Massakausi

Syksy on täällä kaikkine ihaninen syysaktiviteetteineen. Tänä syksynä emme ole päässeet mamman kanssa sienimetsään, sillä meidän perinteiset sienimaastot on viime talvena myllerretty metsätöissä ja näinollen suppikset järkyttyivät ja ovat pysyneet piilossa koko syksyn.

Koko kesän riivannut kinttuvaiva alkaa olla voiton puolella. Olemme käyneet taas säännöllisesti uimassa ja se on selkeästi vahvistanut lihaksia. Joten jos näillä eväillä jatketaan niin ensi kausi kisataan vielä ihan täysiä, eikä ajatus Italian EM-maastoista ole mitenkään mahdoton..

Eilen alkoi sitten massakausi oikein kunnolla. Haettiin mamman kanssa minulle ja veikalle 20 kiloa tuoretta hevosen jauhelihaa. Namsk! Saimme veikan kanssa illalla aimo annokset tuota herkkua. Se on todella parhaimmillaan näin tuoreena joten silloin saamme aina syödä sitä reilusti. Mamma viettikin sitten illalla pidemmän tovin pussitellen tuon määrän sopiviin annospusseihin pakkaseen. Tuoreena liha tuntuu kestävän monta päivää pahenematta, mutta sitten kun se on pakastettu, se pahenee sulatuksen jälkeen helposti parissa päivässä. Siksi annospussit pitää olla niin pieniä että se satsi tulee varmasti syötyä parin päivän sisällä..

Mamma harmitteli sitä ettei hän saanut nyt yhtään heppaa.. No ehkä seuraavassa satsissa saadaan sitten mammallekin kelpaavaa lihaa.

Mitään täyttä barfaustahan meillä ei harrasteta enää nykyään. Mutta varsinkin minulle heposella saa helposti sitä lihaa luiden päälle. Joten nyt voisi olla toiveita siitä että messarin näyttelyssä näyttäisin oikealta polskilta enkä miltään nälkäkurjelta. Uinti on ainakin nostanut hyvin lihaksia esiin ja nyt kun boostataan muotoja esiin kunnon ruualla niin sinne on ihan kiva mennä näyttäytymään.

5. etappi - pelipaikoille

haukka korkeuksissa

joogakoira

Aamu Presovissa valkeni aurinkoisena. Mamma vei minut heti kättelyssä aamupissille ja palatessamme takaisin sisälle päätti mamma ottaa tovin itselleen ja vetrytellä selkänsä joogaamalla. Lopputulos oli sitten hillitön hihityskohtaus, sillä minä aloin tehdä aurinkotervehdyksiä samaan tahtiin ja kolmannen kierroksen jälkeen sitten totesin mamman pyllistelleen ja pällistelleen tarpeeksi ja aloin nuolla mamman naamaa häntä huiskien... Sitten oli aika taas laittaa itsensä lähtökuosiin ja suunnata kohti Unkaria ja Dunakeszia.


Ensimmäisen pysähdysen pidimme bensa-asemalla unkarin puolella. Ajoreitti oli siinä vaiheessa vaihtunut valtatiestä moottoritieksi ja mammaa alkoi heti puuduttaa tuo pensaikkoinen maisema joten pysähdys oli paikallaan. Autosta noustessa kiinnittyi huomio taivaalla kaartelevaan hahmoon ja kun oikein tarkkaan katsoi, näki että jalasta tuolla roikkuin kiinnityshihna. Eli taivaalla oli saallistuslennolla jokun metsästyshaukka.

Lällälläää....

 Mamma oli katsellut kartasta että moottoritien vierestä löytyisi vanha valtatie numero 3. Päätimme siis etsiytyä tuolle tielle jos reitti olisi sitten mielenkiintoisempi. Olin jälleen hiukan epäileväinen miten mahtaisi käydä tuon navigoinnin kanssa ilman selkeää ohjeistusta, mutta mammahan se oli ratin takana, en minä. Tyydyin näyttämään mammalle kieltä hänen kysyessä mielipidettäni.

