Kisauran päätös

Aika on vierähtänyt tehokkaasti termiitti-trion parissa ja blogin päivitykset ovat jokseenkin totaalisesti unohtuneet. Ajankohtaiset kuulumiset löytyykin nykyään varmemmin facebookista:
www.facebook.com/polskisalfaromeo tai trion sivuilta www.facebook.com/hurjahurtaz

Tänään kuitenkin julkistui kauden 2014 Suomen Puolanvinttikoirat ry:n Vuoden maastojuoksijan pisteet. Osaanottajia kisatantereille oli saman verran kuin edellisenä vuotena (6 koiraa) ja kisoja kaudella juostiin polskien voimin kaikkiaan 5 kpl.

Tulokset:
1. Polskis Alfa Romeo "Alfa"488,5p
2. Fernmark Chart Asteroid "Friidu" 475p
3. Fernmark Chart Appleseed 151,5p.

Kauden viimeiset kisani olivat HVKn maastot syyskuun lopussa. Kisaamassa olimme vain minä ja Friidu. Olin varma että Friidu olisi se joka saisi paremmat pisteet, sen verran runsasta oikomista maastossa harrastin, mutta toisin kävi. Minä olin ainoa joka olisi finaaliin ollut oikeutettu. Mamma arpoi aikansa sen suhteen pistääkö minut juoksemaan toisen rundin, ja totesi että vaikka olisikin hienoa päättää kisaura hyviin pisteisiin, niin se riski että viimeisessä kisassa, viimeisessä startissa sattuisi jotain ja loukkaantuisin, niin mamma ei antaisi sitä itselleen anteeksi. Näinollen kun jokin hälytyskello kilisi mamman mielessä, vedettiin minut pois kilpailusta. Lopputuloksena oli siis 165 pisteellä HVK MM-14 ja VMM-14. Emme jääneet odottelemaan palkintojen jakoa, joten pystit, manttelit ja mahdolliset ylistyssanat kisojen vanhimpana kisaajana, jäi saamatta, mutta sehän ei himmennä lainkaan saavutuksia.

Kiitokset kaikille kilpakumppaneille kenen kanssa vuosien varrella on saatu treenata ja maastoilla! Tästä on hyvä jäädä eläkkeelle ja siirtää "valtikka" ja mantteli tulevina vuosina nuoremmille sukupolville.

Ei talvimaastoja tänä vuonna.

Talvimaastot jäävät nyt sitten väliin tältä vuodelta. Kaikilla polskeilla (tai omistajilla) oli jotain muuta menoa kyseisenä viikonloppuna, joten kisakaveria ei löytynyt. Harmillista. Toisaalta kun katselee lähiviikkojen säätiedoituksia niin voi olla ettei talvimaastoja ole muutenkaan, keli näyttää siltä että luvassa on joko muta/rapamaastot tai vaihtoehtoisesti sitten mitä parhaimmat kuivat kelit. Toivotaan tuota jälkimmäistä jos lumet nyt sitten päättävät karata kokonaan sitä ennen. Mutaisuus kun asettaa haasteita turvallisuudelle.

Joten nyt sitten on aiheellista aloittaa kevään kisoihin valmistautuminen. Massaa ja parempaa lihaskuntoa.

Loukkaantuminen Liedossa

Kisakausi avattiin Liedon maastoissa, ei toivotuin seurauksin.

Kaikki tuntui olevan kisamatkaa vastaan. Tänne oltiin toki saatu kilpakumppaneita oikein kaksin kappalein, eli Friidu ja Nasu olivat tekemässä ensimmäiset starttinsa. Mutta muuten kaikki merkit viittasivat siihen että reissu olisi parempi jättää väliin...

Mamman lähtiessä lauantaina töistä kotia kohti, piti pakoputki järkyttävää meteliä. Onneksi (?!?) mamma tarkasteli metelin lähteen kunnolla vasta kotipihassa ja totesi siinä vaiheessa pakoputken olevan etupöntön edestä irtipoikki! Onni onnettomuudessa ettei koko höskä ollut tipahtanut ja jäänyt jonnekin Helsinki-Porvoo-Juornaankyllä välille.

Tovin jos toisenkin mamma yritti keksiä vaihtoehtoisia reissuvälineitä. Ja soitti jopa luotto autokorjaamollemme (jossa puhelintäti kertoi numeron olevan pois käytöstä!?!?). Facebookin kautta olisi kulkupeli löytynyt, mutta valitettavasti tuon sijainti olisi ollut taas Helsingin suunnalla niin jollakin olisi sitten pitänyt päästä ensin sinne.. No lopulta mamma totesi ettei muu auta kuin että iskä joutuu lähtemään kisoihin meidän kanssa jos kerran ei anna autoaan ajoon.. Siinä vaiheessa alkoi sitten akuutti korjausrupeama. Naapureilta onneksi löytyi loppujen lopuksi sopiva sovitusholkki ja parin tunnin pusaamisen jälkeen oli pakoputki paikallaan ja meille reissurassi taas valmiina.

Mamma joutui siinä vaiheessa toteamaan (kello oli siis jo kymmenen illalla) että suunniteltu saunottamiseni sai jäädä kun herätyskello kilahtaisi sitten jo neljän tienoissa. Aamulla herätyskello soi kuten pitikin ja mamma heräsi kyllä ajoissa, mutta jotenkin aamu oli vain niiiiin jumi jumi että loppujen lopuksi olimme alkuperäisestä aikataulusta liki puoli tuntia myöhässä. No onneksi mamman matka-ajan laskelmat perustuivat googlemapsin tarjoilemiin ajoaikoihin ja tarkempi tarkastelu osoitti että tuo tarjosi jostain syystä jotain epämääräisiä kiemuroita pitkin vanhaa turuntietä ja pyörimistä leppävaarassa yms. Joten saimme hyvin aikataulun kiinni jo espoon kohdalla ja kisapaikalle saavuimme loppujen lopuksi liki vartin ennen aikataulua.

Olin hieman räyhäkkäällä tuulella ja Friidun ja Nasun saavuttua, kun jonotimme yhdessä elänlääkärin tarkistukseen, kerroin varsin äänekkäästi mielipiteitäni kisakumppaneistani. Saimme kaikki luvan kisaan ja sitten olikin arvonnan odottaminen ja valmistautuminen. Jostain syystä meuhkasin Friidullekin alkuunsa. En oikein sisäistänyt sitä että kyseessä oli tyttö. Nasulle en itseasiassa edes meuhkannut niin paljon. Luokittelin tuon kai Wänen kanssa samaan kastiin, sillä Nasultakin oli viety pompulat jokin aika sitten ja kun tuolla ei ollut tarvetta meuhkata takaisin niin menetin melko pian mielenkiintoni.

Lämmittelylenkille lähdimme yhdessä Friidun kanssa. Alkuun oli hieman jännitystä havaittavissa (puolin ja toisin) mutta tovin kuluttua kuljimme jo varsin tyynesti rinta rinnan ja hajuja haisteltuani tajusinki tuon olevan tyttö ja suhtautumiseni muuttui täysin.

Friidu ja Nasu juoksivat ensin parina. En nähnyt juoksuaan kuin pienen pätkän, sillä mamma piti minut mäennyppylän toisella puolen jotten voisi ennalta arvailla vieheen reittejä. Hienosti kumpikin pinkoi näkösällä ollessa vieheen perässä. Tai no ne jotka paremmin näkivät totesivat että Friidu juoksi vieheen perässä ja Nasu Friidun perässä, mutta samapa tuo, pääasia että juoksivat. Tämä oli kummallakin ensimmäinen kisajuoksu ja ilmeisesti Nasulla ensimmäinen kerta ylipäätään moottorivieheen perässä, joten siihen nähden tulos oli hieno. Mamma tunsi koko tuon odotusajan epämääräisen pelon kaihertavan sisuksissaan. Miksi tällä kertaa hermostutti näin paljon?

Sitten oli minun vuoroni. Tuijotin lähtöpaikalle astellessa viehettä tiukasti ja vieheen liikahtaessa ja lähettäjän huutaessa "irti!" ampaisin matkaan täyttä vauhtia. Alku näytti hyvältä, mutta kadottuani mamman näkyvistä töntäreen taakse tapahtui jotain, sillä tullessani taas näkyviin oli vauhtini hidastunut huomattavasti ja viehe jäi jopa odottelemaan minua. Sitkeästi jatkoin kuitenkin maaliin asti ja vieheen pysähtyessä kuului lähettäjän lällystä jonkun ääni:"radalla loukkaantunut koira, onko eläinlääkäri paikalla?". Mamma tunsi siinä vaiheessa sisuskalujen kääntyvän ympäri. Tässäkö se oli jota oltiin koko kisaura pelätty?? Mamma ehti luokseni hetken ennen eläinlääkäriä (joka oli onneksi ollut katsomassa lähtöäni). Ja pikainen tarkistus varmisti sen ettei mistään ainakaan vuotanut mitään, eli ei haavoja, mutta ulvahdin kivusta eläinlääkärin käydessä läpi oikean takajalkani. Vaikka nilkutin, astuin kuitenkin kaikilla jaloilla, joten ainakaan mikään ei ilmeisesti ollut poikki. Nyrjähdys, revähdys tai pahimmillaan polven ristisiteen repeämä..

Rauhallisesti suuntasimme takaisin autolle, poiketen matkalla toimiston kautta kuittaamassa maininnan loukkaantumisesta ja sitten jäähdyttelemään. Kävellessä askellukseni alkoi normalisoitua, mutta kun mamma päästi minut pururadalla hetkeksi irti kehoittaen hieman juoksemaan, tuli kipu takaisin, eli jotain sielä oli hajonnut. Pääsin autoon lepäämään ja mamma jäi hengailemaan Friidun ihmisten seuraan.

