Polskipäivää

Se oli jälleen vuotuisen puolanvinttikoirapäivän aika tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksella. Ihanan runsas osaanotto niin ihmisiä kuin koiria.

Aavistin jo aamusta että tänään tapahtuu jotain poikkeuksellista. Ja siinä vaiheessa kun mamma otti turvavyö-valjaat esiin olin todella innoissani. Kun kaikki tarvittava oli pakattu autoon (ruuat ja kamera) suuntasimme ensin kohti Porvoota noutamaan Daphnien.

Dafin mamma oli mennyt jo edeltä kaupunkiin ja mamma oli luvannut meidän hoitavan koirataksin virkaa. Oli taas melkoinen episodi saada pikkulikka autoon. Sillä ulko-ovesta ulos syöksyi kyllä innoissaan pomppiva pikkulikka, mutta siinä vaiheessa kun olisi sitten autoon pitänyt tulla löi Dafi liinat kiini ja istui kuin maahan liimattuna. "En tule! En liiku!!" Mamma yritti tovin maanitella ja vetää, mutta totesi sitten kaikkein helpoimmaksi napata likan syliin ja nostaa autoon. Ensin Dafi laitettiin etupenkille iskän jalkoihin, mutta jo muutaman ajetun metrin jälkeen likka saikin siirtyä kanssani takapenkille.

Matka Tuomarinkartanoon saattoi siis alkaa.Pientä matkastressiä (kuola valui valtoimenaan) huomioimatta Dafin matka sujui hyvin. Jossain vaiheessa mamma tosin kysyi että oksensiko Dafi kun alkoi tuoksua niin voimallisesti koiran ruoka. Ja juu, siinähän ne kertaalleen syödyt nappulat näköttivät takapenkillä..

Perillä olikin sitten täysi tohina päällä. Dafi (ja minut) saatiin kunnialla autosta ulos. Pennut oli villejä ja vapaita, mutta meille aikuisille koirille oli sovittuna kuonokopat kaikille ja lisäksi minut ja Orlitsa pidettiin pääsääntöisesti hihnassa. Pääsimme tosin toviksi Orlitsan kanssa kentän keskialueelle irralleen, mutta tuo ei ollut meidän mielestä yhtään kivaa kun kaikki muut juoksentelivat ja riehuivat ulkokehällä.. No tämä mahdollisti vain sen että mammakin sai tovin rauhassa keskittyä ruokailuun ilman että hänen tarvitsi vahtia minua joka hetki.

Poikkeuksellisesti polskipäivillä oli vieraita ulkomailta asti. Astrid ja kolme koiraansa. Polskit Ikar ja Isolde sekä "reppukoira" italiaano Hirius. Olin viimeksi nähnyt kolmikon ruotsin EM kisoissa 2008 ja täytyy myöntää kaikkien kolmen saaneen runsaasti vuosia olemukseensa näiden vuosien myötä. Kunnioitin Ikarin ja Isolden vanhemman auktoriteettiä, vaikka hiukan pitikin rähistä silloin kun mamma oli mielestäni vaarallisen lähellä Ikaria. Hirius sai sopivalla hetkellä jälleen jakamattoman huomioni. Olin entistä vakuuttuneempi siitä että meillekin voisi muuttaa oma italiaano, eikä minua häirinnyt yhtään se että Hirius oli uros..

Väen hiukan vähennyttyä paikalla pääsin minäkin vihdoin kiertämään kentän irrallaan ja hiukan leikkimään. Letti juoksi kanssani ja voi että meillä oli hauskaa. Jahtasimme toinen toisiamme ja piehtaroimme nurmikolla. Olo tuntui ihanan vapautuneelta tuon lenkin jälkeen.

Päivän kallistuessa viimein iltaan oli aika pakata taas porukka autoon. Mamma kantoi Dafin taas autoon. Tällä kertaa suoraan takapenkille kanssani. Olin ilmeisen väsynyt rankan vahtipäivän jäljiltä sillä kiukuttelin pikkulikan pistämistä samaan tilaan. Lopputuloksena oli se että mamma laittoi minulle kopan takaisin päähän. Sain kyllä äristä ja purista pikkulikalle mutta en ainakaan pääsisi näykkimään. Onneksi pikkulikaa ei näyttänyt ärhentelyni juuri hetkeuttavan.Sillä istua napotettuaan ensin alkumatkan omassa nurkkauksessaan kävi likka maate viereeni ja niin vain annoin tilaa ja lopulta makasimme takapenkillä sulassa sovussa. Ja viimein kun pääsimme Dafin kotipihaan, ei likka olisi millään tullut autosta ulos vaan hänet jouduttiin lopulta väkisin nostamaan pihalle. Sitten oli kyllä taas vauhtia kohti kotiovea...

Kun pääsimme kotiin sain eteeni nappulat ja syötyäni olikin ihana vallata oma paikkani sohvasta ja nukkua.. Rankka päivä mutta erittäin ihana. Ensi vuonna sitten taas uudestaan!