Ei se maisema kovin kummoinen pienemmälläkään tiellä ollut. Pusta on pusta vaikka voissa paistaisi. Peltoaukeaa piisasi silmänkantamattomiin. Hiukan sentään löytyi vuoristomaisemaa, ainakin sielä jossain kaukana peltojen takana. Kauniilta maisema omalla tavallaan näytti, mutta yksitoikkoiselta.

Löysimme vilvoittelua varten miellyttävän lomakeskuksen, ja vaikka veden äärelle tuolla ei päässytkään, niin tarjosi puisto sentään mukavan paikan oikaista jalkoja ja pistää veren taas kiertämään. Löytyipä sieltä lisää tietoa näistä ilmoijen valtiaistakin. Eli ei se näkemämme haukka mikään ainutkertainen tapaus Unkarissa ollut. Sen huomasimme myös siinä vaiheessa kun mamma meinasi ajaa yhden tien pientareelta lentoon lähteneen haukan päälle.. Onneksi väistörefleksit puolin ja toisin toimivat ja törmäys vältettiin.

 Unkarin puolella näimme ensimmäisen kerran liikennemerkin jota ei muualla ollut vastaan tullut. Merkki jolla kiellettiin ilmeisesti traktoreiden, polkupyörien ja hevoskärryjen ajo valtatiellä.

 Nyt tiedämme myös missä sijaitsee se kuumempi paikka. Kuten opasteesta näkyy, helvetti löytyy liikenneympyrästä vasemmalle...

Kisapaikka löytyi loppujen lopuksi suhteellisen helposti, olisi löytynyt helpomminkin jos mamma olisi tarkkaillut ympäristöä navigaattorin sijaan. Alueelle tullessa suomileiri löytyi sitten todella helposti, siitä pitivät korkeat lippusalot huolen. Ja jos lippuja ei olisi nähnyt niin ainakin hillittömän tölkkivuoren näki..

Teltta pystyyn ja sitten etsimään vielä ruokakauppaa ja pankkiautomaattia, mamma kun ei ollut varannut käteistä lainkaan mukaan ja alueella ei kortti käynyt. Sain takaisin tullessa eteeni hillittömän satsin raakaa lihaa, mutta tietenkin sitä paremmin kauppansa teki mamman itselleen varaamat salamit. Kuumuus aiheutti taas sen ettei minulla ollut sen enempää nälkä kuin janokaan.
Tovin odottelun jälkeen oli sitten aika mennä eläinlääkärille. Meitä suomalaisia koira jotka olimme sunnuntaina kisavuorossa oli kaiketi 8 kappaletta ja homma oli osaltamme organisoitu niin että meiltä oli "maakoordinaattori" jonottamassa ja sitten koko porukka otettiin jonoon yhdellä kertaa. Siitähän sitä sitten nousikin polemiikki kun jonossa kauemmin seisseet alkoivat mekastaa kun me kiilasimme jonoon sivusta. No näin oli joka vuosi joku maa toiminut, tällä kertaa se vain sattui olemaan suomi ja meitä oli sentään vain reilu kourallinen sen sijaan että paikalle olisi pölähtänyt useita kymmeniä.. Yksi kenen edelle jonossa kiilasimme oli Hanka, yksi kovimmista vastustajistani huomisella kisakentällä.
Eläinlääkärin tarkistuksen jälkeen palasimme leiriin ja sitten olikin vain vuorossa hengailua. Anglian mamma osui kohdille ja riemastui nähdessään meidät, nyt oli sitten kaikki kuusi koiraa paikalla. Mammat lähtivät sitten tervehtimään kaikki muut polski-ihmiset ja päättyivät loppujen lopuksi sitten oluttelttaan Hankan mamman kanssa. Siinä sitä oli melkoista kielisekametelisoppaa kun minun mamma ei puhu saksaa (totesi kyllä ymmärtävänsä sitä suhteellisen hyvin) ja Anglian mamma ei juurikana puhu englantia (vaikka ymmärtää sitä kyllä) joten keskustelu oli sitten saksa-englanti sekameteliä. No lopputulos oli että kaikki kokivat ymmärtävänsä ja tulevansa ymmärretyksi joten sehän oli tärkeintä.