Nasunkaan pisteet eivät riittäneet finaaliin joten Friidu sai tällä kertaa sitten juosta finaalin yksin. Hienosti likka veti, vaikka mammansa totesikin hiukan ennen maalia että näkee kunnon olevan vielä puutteellinen. Eli lisää voimaa vaan, viehevietti näytti olevan aivan loistavalla mallilla. Ensimmäisen sijoituksen lisäksi likka sai ensimmäisen sertinsä sekä pokkasi samalla Varsinais-Suomen kennelpiirin mestaruuden. Hieno tulos ja tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia kisoja.

Kun pääsimme mamman kanssa kotiin, oli autosta nouseminen uikutusta. Tuntui että kaikkia tassuja särki ja jokainen askel autosta ulos oli tuskaa. Mamma oli todella huolissaan ja hiukan epäili parantaisiko vai pahentaisiko sauna olotilaani. Halusin kuitenkin saunaan ja viihdyinkin sielä varsin kauan leppeissä löylyissä samalla kun mamma hieroskeli läpi selkäni ja etu- ja takalapani. Mammaa harmitti se ettei tuntenut anatomiaa paremmin, kun jokainen möykky lihaksissani alkoi näyttää järkyttävältä ruhjeelta ja suunnilleen irtirepeytyneeltä lihakselta. No saunan jälkeen liikkeeni oli jo vetreämpi, joten kaikesta päätellen kyse oli lähinnä lihasvauriosta.

Mamma tilasi minulle pikimmiten ajan osteopaatille jotta saataisiin selville missä vika on. Kun kerran kuitenkin käytin kaikkia neljää jalkaa käytäisiin ensin osteopaatilla ja mentäisiin sitten eläinlääkärille ja röntgeniin kuvattavaksi jos viitteitä siihen suuntaan olisi..

Onneksi maanantaina iskän hierottua täydellisesti krampissa olleet reiteni alkoi levon vaikutuskin näkyä ja pahin jäykkyys poistua. Nyt vain odottelemme torstaita jolloin pääsen sitten osteopaatin käsittelyyn.

Syksyä

Päivät ovat vilistäneet ohi huomattavan nopeasti ja kun mamman painopiste on ollut töissä, ei blogiin ole juuri kertynyt päiviteltävää..

Viime viikonloppuna Siiri oli pitkästä aikaa meillä hoidossa. Mamma toi neitosen torstai-iltana töistä tullessa ja palautti tuon sitten kotiin maanantaina iltapäivästä. Siirin porukat olivat taas syyskäynnillä Lontoossa.

Jälleennäkeminen oli riemuisa. Ja ei vienyt kauaa kun laumajärjestys oli taas tasapainossa. Sen illan minä tosin muistuttelin Wänelle hänen asemaansa lauman pohjimmaisena.. Perjantaina tuli vettä sitten taivaan täydeltä, joten meillä ei ollut pikaisia pissikäyntejä kummallisemmin tarvetta siirtyä ulkotiloihin. Onneksi on iso sohva niin mahduimme kaikki kolme koiraa ja vielä mammakin siihen. Mammalla olikin sitten vinttikoiraa koko sylin täydeltä kun Siiri tunki syliin toiselta puolelta ja minä toiselta. Wäne joutui tyytymään hiukan kaukaisempaan sijaintiin..

Lauantaina sitten pääsimme jo lenkillekin sieniretken puitteissa. Naapurin isännät olivat vihdoin saaneet edes osan takapellon kaurasta kerättyä, joten sielä oli meille sänkipeltoa temuttavaksi. Märkää tuo kyllä oli joten suurimmat spurtit tuli juoksenneltua lähinnä tuossa etupellolla. Sekä minä että Siiri nautimme täysin rinnoin kun pitkästä aikaa sai painaa menemään oikein kaasu pohjassa. Sienisaalistakin saimme. Mamma totesi että minun sienivaistoni on parantunut entisestään kun löysin mustia torvisieniä. No tosin nuo kasvoivat ihan sillä samalla paikalla josta viime vuonnakin niitä keräsimme joten suurta metsästystä ei tarvittu. Mutta oleellista oli se että tunnistin ne mamman sanoista. Suppiksia ei tarvinnut edes etsiä. Niitä kertyi muovikassillinen lenkin aikana ja "yli menneet" jätimme ihan suosiolla metsään. Mamma kokkasi niistä sitten suppiskeiton ja pisti osan pakkaseen paistamisen jälkeen. Eli nyt on sitten talven varalle jo yksi purkki suppiksia ja mustat torvisienet kuivumassa...

Taas täytyy todetta että maailmassa on pienelle vinttikoiralle monta ihmeellistä asiaa. Me veikan kanssa ollaan jo niin totuttuja robotti-imuriin että sen pörrätessä pitkin lattioita yleensä vain otamme torkut sohvalla. Siirille tuo oli täysin uusi tuttavuus ja neitokainen kömpi vuoroin mamman kainaloon turvaan ja vuoroin seurasi imuria sen kulkiessa pitkin taloa. Varsinkin imurin pörrätessä sohvan alla oli Siiri hyvin huolissaan ja sen täytyi vähän väliä käydä kurkkimassa sohvan alle.

Sunnuntaina kävimme hiukan lyhyemmän lenkin. Iskäkin intaantui mukaan kun mamma totesi tarvitsevansa apua että saa kerättyä pihlajanmarjoja. Me tutkailimme lähimaastoja sillä aikaa kun mamma ja iskä roikkuivat puiden oksissa. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun oli pihlajanmarjat pussissa. Keli oli mitä ihanin aurinkoineen. Varsin mukava lenkki kaikin puolin. Lenkin jälkeen saimme rustoluut natusteltaviksi. Minä ja veikka uppouduimme luiden kimppuun, mutta Siiri ottikin oman luunsa ja lähti etsimään sopivaa piilotuspaikkaa.. Se löytyi sitten naapurin tontilta erään kannon juuresta. Mamma totesi että oli melko turhaa haudata luuta sinne, sillä sen söisi varmaan kettu. No tietyllä tavalla Siiri oli kyllä oikeassa yrittäessään piilottaa sen, sillä kun silmä vältti rouskutteli Wäntty senkin luun sisuksiinsa.

Kuten normaalia, sunnuntai-iltana lämpesi sauna. Siirikin pääsi kokeilemaan miltä löylyssä tuntui olla. Alkujännityksen jälkeen neitokainen näytti nauttivan olostaan jopa niin paljon että pienen empimisen jälkeen uskaltautui tulemaan jopa toisenkin kerran. Lauteet olivat toki sen varran jänskä juttu, että mamma nosti Siirin lauteille ja sieltä pois. No jos neiti tulee jatkossa vierailemaan hiukan useammin tulee sauna taatusti jatkossa tutummaksi.

Tänä viikonloppuna Wänen piti lähteä Dafin kanssa Hyvinkäälle Möllinmaastoihin. Mutta juuri kun mamma ja wäntty olivat valmiit starttaamaan pihasta soittikin Dafin mamma että neitokainen kinkkaa menemään kolmella jalalla.. Ei mitään tietoa mitä on tapahtunut ja vaikka mamma epäili että kyse on varmaan vain jostain pikkujutusta niin oikeastaan ei ketään harmittanut että kisapäivä vaihtui vapaapäivään. No Wäneä ehkä harmitti, varsinkin siinä vaiheessa kun minä rouskuttelin rustoluuta ja Wäne jäi sekä ilman luuta että kisaa.. No pääsemmepä irroittelemaan taas lähipelloille..

6.päivä - EMM Dunakeszi

Aamu valkeni sateen jälkeisen usvaisena. Sade oli laantunut mutta kosteutta oli ilmassa ja maassa. Mamma havahtui taas automaattisesti suomen aikaa puoli kuuden aikaan eli kisapaikalla kello oli puoli viisi. Loikoiltuaan tovin kuunnellen päässään soinutta Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappaletta jossa lauletaan: "aamulla puoli viisi Tukholman aikaan, taivas on harmaa ja sataa..." Niin Unkarin aika oli sama kuin Tukholman aika. Onneksi vain taivas oli enää harmaa muttei satanut.. Mamma valikoi kisapäivään sopivat vaatteet ylleen, täydentäen olemuksen myös pitkillä housuilla vaikkei keli suoranaisesti kylmä ollut, mutta kosteus lisäsi viileyden tunnetta, kömpi teltasta (kuivana) ja otti minut kanssaan aamulenkille.  

Kisapaikka oli hevosurheilukeskus jonka maa-alue oli täynnään siiseleiden koloja. Aamulenkillä näimme niitä useita vilistämässä pitkin maata. Kävelimme sumuisessa aamussa, nauttien hiljaisuudesta. Muita ei ollut vielä hereillä. Mamma uskaltautui kävelemään kanssani tulevan finaaliradan lähelle. Nyt kukaan ei juossut sielä, eli en voisi lukea viheen mahdollisia reittejä.
Hiljalleen leiri alkoi herätä aamuun. Oli peloteltu että ensimmäiset startit olisivat jo aamu seitsemältä. Tosiasiassa action taisi alkaa vasta lähempänä kahdeksaa. Päivä meni siis odotellessa. Puolen päivän jälkeen oli vihdoin meidän starttimme ykkös radalla. Mamma oli havahtunut siihen että kotimaisesta meiningistä poiketen manttelit olisivat täällä punainen ja valkoinen. Valkoistahan en omistanut, sinisellä olisi kuulemma saanut juosta, mutta kierreltyään hetken kojuja löysi mamma minulle sitten uuden valkean manttelin. Teipit peukkukynsiin, mantteli päälle ja suunta kohti kisakentää. Hellettä oli siinä vaiheessa jo ihan kiitettävästi. Onneksi lähtöalueen läheltä löytyi varjoisa istuskelupaikka ja mamma vielä viilensi minua kastelemalla manttelin ja valelemalla vettä rintaani. Omaa juoksuvuoroa odottaessa jouduimme valitettavasi äänellisesti todistamaan ikävää tapausta. Yksi ennen meitä juossut italian vinttikoira juoksi päin rissaa ja teloi itsensä todella vakavasti. Koiran tuskaisa huuto oli sydäntä raastavaa kuunneltavaa.

