne oli rikkoutunut mamman ajettua sillä liian pitkään tyhjänä. No mamma kohautti olkiaan ja näytti että pistä takaisin vanteelle vaan ja auton alle.. Elettäisiin siinä toivossa että rengas ei puhkea ennenkuin ollaan takaisin Tallinnassa. No paikalle oli tullut toinen asentaja ja kävi ilmi että hän puhui englantia. Heiltä löytyi takapihalta käytettyjä renkaita ja jos sopivan kokoinen löytyisi niin voitaisiin laittaa ehjä vararenkaaksi. Näin siis tehtäisiin. Sopivan kokoinen löytyi, mutta tuo oli erilainen pinnaltaan ja nopeusluokaltaan kuin varsinaiset renkaat (ja erilainen kuin vararenkaana ollut). Mamma ja asentaja totesivat että oli pienempi paha että renkaat olivat erilaiset kuin se ettei meillä olisi mitään vararengasta. Homma hoitui sukkelasti. Kun asentaja kuuli auton olevan vuokrattu pakattiin rikki ajettu rengaskin mukaan. Samalla asentaja vielä korjasi vääntyneen vararenkaan kiinnitysmekanismin ja öljysi kiinnityspultin kierteet. Eli nyt jos rengas puhkeaisi, voisi mamma suoriutuakin hommasta itse. Kun kaikki oli kunnossa kävi mamma maksamassa lystin. Hinta otettiin vain asennustyöstä ja kustannus jäi alle viiteen euroon.. Täytyy kyllä jälleen kerran todeta menttaliteetin ja hintojen olevan aivan toista kuin kotimaassa.

Unkarin pustaa

Sitten matka jatkui. Tuttua tietä jälleen Presoviin. Maisemat olivat yhtä tasaisia kuin tullessa. Keli oli ajamisen kannalta kiva, pilvinen ja muutamia satunnaisia sadekuuroja. Minä vietin aikani pääsääntöisesti nukkuen. Pysähdyimme vain pikaiselle pissipaussille suunnilleen puolivälissä matkaa ja olimme loppujen lopuksi neljän pintaan perillä kaupungissa.
Emäntämme oli juuri käymässä asunnolla ja hän jäi seuraksemme. Emäntä oli kertonut isoäidilleen millainen koira oli vierailulla ja isoäiti oli kuulemma kiinnostunut näkemään minut. Mamma totesi että hän tunsi itsensä kisaviikonlopun jäljiltä niin likaiseksi, mutaiseksi ja rähjääntyneen näköiseksi että kävisi mieluusti kylvyssä ennenkuin lähtisimme näytille. Joten vesiboileri lämmittämään vettä ja odotellessa mamma kertoi kisapäivistä. Käytyään kylvyssä ja vaihdettuaan vaatteet ja tehtyään itsestään jälleen ihmisen näköisen totesi mamma että voisimme matkalla käydä sitten syömässäkin jotain. Läheltä löytyi ravintola jonka terassille minäkin pääsin sitten mukaan. Mamma pyysi emännältämme suositusta mitä kannattaisi tilata kun halusi syödä Slovakialaista ruokaa. Valinta osui sitten eräänlaisiin pelmenneihin. "Pastakuoressa" olevaa perunamuussia vuohenjuustokastikkeella ja ruohosipulisilpulla. Totesin ruuan varsin herkulliseksi mamman antaessa minulle maistiaiseksi viimeisen palan lautaseltaan. Emäntämme söi puolestaan pasta bolognesen, se tuoksui mielestäni varsin herkulliselta.

Syötyämme suuntasimme sitten emäntämme isoäidin luo. Sinne olisi noin kymmenen minuutin kävelymatka. Parin korttelin päästä tulimme kirkon kohdalle. Kirkon aidatulla pihamaalla leikki koira ja minun piti tietysti kertoa tälle että ei kannata kukkoilla että minä olen nyt euroonpanmestari. No kävikin ilmi että tuo oli vuoden ikäinen narttu. Neitokaisen omistaja kysyi jos halusin tulla kirkon pihalle juoksemaan? Mamma totesi että voisi tehdä ihan hyvää minulle jaloitella irrallaan ja niin me menimme riehumaan. Olin melko väsynyt eilisestä enkä oikeastaan innostunut neitokaisen hyvin "wäiskimäisen" ärsyttävästä riehumisesta. En pidä siitä että joku yrittää roikkua korvissani tai purra kaulastani. Ja kerroinkin mielipiteeni muutamalla ärähdyksellä. Osoitin myös mammalle että olin jo ihan valmis jatkamaan matkaa kun aloin etsiä avointa kulkureittiä josta olisin päässyt pihalta pois. Vaikka leikkihetki jäi varsin lyhyeksi sai se varmasti elimistössäni hyviä asioita liikkeelle, veren kiertämään ja kisan jälkeiset jumit avautumaan. Eikä varmasti ihan joka koiraa kutsutakaan kirkkomaalle juoksemaan.