Illan mittaan alkoi sitten sataa vettä, joten mamma kipaisi sulkemaan auton ikkunat ja varmistamaan että teltta pysyi kuivana. Ja sen jälkeen mamma viettikin sittne loppu illan suomalaisten seurassa kömpien lopulta huolestuneista ihmettelyistä huolimatta telttaan nukkumaan. Minua sinne ei saanut, vaan nukuin mielummin autossa, se kun ainakin pysyi kuivana ja toisekseen sieltä pystyi turvallisesti tarkkailemaan ympäristöä aina epämääräisten äänten kuuluessa. Jossain vaiheessa yötä mamma muisti että liha-astia oli jäänyt autoon kanssani. No onneksi olisimme huomisen päivän viimeinen rotu, joten vaikka söisin lihat vasta aamuyön tunteina, ehtisivät nuo vaeltaa suolistoni läpi ennen kuin olisi vuoroni juosta..

Presov - Dunakenszi n.300 km.

2. etappi - vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Odottelevaa aamuhetkeä

Aamu alkoi rauhallisesti. Mamma keitti itselleen aamukahvit ja joi vitamiinijuomat. Sitten epäröivä tarkistus oliko asunnon ainoa vesipiste, eli kylpyamme suihkulla, käyttökelpoinen. Näytti siltä että vedet tulivat ja menivät ilman vaaraa että koko kylpyhuone alkaisi uida, joten mamma uskaltautui ottamaan suihkun. Mielenkiintoinen piirre asunnossa oli kokolattiamatto joka löytyi myös kylpyhuoneesta..

Majapaikan tarjoaja oli lupaillut illan viestissä saapuvansa aamulla 9-10 aikaan. Mamma oli yhdeksään mennessä valmis sillä ajatuksella että vie minut jo valmiiksi autoon pienen aamulenkin yhteydessä ja tulee sitten hakemaan viimeiset kamat samalla kun tuo avaimen. No yhdeksän jälkeen tulikin sitten viesti emännältä. Hän oli juuri herännyt ja menisi pari tuntia ennenkuin hän ehtii paikalle. Pikainen pähkäily ajammeko kohtaamaan hänet jotain kautta, mutta kävi ilmi että emäntä oli yöpynyt Rigan pohjoispuolella ja me olimme suuntaamassa etelään, joten ajelu olisi tiennyt turhia mutkia.. Ei sillä että meillä olisi varsinaisesti ollut kiire, mutta mielummin matkaa etenisi oikeaan suuntaan kuin takaisin sinne mistä oli tultu... Lopputulos oli että jätämme avaimen postilaatikkoon josta emäntä sitten sen tullessa saa..

Kymmenen maissa oli auto jälleen pakattu ja matka saattoi jatkua. Mamma käytti minut vain nopealla aamupissillä lähistön puistossa, sillä mielummin pitäisimme sitten pienen kävelylenkin jossakin maaseudun rauhassa kuin kaupungin vilinässä. En ollut yhtään pahoillani kunhan sain tyhjentää rakkoni ennen auton starttausta. Mamma oli huojentunut siitä että auto oli ehjänä yön jäljiltä, sillä seutu oli todellakin ollut hieman ghettoa.  Kaupungin jäätyä taakse oli maisema melko yksitoikkoista: peltoa, peltoa ja peltoa. Mielenkiintoisinta tuossa ajomatkassa oli laskea lehmiä ja haikaroita, sillä missä kotimaassa pellolla työskentelevän traktorin perässä lentelevät lokit, naakat tai varikset, oli tuolla pellot valkoisenaan haikaroita. Mamma lopetti haikaran pesien laskemisen päästyään kolmeenkymmeneen, niitä siis näkyi, ja runsaasti...