Kuva: Natalia Zeszutek

Alkuerän juoksin Mazurin kanssa. Mamma oli ollut hieman huolissaan siitä jos joutuisin veikan juoksupariksi. Mazurin kanssa olin juossut ennenkin ja siitä oli selvitty ilman tappelua, veikan kanssa olisi rähinän vaara olemassa. Mamma oli kävelyttänyt minun lihakseni lämpimäksi ja olin intoa piukassa odottaessani vuoroani. Lähetys oli jälleen ilman pantaa ja tällä kertaa mamma ei aikonut pidätellä minua hetkeäkään. Muistikuva Mazurin vauhdista kun oli varsin kiitettävä, joten minun oli turha antaa hänelle turhaa etumatkaa.

Juoksu meni varsin hyvin kuten kuvasta näkyy:


Startin jälkeen sain märäksi kastellun pyyhkeen ylleni ja kävelimme rauhassa mamman kanssa takaisin leirille. Suostuin jopa juomaan hieman ja sitten nukahdinkin päikkäreille.Mamma hengaili ja odotteli. Ja vihdoin ja viimein käytyään einehtimässä unkarilaisen "pizzan", ihana rasvainen juusto herkku, tulivat alkuerien tulokset.
Mamma oli ajatellut että olisin kolmen parhaan joukossa, mutta tulos oli vielä parempi. Mamma ei meinannut pysyä pöksyissään nähtyään että olin selkeässä johdossa. Tosiasiahan oli että mitä tahansa saattoi tapahtua. Olin ennenkin tehnyt sen että alkuerän vedän hienosti ja finaalin sitten oikaisen aivan päättömästi ja saan nollatuloksen. Eli kaikki oli vielä mahdollista.. Silti mamma keskitti ajatukset vain siihen ajatukseen kuinka saisimme palkintojen jaossa asettua ykköspaikalle. Sitähän me olimme tulleet hakemaan ja siihen piti nyt ajatus keskittää. Minä tosin keskityin lähinnä torkkumaan omalla paikallani auton peräluukussa, kuunnellen vain kun kisaturisti-pennut meuhkasivat. Mieli olisi tehnyt kyllä osallistua, mutta mamma arveli että on parempi etten mene sotkemaan pentusten leikkiä vaikka piipitin kyllä kovin innokkaana..
Finaalia saimme sitten odottaakin kauan ja hartaasti. Päivällinen onnettomuus italiaanojen parissa aiheutti lisäsäätöä heidän osallaan finaalissa. Saman ei todellakaan haluttu toistuvan. Rissoja rassattiin ja viehekin vaihdettiin sillä lopputuloksella että itskut hukkasivat liian pienen viheen.. Kun lopulta kävelimme kisapaikalle odottamaan omaa vuoroamme jahdattiin sielä yhtä karkulaista verkon kanssa. Viimein illan jo selkeästi hämärtyessä oli polskien vuoro. Minä ja Hanka juoksisimme viimeisenä. Mamma yritti pitää itsensä tyynenä jottei tartuttaisi hiipivää hermostuneisuutta minuun. Itseasiassa mamma keskittyi vain hengittämään tasaisesti. Mamma oli saanut kehoituksen varata minua varten rescue remedy tippoja, turhan stressin välttämiseksi. No meillä piti olla RR-suihketta, mutta valitettavasti reissuun lähdettäessä mamma totesikin pullon kuivuneen tyhjäksi, joten reissu tehtiin ilman tyynnyttäviä tippoja. Minä olin kyllä tyynen rauhallinen jos mamma malttoi pysyä tyynenä. Tosiasiassa mamma tiesi että hän niitä tippojakin olisi tarvinnut, mutta nyt piti pärjätä pelkällä tahdonvoimalla ja säilyttää sillä tyyneys.. Juuri ennen lähtöpaikalle siirtymistä Hanka seisoi vieressäni ja minä ilmoitin pienellä rähähdyksellä että viehe oli sitten MINUN! Siirryimme lähtöpaikalle ja tällä kertaa mamma päätti antaa Hankalle sekunnin kaksi etumatkaa, se lisäisi entisestään haluani voittaa. Kun irtosin mamman käsistä GO!-käskyn jälkeen, silloin alkoi sitten mamma todella jännittää. Juoksu sujui varsin mallikkaasti ja kun vieheelle tullessa sitten jälleen kerroin Hankalle varsin painokkaasti kuinka viehe todellakin oli minun, tunsi mamma helpotuksen käyvän ylitseen. Olin tehnyt parhaani, sitä enempää ei kukaan voinut odottaa. Ja mikä tärkeintä, näytin olevani täysin kunnossa.

Joukkueen johtaja totesi mammalle että melkeinpä voisi jo onnitella mestaruudesta, mutta vielä oli odotettava pistesaldo. Edellisen päivän pisteissä oli ollut sekaannusta ja jo mestaruutta juhlistettu grey olikin sitten jäänyt pisteiden tarkistuksen jälkeen jopa podiumpaikkojen ulkopuolelle.

Minä pääsin taas autoon lepäilemään, sain eteeni raejuustoa ja nappuloita sekä vettä. Olin kuitenkin taas niin puhki ettei ruoka millään muotoa maistunut. Join vähän ja kävin sitten unille. Mamma liittyi Puolan leirin illanviettoon muiden polski-ihmisten kanssa. Parin tunnin päästä tuli sitten tieto että palkintojen jako oli alkamassa. Liityimme mamman kanssa suomi-leirin ryhmään ja marssimme yhtenä joukkona palkintojen jakoon. Ensin jaettiin eilisen virheelliset palkinnot uudestaan ja sitten alkoi päivän rotujen läpikäynti aakkosjärjestyksessä. Kun oli polskien vuoro totesi mamma että ainakin ollaan viiden joukossa.  Veikan jäätyä viidenneksi olisimme siis ainakin neljän joukossa. Neljännen ja kolmannen sijan mennessä puolaan alkoi mamman sydän hakata hulluna. Olisimmeko toinen vai...? Kun kuuluttaja julisti toisen sijan olevan Hankan päästi mamma sellaisen inkkarihuudon että se varmaan kaikui koko kisa-alueen yli ja kun sitten julistus kertoi euroopanmestarin olevan minun, juoksimme mamman kanssa polleina suomenlipun seuratessa meitä ykkös paikalle. Mamma oli niin ylpeä ja itki aivan valtoimenaan laulaessaan mukana maamme-laulua. Kolmas kerta todellakin toden sanoi. Sen saimme mitä tulimme hakemaan. Mamma oli varsin ylpeä siitä että minä yli 6 vuotias uros sain vihdoin tuon tittelin.

Sponsorit haloo!!!

Tv on useana iltana auki mamman puuhatessa jotain koneen äärellä. Olympialaiset lähestyvät ja sen huomaa urheilu-uutisten lisäksi myös telkussa pyörivistä mainoksista. Useampi yritys mainostaa nyt sillä että he sponsoroivat urheilijoita. Toiset tekevät elantonsa urheilulla. On amatöörejä ja on ammattilaisia. Kummallekin voi löytyä sponsoreita jos ovat riittävän hyviä. Urheilijoille on tarjolla myös jollakin tasolla rahapalkintojakin.

Eläinmaailmassa urheilua pidetään pitkällisesti kai edelleen "elitistien" harrastuksena. Raveissa on toki rahapalkintoja, ja kuten mamman isä usein toteaa että tavoite on että heppa ainakin kustantaa oman ylläpidon ja kisamatkat, eli tavoitteena on saada niitä palkintojakin. Koirilla rahapalkinnot liikkuvat ratakisoissa, silloin kun hommaan liittyy vedonlyönti, silloin on varaa palkita kilpailijoitakin. Tosin suomessa taitaa tuo vedonlyöntikin olla aika vähäistä ja pieniä nuo rahapalkinnotkin. Mutta maastokisojen taloudellinen anti on melko vähäistä, ruokasäkki (tai lahjakortti siihen) on yleisin palkinto. Toki siinä toteutuu se että koira juoksee itselleen ruokaa. Mutta se mikä on sinänsä jännää niin sponsorointi ja näinollen näkyvyys on olematonta. Kisoja sponsoroivat koiranruokafirmat (hyvä niin) ja ehkä jotkut varustefirmat tai eläinlääkäriasemat. Onhan se näin helppoa näkyvyyttä kun kisaohjelma on jokaisen osallistujan taskussa kotiin palatessa. On sieltä alitajuntaan iskostunut se sponsoroivan yrityksen nimi..

Yksittäistä koiraa tai kenneliä ei kuitenkaan yritykset sponsoroi. Ravipuolella on normaalia se että hevosen kuljetusauton kyljessä on sponsorin logo ja samoin ohjastajan ajopusakassa. Korpikuusenkannonalainenpikkuvirmakin saa rahalleen vastinetta kun ravuri hölköttelee lämmittelyssä, käy kääntymässä esittelyssä ja riippumatta siitä onko sijoitus kärkikolmikossa vai viimeisenä, on ainakin kyseisen ravurin kannattajat (ja pelaajat) naulanneet silmänsä niin hevoseen kuin ohjastajan olemukseen. Taas se "piilomainonta" puree..