Kävimme näytillä emännän isoäidillä. Hänen suhtautumisensa minuun oli hiukan aran ihaileva. Minulle tuotiin herkkupaloja, jääkaapista löytyneet paistetut makkarat ja hiukan kanaa. Varsin nopeasti mamma sitten kuitenkin totesi että meidän olisi varmaan aika vetäytyä majapaikkaan lepäämään. Paluumatkalla otimme vielä kuvan kirkosta paraatipuolelta. Kaunis kirkkko.

Kun pääsimme asunnolle sain minä eteeni puolen kilon jauhelihasatsin ja mamma herkutteli hieman varaamiansa suklaarusinoita. Tuntui taas varsin ihanalta käydä unille vuoteeseen ja tietää että aamulla saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa.

3. etappi - Pyhä Puola

.Aamu alkoi levollisissa merkeissä. Mamma heräsi jo kuuden pintaan ja tarkisti ensimmäiseksi että minä hengitin normaalisti ja kaikki oli kunnossa. Tovi vielä loikoilua, sillä emäntä oli kertonut tulevansa yhdeksän maissa tekemään meille aamiaisen, joten aikaa oli. Kovin kauaa emme kuitenkaan malttaneet loikoilla, vaan aamun vitamiinijuoma mammalle, suihkuun ja valmistautuminen päivään. Minä halusin mennä terassille tarkkailemaan aamun tapahtumia, melkein kuin kotona. En tosin sitten kuitenkaan viihtynyt sielä kovin kauaa yksin.

Punskin kirkko

Kävimme aamulenkillä ja aloimme odotella emäntäämme. Kello tuli yhdeksän ja kello tuli puoli kymmenen. Kävelimme edes takaisin talon ja rannan kahvilan väliä, kumpaankohan emännän piti tullakaan? Viimein kello tuli kymmenen ja emäntä kurvasi pihaan. Mamma ei kommentoinut myöhästymistä sovitusta mitenkään, eihän meillä taaskaan ollut kiire, ehkä olimme vain ymmärtäneet ajan väärin... Mamma sai ihanan aamusmoothien ja kupillisen teetä. Paikkaan majoittuneet kaksi muuta naista olivat menossa juhlajumalanpalvelukseen Punskin kirkkoon, emäntä kysyi halusimmeko kenties liittyä seuraan? No jostain käsittämättömästä syystä mamma totesi että mieluusti tulisi katsomaan, jos messu ei kestänyt kovin kauaa, sillä maantie kutsui meitä jo.. Emäntä totesi että mamma voisi livahtaa pois heti kun siltä tuntui, ihmisiä tulisi ja menisi kuitenkin koko messun ajan. Niin hyppäsimme autoon ja ajoimme emäntämme perässä Punskin keskustaan. Naiset suuntasivat kirkkoon ja emäntä tuli toivottamaan meille hyvää ja turvallista matkaa, kertoen että naiset olivat luvanneet lukea esirukouksen minun menestymiseni edestä. Emäntämme ei ollutkaan itse tulossa kirkkoon joten erkanisimme tässä. Saimme toivotuksen ilmoittaa jos halusimme paluumatkalla yöpyä täällä taas, sillä olisimme erittäin tervetulleita vieraita. Mamma kävi ottamassa pari kuvaa kirkosta, muttei sitten kuitenkaan rohjennut astua kirkkoon sisään.Aikanaan saatu opetus siitä kuinka kirkkoon tuli pukeutua ei nyt ihan täyttynyt vaikka päivän matkavaatteena olikin pitkä hame ja siisti t-paita.. Niinpä me suuntasimme sitten tien päälle.

Maisema oli edellistä päivää mielenkiintoisempaa. Kumpuileva maasto, pieniä kyliä toistensa perään. Lehmiä näkyi joka puolella, yksi tai kaksi lehmää kerrallaan, kytkettynä ketjulla pellolle, tien pientareelle. Lehmistä kertovia varoitusmerkkejäkin oli joka puolella. Toinen mihin mamma kiinnitti huomion olivat aidat. Joka kylässä jokaisen talon ympärillä oli aita. Puolalaiset ilmeisesti rakastivat aitoja. Oli puisia, verkkoja, metallisia ja kivisiä. Oli kaiken värisiä, eri korkuisia ja pihat pullollaan kauniita kukkameriä. Talot saattoivat olla ränsistyneitä, eikä se aitakaan aina viimeisen päälle ollut, mutta kukkia riitti. Alueen köyhyys näkyi kyllä, mutta silti tuntui että lähes jokaisella oli oma lehmä, kissa, koira ja kanakin. 