kahvilan lampi

kahvilan pihapiiriä

sorsat kiinnostivat, juominen ei

Pikaisen tienvarren levähdysalueen pissa/kakka pysähdyksen jälkeen sai auto niellä kilometrejä. Ensimmäisen varsinaisen pysähdyksen pidimme vasta liettuassa josta löytyi mukava pieni kahvila-ravintola pienen lammen rannalta. Mamma yritti saada minut juomaan vettä lammesta (toivotonta), joten ainoa joka nautti virvoikkeita sisäisesti oli mamma, kahvin ja jäätelön puitteissa. Mammaa huvitti kun kaupankäynti onnistui kyllä loistavasti ilman yhteistä kieltä tai valuuttaa. Visa elektron toimi loistavasti ja summan myyvä osapuoli kirjoitti paperilapulle ennen sen naputtelua koneeseen.Tosin jos nälkä olisi ollut suurempi, eli olisi haluttu jotain muuta kuin kahvia (joka on aika yleismaallisesti tunnistettavissa kun mumisee coffee ja nyökyttelee myyjän näyttäessä kahvimasiinaan päin) olisi voinut tulla vaikeuksia.

Kahvipaussin jälkeen matka jatkui ohi Kaunasin kaupungin. Tankki alkoi näyttää tyhjentymisen merkkejä, joten oli aika ajaa tankkaamaan.Mamma ei ollut muistanut tarkistaa kummalla puolen autoa tankki oli, joten bensa-aseman pihaan ajettaessa pysähdys hieman syrjemmälle, tankin sijainnin tsekkaus ja vasta sitten mittareille. Toiminta aiheutti hymyilyä paikalla olleissa miehissä. Siinähän hymyilivät, mamma sentään hoiti tankkauksen ihan itse, tosin suoritettuaan vielä varmistavan tsekkauksen myös siitä mitä tankkiin piti laittaa.. Ei olisi ollut mukava havaita auton olleen diesel vehje sen jälkeen kun tankin olisi täyttänyt bensalla tai päinvastoin.. Tankki täyteen bensaa ja kassalle maksamaan. Jälleen homma hoitui vailla yhteistä kieltä ja elektroni toimi jopa nopeammin kuin kotimaassa. Ja sitten taas tien päälle.

Mamma oli löytänyt autosta myös cruiserin, mutta jostain syystä tankilla käynnin jälkeen tuo ei oikein ottanut toimiakseen. No ihmeteltyään toimimattomuutta huomasi mamma vauhtinsa ilmeisesti pumppaavan sen verran että eräs auto oli ohittaa meidät. Emmehän olleet kaahailleet kruiserin toimiessakaan, vaan väkeä meni ohi vähän väliä, ja mamma oli jopa ottanut paikallisen tavan väistää syrjempään kun näki jonkun tulevan takaa kovempaa. Eurooppalainen ajotapa oli huomattavasti joustavampaa ja sujuvampaa kuin härmäläinen "minä-itte-ja-sitten-ehkä-muut" jossa ohituskaistan tullessa painetaan kaasua ja kohdalla jossa kukaan ei pääse ohi himmaillaan maisemia katsellen. Kaikkein mukavinta oli aina auton päästessä ohi helposti se muutama hätävilkun väläytys jolla kiitettiin sujuvuudesta. Mutta siis... Tuo yksi auto jäi roikkumaan persauksiin, tuli melkein rinnalle ja jäi taas taakse. Mamma yritti antaa sille tilaa, mutta se ei mennyt kuitenkaan ohi. Viimein tulimme kohtaan jossa jostain syystä navigaattori ohjasi kääntymään pikkutielle, aloimme hidastaa vilkun kera jolloin tuo roikkunut auto ajoi eteemme, pisti vilkun päälle ja pysähtyi siihen pientareelle. Mamma pysähtyi peräänsä, sillä selkeästi tuolla autoilijalla oli nyt jotain asiaa. "You have BIG problem!" oli ensimmäiset sanat jota tuon Liettualaisen auton kuljettaja sanoi osoittaen takarengasta. Jep! Meillä oli iso ongelma, sillä rengas oli tyhjä. No mamma totesi että ihan tällä kohdalla ei vaihto-operaatioon ruveta, vaan ajamme hieman syrjään, juuri sinne mihin googlen reittiopas meitä ohjasi. Kiitimme avuliasta autoilijaa ja siirsimme auton syrjään. Noin sadan metrin päästä löytyi pikkuinen bensa-asema ja sen pihalta reilusti tilaa renkaan vaihtoon..