Mamma totesi että kiitos veikan ja minun tempauksen naapurin koiran suhteen on reissun luurahat nyt vähän vähissä. Me kun poltimme suunnitellun reissubudjetin korkoineen eläinlääkärilaskuihin. Eihän EM kilpailu ole tietenkään olympialaisten veroinen tapahtuma, eikä sielä menestyminen aiheuta samanlaista hypetystä kuin Tommi Evilän 8 metrin loikkaus (by the way, minä pomppaan ihan ilman vauhtiakin tuon 8 metriä, joten kumpikohan meistä on etevämpi urheilija). Tosiasia on kuitenkin se että näiden maastotulosten metsästykseen palaa ihan yhtälailla rahaa kuin ihmisurheilijallakin. Auton vuokra, bensat ja majoitukset nielevät kiitettävästi euroja. Eikä tarvitse edes mainita eläinlääkärikuluja, jäsenmaksuja, ruokakuluja ja osallistumismaksuja..

Eli jos jollakin lukijoista on halu kannustaa menestystäni pienellä sponssilla voi sen suorittaa paypalin kautta lähettämällä rahaa alfaromeo@live.fi tai vaihtoehtoisesti summan voi laittaa suoraan mamman tilille Handelsbankeniin FI1131313001772615. Ja jos joku haluaa tehdä kunnollisen sponsorisopimuksen niin aiheesta kannattaa ottaa yhteyttä tuohon sähköpostiin.

EM-skabaan

Viime viikolla tuli tieto että jälki-ilmoittautuneena saatiin mukaan kuuden polakki. Joten titteli, kuka sen sitten saakaan, on virallinen euroopanmestaruus.. Nyt ei siis parane enää missata kisoja...

Tilastotiedettä

Mamma alkaa olla todella täpinöissään tulevasta EM-kisamatkasta. Nyt ilmeni sellainenkin mahdollisuus että ehkä iskä voisi sittenkin lähteä matkaan mukaan..Katsotaan mille mallille se asia tässä vielä kääntyy..

Saimme vinkin sivustosta jossa löytyy osa kisoihin ilmoittautuneista. No tällä hetkellä tuolta löytyi vasta Anglia-veljen ja Hankan ilmoittautumiset (edes minua ei ollut kirjattu). Nyt mamma lisäsi minutkin. Samalta sivustolta löytyy myös euroopan kisakoirien ranking-lista. Mamma oli varsin ylpeä minusta huomattuaan että olen tällä hetkellä euroopan 6. ja suomen nro 1!!! Wow! Aika hieno tilanne veteraanille. Listasijoitusta voi seurata täältä.

Nyt sitten vain odotellaan ja katsotaan paljonko polskeja loppujen lopuksi kisaan saadaan. Toivottavasti yhteensä vähintään se 6 kappaletta että tuloksesta saadaan virallinen..

Kuva www.kepeataival.fi

Talvipäivä Mustialassa

Vihdoin koitti talvimaastojen ajankohta. Kisakumppaniksi löytyi ensimmäisiin kisoihinsa suuntaava Pino eli Peintre Celebre Djuszes Kawecan.

Pino - Kuva: Eeva-Leena Juntunen

Haasteena oli kuulemma sopivan kopan saaminen hänelle. No mamma lupasi minun toisen koppani lainaan, mutta tuntien etsinnöistä huolimatta tuota ei löytynyt mistään. Mamma oli varmaan kesän kisojen jälkeen nostanut sen johonkin "varmaan paikkaan" josta tuo oli sitten haihtunut johonkin toiseen todellisuuteen odottamaan otollista hetkeä ilmaantumiselle...
Onneksi kisapaikalla oli metallikoppia myynnissä, joten Pino saikin sitten heti kättelyssä itselleen ikioman häkkyrän.

Meidän kisapäiväämme tuli piristämään pieni kisaturisti Dafi. Pikkuneiti on mamman "kummipentu" ja tietysti näinollen piti Dafi ja hänen mammansa napata mukaan kokemaan maastokisafiiliksiä ja haistelemaan uusia ihmisiä ja koiria. Dafi ei ollut suunnattoman innostunut ajatuksesta autoon joutumisesta, mutta viimein autoon päästyään oli meidän jälleennäkemisemme varsin riemukas. Minulle Dafi on jo selkeästi osa omaa laumaa, vaikka vasta kolme kertaa olemme tavanneet.


Niin alkoi matka Porvoosta kohti Mustialaa. Pikkuneiti välillä torkkui istualtaan ja välillä ihmetteli maailman menoa silmät suurina.
 Parin tunnin matka sujui rattoisasti ihmisten höpötellessä koiramaisuuksia ja mamman kertoillessa mitä kisapaikalla olisi odotettavissa. Minä torkuin kuunnellen puolella korvalla mitä höpistään.


Kisapaikalla mamma kävi ilmoittamassa meidät saapuneeksi ja sitten sainkin suunnata eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Kaikki oli kunnossa ja sain luvan startata tänään. Dafi ihmetteli maailman menoa ja hurmasi kanssakilpailuttajia ja varmaan vähän kilpailijoitakin. Ainakin näytti paljon uusia tuttavuuksia solmittavan.

Dafi ja silkkenit

Minun ja Pinon ensikohtaaminen kisapaikalla ei ollut kovin lämminhenkinen (ystävällisyydessä). Olimme viime polskipäivillä keskusteleet melko voimallisesti siitä kumpi mahtaa olla pomo, ja tuon keskustelun jälkiseurausta olimme läpikäyneet messarin rotuesittelyssä ja sama aihe nousi pintaan nyt uudestaan. Mamma piti minulle muutamankin tehokkaan puhuttelun siitä saako toiselle kukkoilla vai ei (nipisti korvasta) ja pakotti loppujen lopuksi kulkemaan ihan Pinon lähellä puuttuen joka kerta kun vähänkin purisin. Ensimmäisten kymmenien metrien matka oli melkoista vääntämistä, puolin ja toisin. Mutta sitten lopulta annoin mamman tahdolle periksi. Läähätykseni ja alas laskettu pääni osoitti että alistuin mamman tahtoon. Vastasin kyllä tosin yhä aina jos Pino yltyi ärhentelemään. Mamma totesi minulle että näköjään ne Cecar Milanin ohjeet koiran taltuttamisesta toimivat. Mamma oli varsin luottavainen sen suhteen että minun ja Pinon juoksu onnistuisi ihan hyvin. Vieheen perässä minua kun kiinnosti vain viehe. Tosin sitten maalissa tilanne voisi olla mielenkiintoinen...

Kasvattajan käsissä Dafi, Nasu ja Minttu

Kisapäivälle ilmaantui muitakin turisteja. Dafin sisarukset Minttu ja Nasu olivat myös haistelemassa kisatuulia. Minä olin pakahtua rakkaudesta noita suloisia pikku polakeja kohtaan. Mamma oli ensin hiukan huolissaan siitä kuinka nätisti osaisin olla Nasua kohtaan (tämä kun on poika) mutta ilmeisesti siskojen seurassa tuo oli mielestäni vain suloista suloisempi pentu ja käytin runsaasti lähtövuoron odottelusta siihen että telmin pentujen kanssa. Nasu on vielä omaa kotia vailla, ja kisapaikalla vähän niinkuin näytillä että jos joku vintti-ihminen innostuisi pienestä suloisesta potentiaalisesta juoksijasta. Kiinnostusta näytti olevan ja nyt odotellaan mielenkiinnolla tuleeko pian ilouutisia uuden polskiharrastajan liittymisestä joukkoon.


Vihdoin oli sitten meidän starttimme vuoro. Olin jo parin lähdön ajan ollut valmis suuntaamaan radalle ja lähtöpaikalle kävellessä oli minulle aivan sama kuka siinä vierellä on. Startti sujui vauhdikkaasti. Riippuen aina hiukan kisakumppanista oli mamma säädellyt lähtöäni pitelemällä tarvittaessa sekunnin pari ylimääräistä lisätäkseen kilpailuhaluani, mutta tällä kerralla panta irtosi kaulasta sillä samalla sekunilla kun lähtökäsky tuli. Olin yhdellä loikalla reilusti Pinon edellä ja annoin hänen jäädä "nielemään lunta" jälkeeni. Pari virhearviota radan suhteen tein ja päädyin pariin otteeseen umpihankeen. Pino teki samat virheet ja näin saavuin vieheellekin reilusti edellä. Ehdin jopa napata vieheestä kiinni ennenkuin pyörähdin puolustamaan saalistani apajille pyrkivää Pinoa vastaan.. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi kummallakin oli koppa päässä ja  puhti sen verran lopussa että luovuin taistelusta mamman karjahtaessa "Irti!" juostessaan paikalle. Mamma oli oikeasti hiukan pelännyt sitä päättyisikö startti hylkäämiseen tappelun takia, mutta emme varmaan olleet ensimmäiset (emmekä viimeiset) urokset jotka hiukan keskustelevat vieheen hallinnasta.

Minttu ja vielä pienempi kisaturisti

Minttu ja Dafi - patterit loppu

Kävelimme takaisin autolle ja sain tovin levätä autossa yksin ennenkuin sitten Dafikin tuli seurakseni päiväunille. Pienen lepotauon jälkeen tuli tieto siitä että pääsisimme kumpikin finaaliin, vaikka pisteemme eivät olleet huippulukemia, mutta ajallisesti se oli sama juoksiko meitä yhdessä lähdössä yksi vai kaksi. Mamma totesi että nyt oli uusi mahdollisuus diskaukseen, mutta että toivotaan parasta... Joten eläinlääkärille uusinta tarkistukseen. Dafi oli eläinlääkärillä käynnin aikana syönyt lounaan ja käperryimme sinne auton takapenkille ansaitulle päivälevolle kumpikin. Minua hiukan häiritsi se että toinen oli niin lähellä, mutta en valittanut vaan etsin rentouttavan asennon lepuuttaen kuonoani etupenkkien välikonsolilla.