Jokaisessa kylässä oli kirkko tai kappeli ja jokaisessa kylässä näkyi kauniisti pukeutuneita ihmisiä, oli kirkollinen juhlapyhä. Jokaisessa kylässä oli kulkueita kirkkoon, saattue valkeisiin pukeutuneita tyttöjä kulki kulkueen etunenässä ja perässä seurasi koko kirkkokansa kukkasin päällystettyjä teitä pitkin. Meidän oli pakko pysähtyä yhdessä kylässä ja mennä katsomaan kulkuetta. Tosin taisimme olla yhtä mieleenpainuva näky heille kuin he olivat meille, niin paljon supinaa ja ihmettelyä saimme osaksemme ohi kulkevilta ihmisiltä. Minäkin halusin astella askeleet kukkaistietä ja osaltani osoittaa kunnioitusta kirkon suuntaan. Mamma totesi että Puolassa oli jotenkin mielenkiintoisemman näköisiä kirkkoja kuin kotosuomessa. Niiden kuvia tuli napsittua matkaan useampiakin.

Jossakin vaiheessa mamma havahtui siihen että mehän elimme nyt eri aikavyöhykkeellä kuin suomessa. Puola oli tunnin Suomea jäljessä, eli emäntämme ei ollut aamulla ollut yhtään myöhässä, me vain olimme liian aikaisessa. Eli emme olleet edes heränneet kuuden maissa vaan jo viiden pintaan... Matka jatkui kohti Garbowin pikkukylää. Jossain vaiheessa kohdalle osui mukava metsikkö johon mamma vei minut kävelylle. Eilisestä viisastuneena en saanut enää juosta vapaana, vaan jouduin hihnailemaan. Varmuuden vuoksi vielä koppakin oli päässä, sillä eihän sitä tiennyt onko näisä metsissä muita liikkujia. Maisema oli kyllä varsin satumetsää... Muutenkin maisema alkoi muuttua avarista pelloista aika ajoin lehtometsiksi. Puiden korkeus tuntui olevan tuplat suomen metsiin verrattuna. Varsin jylhäitä maisemia siis.

Tietyömaalta löytyi yksinäinen kulkija..

Viimein kuuden pintaan iltapäivällä (puolan aikaa) saavuimme Garbowin kylään. Mamma seurasi taas navigaattoria ja kaikki meni hyvin siihen asti kunnes mamma totesi ettei tuo pahuksen navigaattori ollut tunnistanut koko annettua osoitetta vaan se oli johdattanut meidät suoraan Garbowin kaupungintalolle. Luonnollisesti tämä oli se paikka jossa EI ollut nettiyhteyttä ja tietenkään mamma ei ollut huomannut kysyä puhelinnumeroa.. Olimme siis vieraassa kaupungissa, vieraassa maassa jossa on outo tapa ilmaista osoitteita.. Kaupungintalolta löytyi onneksi sentään jonkinlainen kartta jonka perusteella saimme jotain tolkkua siitä mistä kyseistä osoitetta voisi edes lähteä etsimään. Kaduilta ei pääkatua lukuunottamatta löytynyt lainkaan katujen nimiä kertovia kylttejä. Joten osoitteen etsintä alkoi aivan hakuammunnalla. Ensimmäisen tien ajettuamme päästä päähän pysäytti mamma joukon teinityttöjä ja kysyi jos joku heistä puhuisi englantia. No apua löytyi sen verran että tämä oli väärä tie, meidän tulisi kokeilla seuraavaa, se voisi olla oikea.. Kiitokset ja matka jatkui. Seuraava tie oli yhtä suuri huti. Jälleen pysäytys ja kyselyä jos löytyisi apua. Onneksi puhelimesta löytyi sentään majapaikasta saatu sähköposti jossa oli nimi ja se osoite. Täältä ei löytynyt, eikä osattu edelleenkään ohjeistaa (puolaksi purputettuna) mihin suuntaan tulisi mennä, vain se että takaisin kohti kaupunkia... Kolmas kysymys samalta kadulta joukolta nuoria miehiä. Hekään eivät tienneet missä osoite olisi, mutta ehkä seuraava.. Samalla mammalle kerrottiin että kannattaisi laittaa valot päälle ettei saa sakkoja. No nyt selvisi se vastaantulijoiden vilkuttelun syykin. Jos ja kun kerran lamput olivat palaneet niin ei se ollut auttanut että valokatkaisijaa oli väännellyt...

Seuraava pysäys ja avun kysyminen tuotti neuvon että kaupungin toinen puoli oli Garbow I ja toinen Garbow II ja etsitty osoite oli sillä toisella puolen. Eli nyt sitten valtatien yli ja uusi yritys.. Sieltä löytyi ohje että osoite voisi olla pari kilometriä pois keskustasta... Sinne siis... No viimeisestä neuvojasta reilun puolen kilometrin jälkeen mamman silmiin osui talo jonka seinässä luki juuri tuo kaivattu osoite.. Vihdoin perillä!!! Parin tunnin etsintä ja pyörintä oli loppujen lopuksi tuonut perille. Meidät otettiin erittäin avosylin vastaan ja ruokittiin ja juotettiin. Minä olin kovin kiinnostunut pienestä Fibi-neitosesta. Mutta jostain syystä suuri olemukseni oli säikäyttänyt neitokaisen niin että joka kerta kun liikahdin sai Fibi räksytyskohtauksen. Isäntäväen hurmasin kyllä täydellisesti ja tunsimme mamman kanssa olon varsin turvalliseksi käpertyessämme nukkumaan pitkän päivän jälkeen..