Nyt mamma tiesi miksi vakionopeussäädin ei toiminut, ilmeisesti järjestelmä oli sen verran älykäs että löi tuon pois päältä renkaan tyhjentyessä. Ja taas kaivettiin ohjekirjaa esiin. Vararenkaan paikka oli tiedossa, mutta mitenkäs siihen pääsi Zafirassa käsiksi?? Pientä pähkäilyä vaati myös pohdinta siitä miten tällaisessa tapauksessa tuli vuokra-auton kanssa toimia. Mielessä oli autovuokraamon nettisivuilla ollut maininta siitä että euroopassa oli 24/7 huoltoapu soiton päässä. Mutta milläs kielellä sinne soittaessa selvisi? Ja kun ei ollut havaintoakaan missä olimme, mikä kaupunki tai kylä tämä olikaan?? No mamma päätti unohtaa soittamiset ja alkoi kaivella tunkkia ja muita tarvikkeita esille. Viereen ajoi musta tuunattu audi ja kundit sieltä naureskellen kyselemään jotain. Mamma totesi heille englanniksi ettei ymmärrä sanaakaan mitä puhuvat, että jos oli asiaa niin englanniksi kiitos! Kundit hiljenivät, loppui naureskelu ja nousivat autosta. Toinen oli alta aikayksikön polvillaan tutkimassa vararenkaan sijaintia, ja toinen jo veivasi tunkkia auton alle. Mamma totesi parhaaksi vain asettaa takaluukkuun ohjekirjan avoimena siltä kohdalta jossa näytettiin vararenkaan irroitus ja ottaa minut hihnassa kauemmas niin kundit saivat puuhata renkaan parissa. Kävi ilmi että renkaan irroitus vielä olisi sujunutkin mamman voimillakin, mutta hajonneen renkaan sijoittaminen takaisin vararenkaan telineeseen olisi ollut yksinkertaisesti mission impossible yksinään. Sillä kundit saivat tehdä kahteen pekkaan tosissaan töitä että saivat sen loppujen lopuksi paikalleen. Kun kaikki oli valmiina ei mamma voinut muuta kuin kiitellä hymyillen ja vastuksena oli vain iloiset hymyt ja käden heilautus kun audi kaasutti tiehensä.. Siinä vaiheessa tuli itku! Helpottunut, huojentunut ja äärimmäisen kiitollinen. Ei ollut vastaavaan törmännyt suomessa, kun rengas hajosi, siinähän sait taistella sen itseksesi vaihdetuksi. Täällä homma toimi ystävällisyyden ja avunannon hengessä vauhdilla kuin formula ykkösissä. Eli ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Niin, navigaattori ohjasi meidät kilometrin jälkeen jälleen samalle maantielle josta tämä outo poikkeama oli tehty. Ilmeisesti tämä kokemus oli jo ennalta matkasuunnitelmaan määritelty...