Lepohetken jälkeen oli sitten finaalin vuoro. Dafi oli saanut hyvin akut ladattua ja pikkupirpana pomppi iloissaan kenguruloikkia kun suuntasimme taas alkulämmittelyn kautta kisapaikalle. Pinon kanssa piti taas käydä ennakkopurinat läpi. Mamma totesi että parempi hoitaa siedätys taas ennen starttia kuin lähtöpaikalla. Rata oli sama kuin alkuerässä, tällä kertaa vain käännetyssä järjestyksessä. Jälleen startissa mamma päästi minut säntäämään heti kun lähtökäsky kuului. Ampaisin pitkin loikin vieheen perään. Mamma ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kuinka juoksuni eteni, sillä maalipaikka oli lähdöstä selkeästi ylämäessä joten mammakin sai spurtata ehtiäkseen sinne ajoissa. Päästyään maalin holille näki mamma Pinon pysähtyneen kuin seinään ja kääntyvän takaisin lähtösuuntaan. Minä painelin kaasu auki vieheelle. Nappaus ja nopea pyörähdys valmiina vastaanottamaan haastajan. Mamma naureskeli itsekseen että näytin hölmistyneeltä kun kukaan ei tullutkaan perässäni. Jostakin kentältä kuului huuto "Hyvä Alfa!!" Olin varsin tyytyväinen suoritukseeni ja lähdin lönkyttelemään mammaa vastaan nilkuttaen vuoroin kumpaakin etujalkaa. Tuo upottavaksi sohjoksi sulanut rata oli varsin rankka siis.. Mamma oli erittäin tyytyväinen suoritukseeni mutta pohdiskeli samalla oliko Pinon keskeytyksen syynä kenties pelko minua kohtaan, vai oliko juniori tehnyt huonon reittivalinnan vai oliko vain kunto loppunut kesken... Pohdiskelua johon ei ehkä koskaan saisi vastausta..

Mammaa hiukan harmitti se että Pino oli joutunut juoksemaan ensimmäisen kisansa minun kanssani kun todennäköisesti kisauransa olisi saanut paremman alun jos vastassa olisi ollut joku nartuista.. Vaikka olin viehevarma, niin ärhäkkyyteni vieheellä kohdistui aina uroksiin, narttujen sallin ihan muitta mutkitta pitää vieheen jos sille ensin ehtivät tai vaikka perästäni saapuisivat..

Palatessamme taas autolle alkoi vesisade. Minä olin totaalisesti kuluttanut omat patini kahdessa startissa ja tuntuviksi pikku kisaturistikin oli väsynyt ja kylmissään. Dafi kiirehti mammaansa kuuntelematta kohti kahvion ovea siinä toivossa että joku päästäisi pienen palelevan vinttikoiran sisään lämmittelemään. No lopputulos oli se että saimme (mamman hiukan järjesteltyä meitä) käpertyä uinumaan taas auton takapenkille. Minun vieraskoreuteni karisi kun olin riittävän väsynyt, ärähdin pikkuiselle muutamaan otteseen, mutta mamman järjestelyn jälkeen nukuimme tyytyväisenä vieretysten palkintojen jaon ajan. Ja kotimatkankin matkustimme tyytyväisesti kumpikin takapenkillä...

Pieni sylivinttikoira Dafi

Mamma koki suuren järkytyksen tajutessaan että tämä oli viimeinen kisani avoimessa luokassa. Jatkossa olisin sitten veteraani.. Kaikesta huolimatta varsin onnistunut kisakauden 2012 avaus. Tästä oli hyvä jatkaa suunnitelmia suuntaamisesta EM maastoihin Unkariin.. Ja mikä ihaninta taisimme onnistua sytyttämään yhteen uuteen polakkiharrastajaan maastokipinän..


Kiitokset matkaseurasta ja kiitokset kisakumppanille sekä ehdottomasti kisojen järjestäjille!!

Juoksun riemua

Viime lauantaina oli Hyvinkäällä perinteiset rapamaastot. Pääsimme Wäntyn kanssa juoksentelemaan. Hyvinkään maasto on liian tuttu, tiedän ettei viehe lähde yhtäkkiä metsään, joten juoksulinjat voi valita melko perstuntumalla ja niin teinkin.. Lopputuloksena oli sitten melko runsaasti oikomista. Juoksemisen riemu näkyi kuitenkin liikkeissä ja mikä ihaninta kun viehettä sai jahdata ilman kuonokoppaa niin tällä kertaa nappasin lennokkaasti kiinni vieheeseen sen pysähtyessä..

Hienoja kuvia sieltä kuvaajat saivat napsittua, tässä yksi näyte:

Minun sijoitukseni ei ollut merkittävä, mutta Wäne pokkasi sitten isojen veteraanien hopea sijan. Niin, veikka on jo tosiaan mölleissä veteraaniluokkaa. Ensi vuonna minäkin siirryn sitten siihen, mihin nämä vuodet ovat kadonneet??

Hyvinkään maastot (ja Derbyt)

Nyt oli vuorossa "kotikisat", toiset niistä, sillä yhtälailla Hyvinkää kuin Tuomarinkartano ovat kotikisoja.. Menimme kisoihin mamman kanssa kaksin, sillä Wäiski jäi iskän avuksi pumpunvaihtotalkoisiin..

Matkalla kisapaikalle näimme teerin ja pupun jotka kumpikin juoksentelivat pois alta. Taisivat tulla toivottamaan onnea. Päivälle oli luvattu aika epämääräistä keliä, mutta aamu vaikutti lämpimältä ja onneksi sadepilvet näyttivät pysyttelevän poissa.

Meitä polakkeja oli paikalla kaikkiaan viisi. Minä, Aati ja Luna kisasimme avoimessa luokassa ja Kirppu ja Onni sitten Derbyssä. Alkuerän juoksin yksin. Mamma kirosi että taisi olla mokoma liian tuttu rata minulle, sillä oikaisin ensimmäisen mutkan ihan suorilta. Onneksi vieheenvetäjä oli hereillä ja sai kiskaistua vieheen alta pois vaikka kovin yritin juosta sitä vastaan. Sitten suoritin komean loikan esteeksi asetettujen koivujen yli (mamma nauroi että minusta olisi pitänyt tulla estehevonen) ja loppurata menikin sitten melko huolella viehettä seuratessa. Sen verran paljon oli mutkia ja käännöksiä rataan saatu aikaiseksi että varpaat oli kyllä voikukista keltaiset ja ruohosta vihreät kun maaliin pääsin..

No en ollut ainoa joka oikoi, Luna ja Aati valitsivat myös oikoisemmat lähtöradat ja vain juniorit malttoivat juosta ekan mutkan huolella viehettä seuraten. No siksipä nuo saivatkin reilut parikymmentä pistettä meitä vanhempia enempi..

Sitten odoteltiin.. Ja odoteltiin.. Välillä käytiin kaupungissa (autot varjoon parkkihalliin ja ihmiset syömään) ja takaisin radalle odottelemaan. Käynti eläinlääkärillä ja odoteltiin..

Vihdoin oli sitten finallijuoksujen vuoro. Taisimme olla ainoa rotu jossa kaikki koirat ylittivät finaaliradan. Tosin Aati joka oli jäänyt alkuerässä kolmanneksi oli arpomisen kohteena, saako juosta vai ei.. No lopulta tuo sai juosta..

Juoksin finaalin Lunan kanssa. Tein taas hiukan omia ratkaisuja oikomisineni Lunan seuratessa viehettä kuin juna. Finaalin osalta ei ole suuresti erityisempää kerrottavaa. Mamma oli hiukan huolissaan onnuinko maaliin tullessa, mutta taisi tuo olla ihan normaalia maitohapoilla oloa, sillä hölköttelyni oli jäähdyttelylenkille lähtiessä jo ihan normaalia.

Aati puolestaan järjesti pientä näytöksen poikasta omalla soolojuoksullaan. Tultuaan sillan yli toiselle pellolle pysähtyi neitonen sitten miettimään jotta tuleeko se mamma sieltä perässä vai ei.. Ja kun mamma vihdoin saavutti oikean pellonreunan jatkui juoksu vähän aikaa.. Sitten Aati päätti ettei tästä mitään palkintoa tule kuitenkaan, haukoitteli ja heittäytyi piehtaroimaan..

Derbyläisistä puolestaan Kira teki hiukan omia taktikointeja vieheen reitin oletuksissaan ja valitettavasti nuo arvailut eivät osuneet nappiin... Muutama extramutka rokotti hiukan pisteitä ja niinpä saimme Derbyvoittajan mustasta (vai pitäisiköhän tässä tilanteessa sanoa valkeasta) hevosesta. Eli potin korjasikin Onni!!

Ennen finaalejamme kuulutettiin että kun olemme finaalit juosseet jaetaan palkinnot ensimmäisistä roduista polskeihin asti. Vaan kun juoksut oli juostu, aukesi taivaan hanat ukkosen kera.. Lopputulos oli että odotettiin pientä taukoa sateeseen jotta palkinnot saatiin jaettua ja loppujen lopuksi samaan syssyyn ilmeisesti jaettiin loputkin palkinnot, sillä vettä tuli niin reilusti ettei tuolla voinut enää kukaan juosta..

Vettä oli tullut niin paljon että Hyvinkään läpi ajaessa näimme mamman kanssa kolmessa paikassa paloauton poistamassa vettä alikulkutunneleista..

Kaikkineen loistava päivä, mukavaa seuraa ja rentoa meininkiä. Seuraavana onkin sitten vuorossa ajue-koe kesäkuun alkupuolella.. Se lienee sopivampi tällaiselle omapäisiä ratkaisuja tekevälle juoksentelijalle...

Turun seudun maastot ja EM-karsinnat.

SE oli sitten kesäkauden ensimmäinen kisa edessä. Suomi Cup kun harmittavasti jäi kintun venähdyksen takia väliin niin nämä olivat tuplasti tärkeät kisat..