Punsk - Garbow n.400 km.

Vierailulla

Tänään meillä oli vieraita. Dafi ja Wicca tulivat meille päivähoitoon YO-juhlien ajaksi. Mamma oli sopinut alustavasti likkojen noudon niin että jos keli näyttää suotuisalta noutaa jo aamusta ja jos vettä tulee taivaan täydeltä niin nouto on vasta siinä vaiheessa kun lakit on saatu päähän. No lopputulos oli tuo jälkimmäinen..

Tällä kertaa Dafin saaminen autoon sujui huomattavasti edelliskertoja sujuvammin. Johtui varmasti siitä kun Wicca oli mukana ja hyppäsi epäröimättä Yellonan takapenkille. Onneksi tällä kertaa ei ajomatkaa olisi kuin vajaa 30 kilometriä suuntaansa, ehkäpä matka menisi ilman oksentamista... No toivossahan oli hyvä elää. Liki välittömästi auton startattua alkoi Dafi kuolata hurjana ja puhalteli suuria kuolapalloja poskipielistä. Ja reilun 10 kilometrin kohdalla (eli noin 10 minuuttia lähdöstä) tyhjentyi koko vatsan sisältö sitten auton takapenkille. No sellaista elämä on..

Dafi ei vielä rakasta reissaamista

Tytöt olivat hiukan ihmeissään auton pysähtyessä pihaan. Mamma päästi kummankin neitokaisen tutkimaan ympäristöä irrallaan samalla kun putsaili nappulat autosta. Onneksi juuri oli hankittu uusi huopa auton suojaksi niin ruokamössö oli helppo kipata siitä suoraan kaseikkoon.

Me olimme Wänen kanssa sisällä tyttöjen tullessa. Emmekä ihan heti edes huomanneet että mamman saapumisessa oli jotain outoa. Ei ennenkuin näin Dafin ikkunasta. Siitä se sitten riemu repesi. Mamma laittoi varmuuden vuoksi minulle ja Wänelle kopat päähän ennenkuin päästi meidät tervehtimään likkoja. Wicca kertoi ärähdyksellä ettei häntä sopinut tulla liian lähelle ilman lupaa. Ja Dafi puolestaan kynti maata vääntyneenä aivan mutkalle yrittäessään mielistellä vuoroin minua ja vuoroin Wäiskiä.

Pahimman alkuhässäkän tyynnyttyä menimme koko porukka toviksi sisälle. Mamma totesi olevansa odottelun jäljiltä umpi jäässä ja verensokerin pohjalukemissa joten tovi lämmittelemässä sohvalla peiton alla jotakin einehtien olisi aiheellista ennen lenkille lähtöä. Tytöt tekivät tutkimuksia ympäri huushollia ja pyysivät välillä päästä pihallekin. Mamma päästi toki tyttelit tutkailemaan pihapiiriä, mutta tällä kertaa meidän juoksulangoissa irtiolon sijasta. Sitten tehtiin vuoron vaihtoa, Dafi sisälle ja Wäne Wiccan kanssa pihalle. Nuo paksuturkkiset tarkenivat hyvin pihalla ja me vinttikoirat saimme sitten nauttia lämmöstä sisätiloissa.

Kun mamma vihdoin oli saanut itsensä lämpimäksi oli aika lähteä lenkille. Mamma harkitsi ensin hetken Dafinkin peukkukynsien teippaamisesta suojaan, mutta tuli sitten siihen lopputulokseen että ehkä likan vauhti ei vielä ole sellainen että moista hifistelyä tarvitaan. Mamma otti minut hihnaan ja iskä Wänen ja sitten mentiin pellolle. Tytöt meinasivat ensin suunnata ihan väärään suuntaan (sinne mistä oli tultu) mutta pienen huhuilun jälkeen likat liittyivät seuraan ja pellon reunassa minut päästettiin sitten Dafin kanssa irti ja Wicca joutuikin hihnaan. Voi sitä juoksemisen riemua. En moneen päivään ollut päässyt irrottelemaan ja nyt kun oli sitten pikkulikka pomppimassa perässä kenguruna otin todellakin ilon irti tykittämisestä. Mamma totesi Dafin juoksutavan hengenvaaralliseksi. Tytsy kun ei lainkaan katsonut mihin juoksee, vaan mätkähteli välillä päin wäneä ja wiccaa kun kesken juoksun pitikin kääntyä katsomaan mistä suunnasta minä kaarroin takaa. Mamma totesi että oli helpompi päästää Wiccakin juoksemaan kun aika ajoin Dafi roikkui Wiccan karvoissa ja kurkussa yrittäen saada tämänkin innostumaan spurttailusta..