Noin tunnin kuluttua olimme ylittäneet Puolan rajan. Rajan ylitys sujui jälleen yhtä huomaamattomasti kuin kaikilla aiemmillakin kerroilla, jos silmiä olisi räpäyttänyt väärässä kohtaa olisi jäänyt koko raja huomaamatta. Se missä maan vaihtumisen huomasi oli maasto. Liettuan puolella oli ollut tasaisen, tasaisen, tasaista, mutta Puolan puolella maasto muuttui kumpuilevaksi, ei nyt suoranaisesti vuoria tai edes varsinaiseseti mäkiä, mutta jotenkin sellainen "hobittimainen" kumpumaasto. Suorat tiet muuttuivat mutkitteleviksi teiden kiemurtaessa kumpujen ympäri. Varsin ihana moottoripyöräilymaasto siis. Pian rajan jälkeen saimme kääntyä pienemmälle tielle, sillä kohteenamme oleva Punsk oli hiukan päätiestä syrjässä. Olimme saaneet suhteellisen selkeät ohjeet perille löytämisestä. Meidän piti Punskin keskustasta seurata Silaine-kylttejä niin löytäisimme perille. No meillähän oli navigaattori.. joka johdatti meidät järven väärälle puolelle! Kun vihdoin löysimme oikean tien, ei vahingossakaan löytynyt oikeaa talon numeroa. Viimein mamma antoi periksi ja soitti majapaikkaan. Juu, meidän piti siis poistua tältä tieltä jonka nimi osoitteessa oli ja edelleen seurata niitä kylttejä, ihan sinne perille asti.. Ja löytyihän se oikea talokin, parin kilometrin päästä siitä tiestä mistä taloa etsimme... Ihan outo tämä Puolalainen tapa antaa osoitteita..

No kun viimein löysimme perille oikeaan paikkaan oli löytö mitä ihanin. Emäntämme isä omisti maat ja tuonne oli rakennettu mitä ihanin lomakeskus Silaine. Joutuisimme odottelemaan emäntäämme jonkin aikaa, sillä hän oli asioilla kaupungissa, mutta voisimme hyvin käydä rannassa ja metsälenkillä. Hän etsisi sitten meidät kun tulee paikalle. Vaikka paikka oli leirikeskus, oli sielä vielä rauhallista, vain muutamia ihmisiä ja metsä täysin vailla kulkijoita, joten mamma uskalsi päästää minut metsässä jaloittelemaan ihan irrallani. Voi mitä kenguruloikkia tein kun sain veren taas virtaamaan lihaksiin. Kävimme myös lomakeskuksen rannassa (jossa vihdoin suostuin juomaan) ja pääsinpä hiukan haukkumaankin kun jostain kuului epäilyttävää ääntä..

Kun emäntämme viimein saapui paikalle, kertoi hän vielä tovin vierähtävän ennenkuin hän voisi huomioida meitä enemmän. Saimme kehoituksen käydä kunnon lenkillä, ja minulle pyynnön laittaa kopan päähän etten säikäyttäisi mahdollisia vastaantulijoita. Saisin kyllä juosta metsässä vapaana. Kävimme mamman kanssa vajaan tunnin lenkillä ja istuimme sitten autolla odottelemassa. Alueelta löytyi avoin wi-fi-verkko, joten nettiin pääsi taas. Kun emäntä viimein liittyi seuraamme istuimme järven rannalle juomaan kupilliset kahvia ja syömään kevyttä naposteltavaa (tomaatteja ja juustoja).  Hän esitteli meille alueen, löytyi kylpytynnyriä ja suomalaistyylinen sauna. Rakenteilla oli uusia majoitustiloja ja viimein meille esiteltiin talo jossa nukkuisimme. Mamma rakastui tuon talon ulkonäköön totaalisesti.Jos yläosa olisi ollut hirttä, olisi talo ollut juuri sellainen mistä mamma on aina haaveillut... Kiersimme katselemassa myös pihapiirin muut asukit: hevoset, possut, lampaat ja vuohet.Naapurin kääpiöpinserin olinkin nähnyt jo kahville mennessä. Mamma totesi että oli hyvä että minulla oli yhä koppa päässä sillä tuo pikkuräksy juoksi suoraan jalkoihini, räksytti siinä aikansa ja juoksi sitten pois. Minä olin koko ajan katsellut otusta niska kaarella ja lähinnä kai ihmetellen mikä hemmetti tuo oli..