Kilpakumppaniksi sain Aati siskon. Aamulla kukonlaulun aikaan mamma pakkasi minut autoon ja ajelimme Helsinkiin hakemaan siskoa mammansa kanssa. Starttaus haagasta kohti lietoa tapahtui aikataulun mukaan. Keskustelimme pienen hetken Aatin kanssa kumpi makaa etu ja kumpi takatyynyllä ja asettauduimme sitten jatkamaan aamu-unia. Keli oli vielä mukavan vilpoisa ja matka taittui rivakasti.

Salon kohdalla oli pieni pysähdys (mamman vaatimus, aamukahvi pyrki pihalle) ja tuosta matka jatkui sitten pienempää tietä kohti .. Niin.. Mamma luuli kovin ajavansa kohti Marttilaa, vaan kuinkas kävikään.. suuntana oli FORSSA.. No onneksi jossain vaiheessa alkoi kello mamman päässä kilkattaa, pysähdys ja suuntiman tarkistus gepsistä.. Mamman tuntien mielessä lenteli muutamakin kirosana, mutta vaikka ote ratista muuttui joltisestikin tiukemmaksi ja tilanne kuitattiin huumorilla, niin kyllä se kaasujalkakin painui jonkin verran raskaammaksi..

Soitto kisapaikalle, että olemme puolisen tuntia aikataulusta myöhässä aikaansai naurua toimistossa.. No eihän kukaan voi olla vihainen siitä että joku eksyy.. Hetken kuluttua tuli soitto takaisin että saisimme juosta sitten whipukoiden jälkeen. No paikalla olisi tarkoitus olla (toivottavasti) palkintojen jakoon asti, joten siirto sopi meille oikein hyvin. Mamman kaasujalkakin keveni kun pahin hoppu hellitti ja saatoimme nauttia vakkasuomen kauniista peltomaisemista.

Kisapaikalla rutiini oli perinteinen, ilmoittautuminen, eläinlääkäri, lämmittelyä, odottelua, hengailua, lisää lämmittelyä, jäähdyttelyä ja lämmittelyä.. Lämpömittari pysyi reilusti päälle 25 asteen ja vaikka lihakset piti saada lämpimäksi revähdysten välttämiseksi, oli samalla pidettävä huoli siitä että kroppa kaikkineen pysyi riittävän viileänä etten saa lämpöhalvausta. Tästähän tuli ihan mieleen toissavuotiset EM-maastot ruotsissa. Mammakin nauroi että oikea kisavire tästä löytyi ainakin kelin puolesta. Maastossa kävellessä sai jatkuvasti tarkkailla myös tassujen ja jalkojen paikkaa, sillä tuolla oli kyykäärmeitä enemmän kuin toiveita oli.. Onneksi ilmeisesti kaikki koirat (ja ihmiset) säästyivät kyyn puremalta, sillä nuo sormen paksuiset pikkukyyt ovat melko ärhäköitä purressaan.

Rata oli melko haastava. Jyrkkiä nousuja ja laskuja, jyrkkiä mutkia ja kaiken lisäksi rata oli melkoisen pitkä. Siiri-whippet oli myös kisaamassa ja sain odotella autossa sen hetken kun mamma kävi katsomassa miten Siiri alkuerän juoksi. Mamman mielestä juoksu näytti hyvältä, mutta jäähdyttely-lämmittely lenkin (siiri jäähysi ja minä lämmittelin) tulikin tuomari kertomaan Siirin mammalle että neito diskattiin koska oli juossut päin toista koiraa.. Kovin harmillista kun juuri lenkillä olimme hehkutelleet ajatuksella Ranskan reissuta..

Minä olin alkuerässä niin täpinöissäni etten meinannut lähdössä pysyä mamman käsissä. Ampaisin liikkeelle heti "Irti!" käskyn kuullessani ja mamma ei todellakaan muuta voinut kuin päästää. Ryntäsin heti keulille ja vieheen perässä rinnettä ylös. Aati seurasi heti kannoillani ja niin me painoimme menemään. Ensimmäinen mutka oli loiva kaarre pellon reunan mukaan, sitten takaisin alamäkeen ja.. Mamman sydän löi muutaman tyhjän lyönnin kun yht'äkkiä ilmaannuimmekin keskelle peltoa hölkötellen päät ylhäällä tähyillen.. Olimme kumpikin hukanneet vieheen.. No onneksi vieheen vetäjä antoi sopivalla nykäisyllä meille merkin missä muovipupu paineli ja syöksyimme uudestaan rätin perään. Maaliin tullessa oli vauhtia taas sen verran tassuissa että pysähtyminen täytyi tehdä isona kaarroksena ja palata sen jälkeen vasta takaisin vieheelle.

Alkuerän pisteet eivät päätä huimanneet, minä ylitin nippa nappa finaalirajan ja Aati jäi selkeästi sen alle.

Aati ja Siiri kävivät joessa uimassa, mutta minä tyydyin vain kastelemaan tassut ja juomaan. Löysin kyllä pellolta mitä ihanimman mutalätäkön johon sitten heittäydyin piehtaroimaan. Hevoset ovat opettaneet että sopiva mutakerros karvassa pitää ihon viileämpänä kuin pelkkä vesi.. No loppujen lopuksi mamma sitten kasteli minut vesipisteellä letkun kanssa.

Finaalin juoksin sitten yksin. Tuo meni silkan nautiskelun puolelle. Yksin juostessa on se hyvä puoli että viehe etenee sopivaa vauhtia. Finaalin pisteet olivatkin sitten huomattavasti paremmat, mutta lopputulos ei kuitenkaan ollut sertin arvoinen..

Kotimatka sujuikin sitten ilman turhia mutkia, juuri sen tien kautta josta mamma oli suunnitellut että olisimme tulleet kisapaikallekin.. No, ensi kerralla voimme sitten käyttää mennessäkin sitä reittiä..

(yllä oleva kuva Jaakko Stenroos)

Melkein 4 vee..

Pitkästä aikaa iskä käytti minut tänään puntarilla ja saimme todeta iän tuoneen hiukan massaakin kukkakepin ympärille. Vaaka näytti nimittäin lukemat 36,5 kg.

Viime aikoina elo on ollut rauhallista kotielämää. Helmikuun viimeisenä viikonloppuna tosin kävimme Mustialassa talvimaastoissa ja likkojen (Luna ja Kira) jäätyä pois kisoista "naistenvaivojen" takia kisasimme alkuerän Onnin kanssa. Rata oli vauhdikas ovaali ja vedimme kumpikin kaarteen pitkäksi päätyen umpihankeen.. No emme antaneet sen haitata (pisteissä tuo kyllä näkyi) vaan jatkoimme sitkeästi maaliin asti. Olin reilusti nopeampi ja käytyäni haukkaamassa viehettä käännyinkin kertomaan Onnille että viehe oli nyt minun eikä hänen tarvinnut tulla sitä tappamaan... No tuomarit eivät ymmärtäneet Onnin vain noudattavan suosiolla antamaani kehoitusta ja rokottivat hänen pisteistään niin paljon että finaali jäikin sitten Onnilta väliin.

Juoksentelin sitten finaalivedon yksin, ihan peruskaurana. Vieheenvetäjä kyllä antoi melko hyvät kyydit, sillä mamma totesi juoksun jälkeen että oli hyvä että peukkukynnet oli teipattu, sillä olin vetänyt kaarteet niin vauhdilla että teipit olivat repeilleet vauhdissa, saati sitten mitä olisi kynsille käynyt moisessa vauhdissa..

Kaikkein ihaninta oli tietysti se että unelmien pikkutytysyni Siiri the whippet oli ensimmäisissä kisoissaan juoksemassa ja sain viettää koko päivän Siirin seurana.. Ah ihana päivä!!

Ylistaro SMM2008

Se ei aina ole itsestäänselvää tai helppoa...

Lauantaina aamupäivästä iskä ja mamma pakkasivat itsensä ja minut autoon ja lähdimme suuntaamaan pohjanmaalle. Veikka jäi kotiin ja sai seurakseen mamman äidin. Näki kyllä kuinka kovasti Wäne olisi halunnut päästä mukaan reissuun, mutta ei tällä kertaa..

Matkalla pysähdyimme Lempäälässä. Mamma ja iskä kävivät katsomassa koiran kokoisia suihkukaappeja. Siis sellaista jossa koirakin mahtuu seisomaan suorana, eikä U:n muotoisena suihkuteltavana. Kuulemma löytyi mukava, vaikken päässytkään kauppaan sovittamaan tuota..

Maisemat vaihtuivat, matka eteni. Vaikka tuntuikin että ajo pohjanmaalle kesti suoranaisen ikuisuuden, saavuimme perille vielä valoisan aikaan. Majapaikassa meitä odottikin mukava yllätys: Aati ja Luna olivat samassa majapaikassa. Oli mukavaa tehdä iltalenkki yhdessä, katsella kettutarhaa (vaikka ketut säälittivätkin), käydä hiukan aiheuttamassa hämmennystä vasikoille ja väistellä tietä edes takaisin ajelevaa tiekarhua..

Nautiskelimme illan pimentyessä iskän ja mamman kanssa nuotion loimusta ja makkaran paistosta. Ympärillä oleva pimeys ja oudot tuoksut saivat minut pysymään tosi terävänä vahdissa. Naapurin koiran ilmaantuessa tutkailemaan likkojen tuoksuja kerroin epäröimättä mielipiteeni moisen hallavaturkkisen ilmaantumisesta näille nurkille. Naapurin koira vain on jo sen verran iäkkäämpi ettei tuo tuntunut ottavan pahemmin huomioon ärhentelyäni, katseli vain meitä kauempaa kuin sanoen että siinähän nulikka meuhkaat, nämä ovat minun alueitani kuitenkin...