Wiccan irtipääsyn seurauksena oli sitten pieni katoamistemppu. Meidän suunnatessa normaalille lenkille, katosivat neitokaiset näkyvistä ja suuntasivat ilmeisesti joko naapurin kissan tai jänisten perään. Eli ei muuta kuin takaisin etsimään mihin tytsyt ryntäsivät. Onneksi karkumatka ei ollut pitkä ja koko porukka saatiin taas kokoon pellolle. Mamma ja iskä totesivat että oli siis turvallisempaa vapauttaa minut ja pitää Wicca hihnassa, sillä selkeästi Dafi seurasi Wiccaa ja minä Dafia.. Wänen irti päästämistä ei missään vaiheessa edes harkittu. Ei tällä kertaa...

Lenkin jälkeen saivat Wäne ja Wicca jäädä taas pihalle, meidän suunnatessa sisälle. Kostea heinikko oli saanut vinttikoirien tassut heloittavan pinkeiksi ja olisi turha vilustuttaa itsensä näin kisamatkan kynnyksellä. Mustaturkkiset saivat jäädä pihalle senkin takia että Wicca oli tehnyt puoliuinnin ojassa ja oli näinollen vatsaa myöten märkä. Wänelle sopi ihan hyvin pihalla oleilu hyvässä seurassa.

Mamma suuntasi kokkaamaan ihmisille sapuskaa ja ihmetteli sitten hetken perästä kun Dafi ramppasi hyvin huolestuneesti piipittäen ulko-ovelle. Vilkaisu pihamaalle selvitti syyn itkuun. Wäne ja Wicca olivat VESISATEESSA ja piipittivät myös sisälle.. No, tarkoitus ei ollut kastella koiria yltäpäältä joten pyyhekuivauksen kautta pääsivät mustaturkitkin sitten sisälle.

Taas alkoi melkoinen menuetti kun jokainen etsi omaa paikkaansa. Kuka olisi sohvalla, kuka lattialla, kuka kenen vieressä?? Lopputuloksena oli sitten suhteellinen rauha jokaisen asettuessa aloilleen.

Varsin miellyttävä lenkkipäivä siis, vaikka lenkin jälkeen olin kyllä melko pikaisesti sitä mieltä että "Eikö noi vois jo lähteä kotiin?". Seuraavalla kerralla Dafi onkin sitten meillä hoidossa pari päivää. Mamma epäili että pikkuneidille voi tehdä ihan hyvää pieni irtiotto Wiccasta, sillä vaikka sinänsä oli erittän hyvä että Dafi seuraa lauman vanhempaa narttua kuin hai laivaa, niin pärjääminen myös ilman Wiccaa on hyvää itsenäisyyden kehittämistä. Sinänsä oli myös hyvä että paikka oli nyt jo Dafille tuttu heinäkuuta ajatellen..

Väsynyt pikkuneiti lenkin jälkeen

Polskipäivää

Se oli jälleen vuotuisen puolanvinttikoirapäivän aika tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksella. Ihanan runsas osaanotto niin ihmisiä kuin koiria.

Aavistin jo aamusta että tänään tapahtuu jotain poikkeuksellista. Ja siinä vaiheessa kun mamma otti turvavyö-valjaat esiin olin todella innoissani. Kun kaikki tarvittava oli pakattu autoon (ruuat ja kamera) suuntasimme ensin kohti Porvoota noutamaan Daphnien.

Dafin mamma oli mennyt jo edeltä kaupunkiin ja mamma oli luvannut meidän hoitavan koirataksin virkaa. Oli taas melkoinen episodi saada pikkulikka autoon. Sillä ulko-ovesta ulos syöksyi kyllä innoissaan pomppiva pikkulikka, mutta siinä vaiheessa kun olisi sitten autoon pitänyt tulla löi Dafi liinat kiini ja istui kuin maahan liimattuna. "En tule! En liiku!!" Mamma yritti tovin maanitella ja vetää, mutta totesi sitten kaikkein helpoimmaksi napata likan syliin ja nostaa autoon. Ensin Dafi laitettiin etupenkille iskän jalkoihin, mutta jo muutaman ajetun metrin jälkeen likka saikin siirtyä kanssani takapenkille.

Matka Tuomarinkartanoon saattoi siis alkaa.Pientä matkastressiä (kuola valui valtoimenaan) huomioimatta Dafin matka sujui hyvin. Jossain vaiheessa mamma tosin kysyi että oksensiko Dafi kun alkoi tuoksua niin voimallisesti koiran ruoka. Ja juu, siinähän ne kertaalleen syödyt nappulat näköttivät takapenkillä..