Viimein ilta kymmenen maissa pääsimme vetäytymään omaan rauhaamme ja minä suostuin vihdoin syömään loput lihat ja juomaan vettä. Kuten tunnettua olen melkoinen suoraputki, joten sen sijaan että syönnin jälkeen olisin malttanut asettua nukkumaan, pyysinkin vielä pihalle. No mammalla ei ollut mitään sitä vastaan että käymme vielä metsässä pienen lenkin. Ilmeisesti pitkän päivän väsymys vaikutti mammaan, sillä metsään saavuttuamme hän päästi minut irti hihnasta. Olin taas koppa päässä, joten jos naapurin pikkukoira tulisikin vastaan ei se olisi vaarassa. Tovin kuljin kiltisti mamman kanssa, mutta sitten näin tai kuulin pusikosta jotain ja ampaisin sen sileän tien.. Kymmenisen minuuttia mamma odotti paikallaan, ääni kuului kuinka juoksin pusikoissa. Ajoittain mamma huusi nimeäni, mutta tiesi sen kyllä täysin turhaksi. Peräänikään oli turha lähteä, sillä itse kävellessään mamma ei edes kuulisi missä juoksen. Onneksi autotiet ja junarata olivat sen verran kaukana etten todennäköisesti painelisi sinne asti, ja kun rapina kuului puskien liikkuessa juostessani, tiesi mamma minun olevan jossain parin sadan metrin säteellä. Viimein tulin takaisin läähättäen vimmatusti. Spurtti oli sinänsä tehnyt hyvää, kuluttanut turhaa energiaa ja saanut veren virtaamaan, mutta... Se että olin juuri ennen juoksua syönyt kourallisen lihaa teki kokonaisuudesta hengenvaarallisen. Mamma näki mielessä kauhukuvia vatsalaukun kiertymästä ja mietti jo pitäisikö heti soittaa emännälle (hän yöpyi kaupungissa ei kanssamme täällä) mistä löytyisi eläinlääkäri. Kävelimme pienen lenkin tasoittaen olemustani. Läähätykseni ei ottanut laantuakseen ja mamma vei minut viimein sisälle. Taas muutama ajatus yläkerran isännälle. Mamma ei todellakaan aikonut kääntyä tästä pysäkiltä kotia kohti, ei varsinkaan niin että minua vietäisiin kylmänä takakontissa. Niinpä mamma otti minut viereen vuoteeseen. Hieroi hellävaroin mahaani ja rukoili. Viimein kuului kuinka mahassa alkoi purputus käydä ja palloksi turvonnut olemukseni laski suoliston viedessä tavaraa sinne mihin sen kuuluikin kulkea. Kun läähätykseni viimein parin tunnin kuluttua laantui uskalsi mamma vihdoin ja viimein nukahtaa, vaara oli ohi.

Riga - Punsk n.370 km.

It eat it!

Hyvin tai vahemman hyvin nukutun yon jalkeen (kaikki ne aanet hatkahdyttivat) Alfa suostui syomaan puolet varatusta lihasta. Nappulat eivat maistuneet mutta tama oli jo hyva merkki...

Buzzausta ja kohti EM-maastoja

Ilmoittautumiset on hoidettu ja nyt vain odotellaan vahvistusta siitä että kisajoukkueeseen kuulutaan.