Sunnuntai aamuna herätessä oli melkoisen vilpoisaa (+3 astetta) ja ajelimme raikkaassa kelissä kisapaikalle. Olimme viimeinen rotu, joten kaikki muut olivat jo kisapaikalla. Eläinlääkärin tarkastus ja odottelemaan.. Päivä lämpeni ja aurinkoisen sää tuntui mukavalta vaikka ilmassa oli vahva syksyn tuoksu. Olin kovin täpinöissäni kisaa varten, ja mamma joutui melko nopeasti toteamaan turhaksi minun pitämisen radan läheisyydessä, joten loikoilimme autossa, kävimme kävelyllä pitkin hiekkateitä ja ottamassa tuntumaa ihanan pehmoiseen ja hienoon hiekkaan montun toisella osa-alueella.

Kisapaikkahan oli tosiaan vanha hiekkakuoppa. Ja mamma oletti alustan olevan sellainen jossa ei loukkaantumisia tulisi. Kovin paljon vaan tuntui noita ruhjeita ja nyrjähdyksiä silti ilmaantuvan.. Kun vihdoin ja viimein oli meidän starttimme vuoro, olin niin innoissani, ettei mamma meinannut saada pideltyä minua ollenkaan. Juoksisin alkuerän Lunan kanssa ja Aati juoksisi yksinään. Starttipaikalle, kaikki valmiina, ja lähtö. No pahaksi onneksi viehe hajosi heti lähtösuoralle joten suoritimme Lunan kanssa tehokkaat viehetapot ja palasimme sitten lähtöpaikalle odottamaan vieheen korjauksia. Uusi yritys. Harmittavia aina nuo uudet startit heti kättelyssä, kun ensimmäisen räjähtävän startin jälkeen pitää jostain löytyä tehoa vielä siihen toiseen rutistukseen.

Toinen startti onnistui, ja ampaisimme matkaan. Reittivalinnoista johtuen olin välillä edellä, välillä taas Luna, ja painelimme kumpikin eteenpäin täyttä häkää.. Vieheen kaartaessa montun toiseen päähän (pois mamman näkösältä) tapahtui jotain ja tein kunnollisen kuperkeikan. No jatkoin matkaa kuitenkin edelleen voitontahto mielessä ja saavuin vieheelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nenä, suu ja silmät olivat kyllä täynnä hienon hienoa hiekkaa. Kerrankin tuntui heti maaliin tultua että muutama hörppäys vettä olisi samalla hetkellä paikallaan.

Lähettäjä käski mamman viemään minut eläinlääkärin kautta, jotta katsotaan tuliko kuperkeikasta ruhjeita. Askelsin kyllä ongelmitta, joten ensin mamma luuli ettei mitään sattunut, mutta kun pääsimme eläinlääkärille, vuosi vasen kannusvarvas jo ihan selkeästi. En tiedä olinko astunut vieheen narun päälle (niin että se leikannut varpaan) vai taittuiko tuo kuperkeikassa jotenkin. Lopputulos oli kuitenkin ettei finaaliin olisi tassuvammaisena asiaa..

Mamma ja iskä kuulivat myöhemmin että kuperkeikkani oli ollut melko hurjaa katsottavaa, saimme kuulemma olla tyytyväisiä ettei luita mennyt poikki. Tuollainen yhden (ei astelemiseen vaikuttavan) varpaan telominen ei loppujen lopuksi ollut mikään katastrofi, varsinkin kun aikaa parantua ennen seuraavia kisoja on ihan kunnolla. Katkenneilla luilla olisi tämä kausi ja pahimmillaan koko ura ollut ohi..

No, eipä finaaliin olisi tarvinnut muutenkaan osallistua, likat olivat juosseet niin napakasti kumpikin että hävisin pisteissä selkeästi. Ja kun kyseessä oli tällaiset arvokisat, oli karsintakin napakampi, vaikka periaatteessa olin vielä kiinni sertin arvoisessa suorituksessa 215 pisteelläni, ei tuolla ollut asiaa finaaliin. Niinpä pääsimme kotimatkalle. Harmitti toki sinänsä ettei likkojen juoksua nähnyt, tämähän oli ensimmäinen kerta kun Luna ja Aati juoksivat samassa lähdössä, mutta tuntui mielekkäämmältä ajella pitkä matka kotiin mahdollisimman pian..

Vaikka oma suoritus päättyi epäonnistumisen takia kolmanteen sijaan, ei harmittanut hävitä näin hyville menijöille. Ja voin olla ylpeä kuuluessani pentueeseen josta on nyt tähän mennessä juoksurintamalla saavutettu EM 1. ja 2. sija ja ”SSM” /SVKL 1. sija..

Kuvasatoa

Täältä löytyy kuvia EM-maastoista..

THE 2008 FCI EUROPEAN LURE COURSING CHAMPIONSHIPS-Kisaraportti

Söderköpingissä, Husby Säterissä oli koossa noin 400 koiraa 15:sta maasta. Kisojen ympäristönä oli kauniin linnan maat ja tunnelmaa loivat vanhat rakennukset, tuntui että tässä linnassa olisivat aikanaan voineet metsällä juosta myös puolanvinttikoirat..

Keli oli melkoisen helteinen, lauantaina jolloin paikalla olimme lähinnä eläinlääkärin tarkistuksessa ja "haistelemassa ilmapiiriä" ei turhaa (?) tuulenvirettä tuntunut. Kumpanakin päivänä mitattiin reippaita + 30 asteen varjolämpötiloja. Kelin takia jouduttiin lauantaina kuulemma toista radoista lyhentämään jonkin verran, maa kun oli niin kuiva että suorastaan halkeili. Radan pituuden arviot vaihtelivat 600-1000 metrin välimaastossa, tiedä sitten mikä oli todellinen mitta, mutta ainakaan rata ei vaikuttanut mitenkään ylipitkältä verrattuna siihen millaisiin ratoihin kotimaassa olemme tottuneet. 1. rata sisälsi runsaasti nousuja ja laskuja kun 2. rata puolestaan oli enemmän tasamaalla ja tuonne oli sijoitettu "näköesteitä" ainakin yksi suuri pyöröpaali jonka kohdalla kuulemma joiltakin koirilta hukkui viehe.. Kummallakin radalla sijaitsi jyrkkiä mutkia, mutta yhtä lailla pitkiä suoria, joten sekä ketteryyttä että kestävyyttä tarvittiin. Polskeille radat osuivat alkueriin tasamaan ja finaaliin nousukas rata. Tiedä sitten oliko järjestys hyvä vai huono, ehkä ratojen päinvastainen järjestys olisi antanut lisää vauhtia vielä finaaliin, nousut ja laskut tuntuivat kyllä lihaksissa ja vahvimmatkin olivat kunnolla maitohapoilla radan jälkeen.

Eläinlääkärin tarkistus lauantai-iltana sujui ongelmitta, joten joukkue oli valmis kisaamaan. Onneksi polskeja oli ilmoitettu kaikkiaan seitsemän, sillä kävi juuri niin Murphyn lain mukaan, jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee, eli Aatilla oli alkanut juoksut juuri ennen kisoja, joten kisajoukkue kutistui kuuteen koiraan. Tarpeeksi monta jotta EM-titteli voitiin jakaa, ensimmäistä kertaa historian aikana.

Emme jääneet seurailemaan lauantain loppufinaaleja tahi palkintogaalaa, sillä huonosti nukuttu yö laivalla painoi kaikkien jäsenissä. Myöhemmin kuulimme että finaalien alkaessa aikataulu oli vajaan tunnin myöhässä ennakkoon ilmoitetusta ja loppu lienee venynyt tunteja.. Ennen majapaikkaan siirtymistä kävimme vielä kisa-alueen reunalla sijainneessa koirien uimarannassa. Päivälläkin mamma oli yrittänyt houkutella minua uimaan, mutten suostunut kahlaamaan edes mahaa myöten veteen. Tuntui kyllä ihan mukavalta kun mamma loiskutteli vettä päälleni ja kasteli minut yltä päältä. En nytkään suostunut uimaan, vaikka hiukan syvemmälle kahlailinkin. Samassa rannassa oli italiaanokin kokeilemassa vettä, muttei tuo vaikuttanut yhtään minua innostuneemmalta. Iskän istuskellessa rannassa, säikytteli ohi kiiruhtanut käärme. Onneksi taisi käärme olla yhtä säikähtänyt, sillä tuo viipotti kyllä karkuun sen kuin ennätti. Rannasta poistuessa näimme uimaintoisen whippetin joka heti hihnasta päästyään loikkasi korkealla kaarella veteen ja "kroolasi" kauemmas rannasta intoa puhkuen. siellä tuo sitten polskutteli menemään aivan intona. Katselin kyllä moista vesipetoa kiinnostuneena, mutten edelleenkään intaantunut uimaan vaikka mamma kuinka yritti maanitella..

Sunnuntaina koko kisajoukkue oli hollilla jo kahdeksan pintaan ja saimme "käskynjaon" eli ohjeet kuinka täällä tuli lähtöön valmistautua, kuinka ilmaista lähettäjälle valmiutemme jne. Kisoissa oli käytössä "autorata-viehe" (mikä lienee oikea nimi) eli vieheen vetäjä käytti viehettä autoradan joystickin näköisellä ohjaimella, eikä vieheestä kuulunut oikeastaan inaustakaan. Epäilytti hiukan kuinka koirat reagoivat äänettömyyteen, kun kotimaan kisoissa on totuttu milloin minkäkin laiseen pärinään ja surinaan. No lauantaina kävimme 2. radalla katsomassa, eikä vieheen äänettömyys näyttänyt pätkääkään häiritsevän, voinee jopa sanoa että intoa oli jopa melkein enemmän kuin metelöivien kanssa.