Perillä olikin sitten täysi tohina päällä. Dafi (ja minut) saatiin kunnialla autosta ulos. Pennut oli villejä ja vapaita, mutta meille aikuisille koirille oli sovittuna kuonokopat kaikille ja lisäksi minut ja Orlitsa pidettiin pääsääntöisesti hihnassa. Pääsimme tosin toviksi Orlitsan kanssa kentän keskialueelle irralleen, mutta tuo ei ollut meidän mielestä yhtään kivaa kun kaikki muut juoksentelivat ja riehuivat ulkokehällä.. No tämä mahdollisti vain sen että mammakin sai tovin rauhassa keskittyä ruokailuun ilman että hänen tarvitsi vahtia minua joka hetki.

Poikkeuksellisesti polskipäivillä oli vieraita ulkomailta asti. Astrid ja kolme koiraansa. Polskit Ikar ja Isolde sekä "reppukoira" italiaano Hirius. Olin viimeksi nähnyt kolmikon ruotsin EM kisoissa 2008 ja täytyy myöntää kaikkien kolmen saaneen runsaasti vuosia olemukseensa näiden vuosien myötä. Kunnioitin Ikarin ja Isolden vanhemman auktoriteettiä, vaikka hiukan pitikin rähistä silloin kun mamma oli mielestäni vaarallisen lähellä Ikaria. Hirius sai sopivalla hetkellä jälleen jakamattoman huomioni. Olin entistä vakuuttuneempi siitä että meillekin voisi muuttaa oma italiaano, eikä minua häirinnyt yhtään se että Hirius oli uros..

Väen hiukan vähennyttyä paikalla pääsin minäkin vihdoin kiertämään kentän irrallaan ja hiukan leikkimään. Letti juoksi kanssani ja voi että meillä oli hauskaa. Jahtasimme toinen toisiamme ja piehtaroimme nurmikolla. Olo tuntui ihanan vapautuneelta tuon lenkin jälkeen.

Päivän kallistuessa viimein iltaan oli aika pakata taas porukka autoon. Mamma kantoi Dafin taas autoon. Tällä kertaa suoraan takapenkille kanssani. Olin ilmeisen väsynyt rankan vahtipäivän jäljiltä sillä kiukuttelin pikkulikan pistämistä samaan tilaan. Lopputuloksena oli se että mamma laittoi minulle kopan takaisin päähän. Sain kyllä äristä ja purista pikkulikalle mutta en ainakaan pääsisi näykkimään. Onneksi pikkulikaa ei näyttänyt ärhentelyni juuri hetkeuttavan.Sillä istua napotettuaan ensin alkumatkan omassa nurkkauksessaan kävi likka maate viereeni ja niin vain annoin tilaa ja lopulta makasimme takapenkillä sulassa sovussa. Ja viimein kun pääsimme Dafin kotipihaan, ei likka olisi millään tullut autosta ulos vaan hänet jouduttiin lopulta väkisin nostamaan pihalle. Sitten oli kyllä taas vauhtia kohti kotiovea...

Kun pääsimme kotiin sain eteeni nappulat ja syötyäni olikin ihana vallata oma paikkani sohvasta ja nukkua.. Rankka päivä mutta erittäin ihana. Ensi vuonna sitten taas uudestaan!

Polskis A-pentue 6 vee..

Tänään siirryttiin sitten kisakalenterissa tarkastelemaan veteraaniluokkaa. Kuuden vuoden maaginen rajapyykki ylittyi siis. Juhlistimme merkkipäivää pitkähköllä lenkillä upeasti kantavilla hangilla ja illalla saimme veikan kanssa herkutella naudan henkitorvilla.

Illan kruunaa vielä synttärisauna. Itseasiassa ei tämä vanheneminen ole hassumpaa...

Talvipäivä Mustialassa

Vihdoin koitti talvimaastojen ajankohta. Kisakumppaniksi löytyi ensimmäisiin kisoihinsa suuntaava Pino eli Peintre Celebre Djuszes Kawecan.

Pino - Kuva: Eeva-Leena Juntunen

Haasteena oli kuulemma sopivan kopan saaminen hänelle. No mamma lupasi minun toisen koppani lainaan, mutta tuntien etsinnöistä huolimatta tuota ei löytynyt mistään. Mamma oli varmaan kesän kisojen jälkeen nostanut sen johonkin "varmaan paikkaan" josta tuo oli sitten haihtunut johonkin toiseen todellisuuteen odottamaan otollista hetkeä ilmaantumiselle...
Onneksi kisapaikalla oli metallikoppia myynnissä, joten Pino saikin sitten heti kättelyssä itselleen ikioman häkkyrän.

Meidän kisapäiväämme tuli piristämään pieni kisaturisti Dafi. Pikkuneiti on mamman "kummipentu" ja tietysti näinollen piti Dafi ja hänen mammansa napata mukaan kokemaan maastokisafiiliksiä ja haistelemaan uusia ihmisiä ja koiria. Dafi ei ollut suunnattoman innostunut ajatuksesta autoon joutumisesta, mutta viimein autoon päästyään oli meidän jälleennäkemisemme varsin riemukas. Minulle Dafi on jo selkeästi osa omaa laumaa, vaikka vasta kolme kertaa olemme tavanneet.