Mamma oli ilmoittanut minut yhdeksi koekaniiniksi Buzzator-kampanjaan ja sain mutusteltavakseni kaksi säkillistä Purina One Solelios Lammas-riisiä. Mamma oli aavistuksen kyllä skeptinen sen suhteen maistuisiko nappulat..
Maistuihan ne. Nappulat olivat kooltaan mukavan pieniä ja lituskoja, eikä niitä tarvinnut levitellä samalla tavoin pitkin olohuoneen lattiaa kuten teen isompien palojen kanssa. Toinen positiivienen havainto näiden suhteen oli se ettei ihoni alkanut hilseillä kuten usein on käynyt epämääräisten tuotekokeilujen kanssa. Vaikuttivat siis varsin hyviltä tällaisiksi "välikauden" nappuloiksi ja kun maistuvuus oli hyvää luokkaa niin saattaa olla että tuollainen säkki löytää uudestaankin tiensä ruokakaappiini.

Mamma nauroi että olisihan se hienoa jos voisi meidän EM-sponsori-listaan lisätä purinan (aiheuttaa muuten purinaa veikan suuntaan kun puolustan omaa nappulakuppiani niin etti Wänellä ole mitään asiaa siihen). Jos vaikka hoitaisivat tämän loppu valmistautumiskauden ruokinnan niin mieluusti hehkutettaisiin enemmänkin.

Tutuille koirille mamma on toimitellut buzzador-pusseja ja kertonut minun napostelukokemuksiani. Kaverit ovat mieluusti ottaneet tuotteet testaukseen, kivempihan se on hankkia seuraava ruokasäkki kun tietää sen maistuvan eikä sokkona heittää rahaa haaskuuseen jos koira on samanlainen nirsoilija kuin allekirjoittanut...

Kisakuumetta ja projektia..

EM-maastokisat lähestyvät ja kisakuume alkaa olla jo melkoinen.. Perjantaina laivalla Turusta Tukholmaan ja viikonloppu siis ruotsissa..

Valmistautumiseen on sisältynyt treeniä, ruokavalion tarkkailua, treeniä, hierontaa, teeniä.. Ja tämä viikko on nyt sitten vain innon keräämistä.

Mamma ja Iskä ovat vihdoin aloittaneet aita-projektin, eli reissun jälkeen alkaa sitten 200 metrin aidan pystytys.. vihdoin loppuu vaijerissa roikkuminen.

Päivittelyitä tiedossa lisää kunhan mamman aikataulu antaa myöden...

Alfan iskän talvipäivän herkkupyttis:

1 kpl ruispuikula
1 kpl porkkana
1 kpl kananmuna
hieman silavaa
pieni mitallinen nappuloita
raakaa hevosjauhelihaa
kylmäpuristettua oliiviöljyä
kalanmaksaöljyä
voita
persiljaa
valkosipulia
merilevää

Kuutioi ruispuikula ja kostuta se kylmäpuristetulla oliiviöljyllä. Viipaloi porkkana ja hauduta se voissa pehmeäksi, ryyditä pienellä määrällä merilevää sekä valkosipuli-persilja-silpulla. Sekoita edelliset keskenään. Paista kananmuna kokkeliksi ja lisää silava. Sekoita edellisiin. Lisää kuppiin hiukan nappuloita ja marinoi ne kalanmaksaöljyllä. Kruunaa kokonaisuus raa'alla hevosjauhelihalla. Sekoita kaikki ainekset ja tarjoile nautittavaksi raikkaan veden kera..

Mamma on ollut flunssassa tämän viikon joten iskä on vienyt minua hihnalenkille ihan kahdestaan (veikka on jäänyt mamman seuraksi kotiin). Eilen iskä totesi että olen taas kasvanut oudon "muhkuraiseksi". Jalat kuulemma kasvavat selästä ulos.. No mittatikun syötyäni mittauksia on tehty oven pielellä, parhaaksi tulokseksi saatiin jo 77,5 mutta seuraava oli kyllä taas jo 76 puolella, joten kai kuitenkin jotain kasvua on tapahtunut. Mamma osti meille uuden vaa'an siltä varalta että päättäisin kuitenkin syödä vanhan (*virn*) mutta huono puoli on siinä että tuo näyttää mamman painossa liki kilon vähemmän kuin vanha... eli menee hetki että oppii katsomaan oikeita lukemia, nyt vaaka näytti minulle 33,8.