Nämä olivat ensimmäiset kisat joiden yhteydessä ei tarvinnut huolehtia suuremmin lämmittelystä, leirintä-/parkkialueelta kisakentälle kävellessä reilun 300 metrin matkalla tuli riittävä lämmittely, ja tuon jälkeen lähinnä pyrimme odottamaan kisan alkua varjossa. Mehän olimme päivän ensimmäinen rotu, joten tuntui että aamun sähläys osui kohdallemme: sirunlukija ei toiminut, kävi lopulta ilmi että vika taisi olla enemmän käyttäjässä kuin laitteessa. Sitten alkoi säätäminen mantteleiden kanssa, ensimmäinen pari oli pukenut väärät manttelit päälle, joten niitä sitten vekslattiin ja vaihdettiin.. Sähläyksen jälkeen startti oli muutaman minuutin myöhässä. Kuusi koiraa eli kolme lähtöä. Upeita esityksiä, vauhtia ja taitoa, tosin Ikar päätti sitten että kentän keskellä oli jotakin huomattavan paljon mielenkiintoisempaa kuin tiehensä viuhtova viehe.. Kaikki muut kyllä suorittivatkin juoksunsa finaaliin oikeuttavalla tavalla.

Juoksun jälkeen oli kuuma. Mamma teki ohjeen mukaan ja toppasi jalkani paikalle varattuun saaviin, anturoihin viilennystä. Seuraavaksi sain päälleni kastellun froteeloimen joka viilensi oloa hiukan. Juomaan en tietenkään edelleenkään suostunut. Suoraa päätä kävelimme alueen toiselle reunalle uima paikkaan. Vaikken vieläkään uinut, viilensi päälleni valeltu vesi melko tehokkaasti ja kun vielä lutraamisen jälkeen sain päälleni uudelleen valuvan märäksi kastellun loimen, olin liki jäähtynyt normaalille tasolle kun kävelimme takaisin eläinlääkärin tarkastukseen.

Lauantaina oli kuulemma osasta koiria mitattu yli 40 asteen lämpöjä, samoin kuin useita toisen kierroksen kieltoja oli tullut tassuvammojen takia. Omalla kohdallani ei ollut mitään esteitä finaaliin osallistumisen suhteen; tassut olivat ehjät, ei ontumista pienemmissäkään määrin ja lämpötilani sekä sydän ja keuhkot olivat normaalit..

Sitten oli vuorossa odottelua.. Löysimme mamman ja iskän kanssa mukavan rauhallisen kulman puiden ja vadelmapensaiden varjossa, tai siis iskä ja minä makoilimme varjossa ja mamma otti aurinkoa. Tuonne varjoisaan piiloomme roudattiin myös säkkituolini johon asetuinkin päiväunille. Vajaan puolen tunnin varjoisan oleilun jälkeen oli loimi viilentänyt jopa niin paljon että aloin suorastaan täristä. Eli loimi pois ja takaisin uinumaan. Nyt olo alkoi tuntua jo "kotoisalta"

Mamma ja iskä kävivät vuoron perää katselemassa joko tulokset ilmaantuisivat.. Vihdoin puolen päivän jälkeen oli tulokset ensimmäiseltä kierrokselta nähtävissä. Viisi meistä jatkaisi finaaliin. Parit olivat pisteiden mukaan vähimmän pistemäärän omaavan juostessa ensimmäisenä yksin ja loput pareina 3. ja 4. sekä 1. ja 2. Eli juoksisin Aprin kanssa. Joukkueenjohtajalta aikatauluja kysellessä oli vastaus että ennakkotietojen mukaan finaalit alkaisivat klo 14, mutta että edellis päivänä oli viivettä ollut liki tunti. No kuinka ollakaan klo 13 kuulutettiin että Polskien alkuerä alkaa klo 13.30. Eli vauhdilla kamat kasaan ja siirtyminen radan tuntumaan. Kaikki polskit olivat ajoissa paikalla. Tieto radan aikaistamisesta puolella tunnilla ei vain ollut kantautunut joukkueenjohtajien tietoisuuteen, joten "henkinen tukipilarimme" saapui paikalle vasta juuri sillä hetkellä kun meitä alettiin ottaa jo sirujen tarkistukseen. No kaikki sujui siltä osin kyllä aivan mallikkaasti. Jotakin häslinkiä oli kyllä lähettämisen ja maalin lähistölle siirtymisen kanssa. Rata kun teki sellaisia mutkia että mikäli siirtyi vastaanottamaan koiria (tai jäi lähtöpaikalle) väärään aikaan häiritsi koirien juoksua. Tuomarit taisivat kuitenkin hyvittää (tai jättää huomioimatta) moisen häiriövirheen. Rata oli raskas, ja viimeisen nousun loppuspurtin jälkeen olimme kyllä siskolikan kanssa kumpikin melko maitohapoilla. Tuomari kävi kuitenkin vielä ennen poistumistamme toteamassa että olimme erittäin hyväkuntoisia koiria kumpikin kun jaksoimme pinnistää viimeisen nousunkin kunnolla, moni oli kuulemma hyytynyt kesken.

Kun pääsimme pellolta puiden varjoon, heittäydyimme kumpikin ihan mukkelis makkelis rinteeseen. Apria viilennettiin kaatamalla vettä päälle ja minä sain taas kastellun loimen päälleni. Lähdimme nyt koko porukka yhdessä kohti rantaa, tällä kertaa reitiksi valittiin lehmien tallaama metsäpolku paahteisen leirintäkentän sijasta. Näimme matkalla myös entisen linnanherran ja puolisonsa hauta katakombin, ja mamma ehdotti että meidät kuvattaisiin sen edessä, portti ja itseasiassa rakennuskin oli sen verran kaunis, mutta ajattelimme sitten kuitenkin ettei ehkä hauta ole kuitenkaan mukava taustaelementti..

Rannassa vilvoittelimme, ei uimalla mutta yltä päältä kasteltuina. Aprikin, vaikka alkuun vastustelikin, tuntui nauttivan mamman nostaessa tuon järveen sen verran syvälle että massu kastui. Ensin Apri meinasi karata takaisin rannalle, mutta huomattuaan miten mukavalta viilentävä vesi tuntuikaan jäi nautiskelemaan olostaan veteen. Pulikoinnin jälkeen jäimme istuskelemaan rantarakennuksen rappusille, kunnes varjossa oleilu sai pikkulikan tärisemään. Vaellus takasin kisakeskukselle alkoi. Sitten oli vuorossa taas odottelua. Linnan takapihalta löytyi mukava vilpoisa pöytä jonka äärellä kuluttelimme aikaa..

Päivän aikataulut venyivät jonkin verran, muttei onneksi niin pahasti kuin lauantaina. Palkintoseremonioita päästiin aloittamaan puoli seitsemän aikaan (ohjelman mukaan piti alkaa klo 17.30) ja tuo vietiin kyllä rivakasti läpi puheita ja tuomareiden ja järjestäjien palkitsemisia myöden. Kelihän oli muuten koko viikonlopun ollut aurinkoisen helteinen, mutta nyt nousivat sadepilvet. Polskien osuus oli suomalasten juhlaa, kolmoisvoitto, Puolalaiset jätettiin sijoille 4. ja 5. Tuntui melkoisen upealta kuulla koko suomalaisjoukon raivoisat hurraukset ja aplodit kun kolmatta sijaa julistettiin. Metakka oli sitä luokkaa että kuuluttajalta jouduttiin tiedustelemaan uudestaan kolmannen sijan koiran nimeä. Ja sitten oli meidän vuoro mamman kanssa ravata toiselle paikalle. Viimeisenä kannustusten saattelemana juoksutti kasvattaja mamma Pia Aprin esiin; kautta aikain ensimmäinen EM-maastojuoksu titteli tuli suomeen. Eikä meinannut kasvattaja kestää nahoissaan riemuitessaan Polskisten kaksoisvoitosta.. Saa nähdä johtaako tämä polskisten geenien lisääntymiseen puolan suunnassa..

Virallisen osuuden päätyttyä otimme vielä muutamia yhteiskuvia, niin sijoittuneista kuin kaikista paikalla olleista polskeista ja "maskotista". Oli erittäin hienoa tavata puolalaisia ja hollantilaisia polskeja, ensi vuonna EM-kisat järjestetään tsekeissä, ja täytyypä myöntää että vahvasti ajatus tuonne matkaamisesta on jo alkanut itää.. Tosin täytynee selvitä muutamista kisoista ennen kuin tuo on varsinaisesti ajankohtaista..

Mukavat kisat, järjestelyiden yleiskuva onnistunut, puitteet upeat. Ainahan järjestelyissä olisi parantamisen varaa, niin nytkin, ainakin tulospalvelu olisi voinut olla tehokkaampi, mutta kaikkiaan reissusta jäi hyvä maku. Kiitos kilpakumppaneille ja eiköhän me lähdetä ensi vuonna puolustamaan suomen kolmoisvoittoa...

Laivamatka sujui jo todella mukavasti, olihan menomatkalla harjoiteltu. Mamman ja iskän käydessä syömässä, jäin kyllä pitämään konserttia, mutta noiden palatessa hyttiin olikin odottamassa umpi unessa oleva koira.. Nukuttuani hyvät unet olinkin hyväntuulinen ja jaksoin kannella ja käytävillä olla ihmisten ihailun kohteena. Sainkin paljon uusia ystäviä ja polskeja ja maastojuoksuja tehtiin tunnetuksi..

nyt on edessä enää matkan viimeinen etappi Turku - Juornaa, ja sitten pääsen kertomaan Wänelle kaikki reissun vaiheet ja tykittämään vapaana..
Keskiviikkona on vuorossa hieronta ja sunnuntaina kisataan taas: tampereen maastossa

Me ehdimme laivaan hyvin, toisin kävi euroopanmestarille: virheellinen reittivalinta johti laivasta myöhästymiseen.. Toivottavasti ilta laivassa on tilaa..

Tunnelmia kotimatkalta

Lähdimme majapaikasta ajelemaan kohti satamaa klo 4. Maisema oli tuolloin melko uninen. Eipä ollut vielä maanantaiaamun ruuhkia hidastamassa menoa.

Melkoisen näyttävä tuo Tukholman tunneli..