Niin alkoi matka Porvoosta kohti Mustialaa. Pikkuneiti välillä torkkui istualtaan ja välillä ihmetteli maailman menoa silmät suurina.
 Parin tunnin matka sujui rattoisasti ihmisten höpötellessä koiramaisuuksia ja mamman kertoillessa mitä kisapaikalla olisi odotettavissa. Minä torkuin kuunnellen puolella korvalla mitä höpistään.


Kisapaikalla mamma kävi ilmoittamassa meidät saapuneeksi ja sitten sainkin suunnata eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Kaikki oli kunnossa ja sain luvan startata tänään. Dafi ihmetteli maailman menoa ja hurmasi kanssakilpailuttajia ja varmaan vähän kilpailijoitakin. Ainakin näytti paljon uusia tuttavuuksia solmittavan.

Dafi ja silkkenit

Minun ja Pinon ensikohtaaminen kisapaikalla ei ollut kovin lämminhenkinen (ystävällisyydessä). Olimme viime polskipäivillä keskusteleet melko voimallisesti siitä kumpi mahtaa olla pomo, ja tuon keskustelun jälkiseurausta olimme läpikäyneet messarin rotuesittelyssä ja sama aihe nousi pintaan nyt uudestaan. Mamma piti minulle muutamankin tehokkaan puhuttelun siitä saako toiselle kukkoilla vai ei (nipisti korvasta) ja pakotti loppujen lopuksi kulkemaan ihan Pinon lähellä puuttuen joka kerta kun vähänkin purisin. Ensimmäisten kymmenien metrien matka oli melkoista vääntämistä, puolin ja toisin. Mutta sitten lopulta annoin mamman tahdolle periksi. Läähätykseni ja alas laskettu pääni osoitti että alistuin mamman tahtoon. Vastasin kyllä tosin yhä aina jos Pino yltyi ärhentelemään. Mamma totesi minulle että näköjään ne Cecar Milanin ohjeet koiran taltuttamisesta toimivat. Mamma oli varsin luottavainen sen suhteen että minun ja Pinon juoksu onnistuisi ihan hyvin. Vieheen perässä minua kun kiinnosti vain viehe. Tosin sitten maalissa tilanne voisi olla mielenkiintoinen...

Kasvattajan käsissä Dafi, Nasu ja Minttu

Kisapäivälle ilmaantui muitakin turisteja. Dafin sisarukset Minttu ja Nasu olivat myös haistelemassa kisatuulia. Minä olin pakahtua rakkaudesta noita suloisia pikku polakeja kohtaan. Mamma oli ensin hiukan huolissaan siitä kuinka nätisti osaisin olla Nasua kohtaan (tämä kun on poika) mutta ilmeisesti siskojen seurassa tuo oli mielestäni vain suloista suloisempi pentu ja käytin runsaasti lähtövuoron odottelusta siihen että telmin pentujen kanssa. Nasu on vielä omaa kotia vailla, ja kisapaikalla vähän niinkuin näytillä että jos joku vintti-ihminen innostuisi pienestä suloisesta potentiaalisesta juoksijasta. Kiinnostusta näytti olevan ja nyt odotellaan mielenkiinnolla tuleeko pian ilouutisia uuden polskiharrastajan liittymisestä joukkoon.


Vihdoin oli sitten meidän starttimme vuoro. Olin jo parin lähdön ajan ollut valmis suuntaamaan radalle ja lähtöpaikalle kävellessä oli minulle aivan sama kuka siinä vierellä on. Startti sujui vauhdikkaasti. Riippuen aina hiukan kisakumppanista oli mamma säädellyt lähtöäni pitelemällä tarvittaessa sekunnin pari ylimääräistä lisätäkseen kilpailuhaluani, mutta tällä kerralla panta irtosi kaulasta sillä samalla sekunilla kun lähtökäsky tuli. Olin yhdellä loikalla reilusti Pinon edellä ja annoin hänen jäädä "nielemään lunta" jälkeeni. Pari virhearviota radan suhteen tein ja päädyin pariin otteeseen umpihankeen. Pino teki samat virheet ja näin saavuin vieheellekin reilusti edellä. Ehdin jopa napata vieheestä kiinni ennenkuin pyörähdin puolustamaan saalistani apajille pyrkivää Pinoa vastaan.. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi kummallakin oli koppa päässä ja  puhti sen verran lopussa että luovuin taistelusta mamman karjahtaessa "Irti!" juostessaan paikalle. Mamma oli oikeasti hiukan pelännyt sitä päättyisikö startti hylkäämiseen tappelun takia, mutta emme varmaan olleet ensimmäiset (emmekä viimeiset) urokset jotka hiukan keskustelevat vieheen hallinnasta.

Minttu ja vielä pienempi kisaturisti

Minttu ja Dafi - patterit loppu

Kävelimme takaisin autolle ja sain tovin levätä autossa yksin ennenkuin sitten Dafikin tuli seurakseni päiväunille. Pienen lepotauon jälkeen tuli tieto siitä että pääsisimme kumpikin finaaliin, vaikka pisteemme eivät olleet huippulukemia, mutta ajallisesti se oli sama juoksiko meitä yhdessä lähdössä yksi vai kaksi. Mamma totesi että nyt oli uusi mahdollisuus diskaukseen, mutta että toivotaan parasta... Joten eläinlääkärille uusinta tarkistukseen. Dafi oli eläinlääkärillä käynnin aikana syönyt lounaan ja käperryimme sinne auton takapenkille ansaitulle päivälevolle kumpikin. Minua hiukan häiritsi se että toinen oli niin lähellä, mutta en valittanut vaan etsin rentouttavan asennon lepuuttaen kuonoani etupenkkien välikonsolilla.

Lepohetken jälkeen oli sitten finaalin vuoro. Dafi oli saanut hyvin akut ladattua ja pikkupirpana pomppi iloissaan kenguruloikkia kun suuntasimme taas alkulämmittelyn kautta kisapaikalle. Pinon kanssa piti taas käydä ennakkopurinat läpi. Mamma totesi että parempi hoitaa siedätys taas ennen starttia kuin lähtöpaikalla. Rata oli sama kuin alkuerässä, tällä kertaa vain käännetyssä järjestyksessä. Jälleen startissa mamma päästi minut säntäämään heti kun lähtökäsky kuului. Ampaisin pitkin loikin vieheen perään. Mamma ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kuinka juoksuni eteni, sillä maalipaikka oli lähdöstä selkeästi ylämäessä joten mammakin sai spurtata ehtiäkseen sinne ajoissa. Päästyään maalin holille näki mamma Pinon pysähtyneen kuin seinään ja kääntyvän takaisin lähtösuuntaan. Minä painelin kaasu auki vieheelle. Nappaus ja nopea pyörähdys valmiina vastaanottamaan haastajan. Mamma naureskeli itsekseen että näytin hölmistyneeltä kun kukaan ei tullutkaan perässäni. Jostakin kentältä kuului huuto "Hyvä Alfa!!" Olin varsin tyytyväinen suoritukseeni ja lähdin lönkyttelemään mammaa vastaan nilkuttaen vuoroin kumpaakin etujalkaa. Tuo upottavaksi sohjoksi sulanut rata oli varsin rankka siis.. Mamma oli erittäin tyytyväinen suoritukseeni mutta pohdiskeli samalla oliko Pinon keskeytyksen syynä kenties pelko minua kohtaan, vai oliko juniori tehnyt huonon reittivalinnan vai oliko vain kunto loppunut kesken... Pohdiskelua johon ei ehkä koskaan saisi vastausta..

Mammaa hiukan harmitti se että Pino oli joutunut juoksemaan ensimmäisen kisansa minun kanssani kun todennäköisesti kisauransa olisi saanut paremman alun jos vastassa olisi ollut joku nartuista.. Vaikka olin viehevarma, niin ärhäkkyyteni vieheellä kohdistui aina uroksiin, narttujen sallin ihan muitta mutkitta pitää vieheen jos sille ensin ehtivät tai vaikka perästäni saapuisivat..

Palatessamme taas autolle alkoi vesisade. Minä olin totaalisesti kuluttanut omat patini kahdessa startissa ja tuntuviksi pikku kisaturistikin oli väsynyt ja kylmissään. Dafi kiirehti mammaansa kuuntelematta kohti kahvion ovea siinä toivossa että joku päästäisi pienen palelevan vinttikoiran sisään lämmittelemään. No lopputulos oli se että saimme (mamman hiukan järjesteltyä meitä) käpertyä uinumaan taas auton takapenkille. Minun vieraskoreuteni karisi kun olin riittävän väsynyt, ärähdin pikkuiselle muutamaan otteseen, mutta mamman järjestelyn jälkeen nukuimme tyytyväisenä vieretysten palkintojen jaon ajan. Ja kotimatkankin matkustimme tyytyväisesti kumpikin takapenkillä...

Pieni sylivinttikoira Dafi

Mamma koki suuren järkytyksen tajutessaan että tämä oli viimeinen kisani avoimessa luokassa. Jatkossa olisin sitten veteraani.. Kaikesta huolimatta varsin onnistunut kisakauden 2012 avaus. Tästä oli hyvä jatkaa suunnitelmia suuntaamisesta EM maastoihin Unkariin.. Ja mikä ihaninta taisimme onnistua sytyttämään yhteen uuteen polakkiharrastajaan maastokipinän..


Kiitokset matkaseurasta ja kiitokset kisakumppanille sekä ehdottomasti kisojen järjestäjille!!