Buzzausta ja kohti EM-maastoja

Ilmoittautumiset on hoidettu ja nyt vain odotellaan vahvistusta siitä että kisajoukkueeseen kuulutaan.

Mamma oli ilmoittanut minut yhdeksi koekaniiniksi Buzzator-kampanjaan ja sain mutusteltavakseni kaksi säkillistä Purina One Solelios Lammas-riisiä. Mamma oli aavistuksen kyllä skeptinen sen suhteen maistuisiko nappulat..
Maistuihan ne. Nappulat olivat kooltaan mukavan pieniä ja lituskoja, eikä niitä tarvinnut levitellä samalla tavoin pitkin olohuoneen lattiaa kuten teen isompien palojen kanssa. Toinen positiivienen havainto näiden suhteen oli se ettei ihoni alkanut hilseillä kuten usein on käynyt epämääräisten tuotekokeilujen kanssa. Vaikuttivat siis varsin hyviltä tällaisiksi "välikauden" nappuloiksi ja kun maistuvuus oli hyvää luokkaa niin saattaa olla että tuollainen säkki löytää uudestaankin tiensä ruokakaappiini.

Mamma nauroi että olisihan se hienoa jos voisi meidän EM-sponsori-listaan lisätä purinan (aiheuttaa muuten purinaa veikan suuntaan kun puolustan omaa nappulakuppiani niin etti Wänellä ole mitään asiaa siihen). Jos vaikka hoitaisivat tämän loppu valmistautumiskauden ruokinnan niin mieluusti hehkutettaisiin enemmänkin.

Tutuille koirille mamma on toimitellut buzzador-pusseja ja kertonut minun napostelukokemuksiani. Kaverit ovat mieluusti ottaneet tuotteet testaukseen, kivempihan se on hankkia seuraava ruokasäkki kun tietää sen maistuvan eikä sokkona heittää rahaa haaskuuseen jos koira on samanlainen nirsoilija kuin allekirjoittanut...

Polskis A-pentue 6 vee..

Tänään siirryttiin sitten kisakalenterissa tarkastelemaan veteraaniluokkaa. Kuuden vuoden maaginen rajapyykki ylittyi siis. Juhlistimme merkkipäivää pitkähköllä lenkillä upeasti kantavilla hangilla ja illalla saimme veikan kanssa herkutella naudan henkitorvilla.

Illan kruunaa vielä synttärisauna. Itseasiassa ei tämä vanheneminen ole hassumpaa...

Kuva www.kepeataival.fi

Talvipäivä Mustialassa

Vihdoin koitti talvimaastojen ajankohta. Kisakumppaniksi löytyi ensimmäisiin kisoihinsa suuntaava Pino eli Peintre Celebre Djuszes Kawecan.

Pino - Kuva: Eeva-Leena Juntunen

Haasteena oli kuulemma sopivan kopan saaminen hänelle. No mamma lupasi minun toisen koppani lainaan, mutta tuntien etsinnöistä huolimatta tuota ei löytynyt mistään. Mamma oli varmaan kesän kisojen jälkeen nostanut sen johonkin "varmaan paikkaan" josta tuo oli sitten haihtunut johonkin toiseen todellisuuteen odottamaan otollista hetkeä ilmaantumiselle...
Onneksi kisapaikalla oli metallikoppia myynnissä, joten Pino saikin sitten heti kättelyssä itselleen ikioman häkkyrän.

Meidän kisapäiväämme tuli piristämään pieni kisaturisti Dafi. Pikkuneiti on mamman "kummipentu" ja tietysti näinollen piti Dafi ja hänen mammansa napata mukaan kokemaan maastokisafiiliksiä ja haistelemaan uusia ihmisiä ja koiria. Dafi ei ollut suunnattoman innostunut ajatuksesta autoon joutumisesta, mutta viimein autoon päästyään oli meidän jälleennäkemisemme varsin riemukas. Minulle Dafi on jo selkeästi osa omaa laumaa, vaikka vasta kolme kertaa olemme tavanneet.


Niin alkoi matka Porvoosta kohti Mustialaa. Pikkuneiti välillä torkkui istualtaan ja välillä ihmetteli maailman menoa silmät suurina.
 Parin tunnin matka sujui rattoisasti ihmisten höpötellessä koiramaisuuksia ja mamman kertoillessa mitä kisapaikalla olisi odotettavissa. Minä torkuin kuunnellen puolella korvalla mitä höpistään.


Kisapaikalla mamma kävi ilmoittamassa meidät saapuneeksi ja sitten sainkin suunnata eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Kaikki oli kunnossa ja sain luvan startata tänään. Dafi ihmetteli maailman menoa ja hurmasi kanssakilpailuttajia ja varmaan vähän kilpailijoitakin. Ainakin näytti paljon uusia tuttavuuksia solmittavan.

Dafi ja silkkenit

Minun ja Pinon ensikohtaaminen kisapaikalla ei ollut kovin lämminhenkinen (ystävällisyydessä). Olimme viime polskipäivillä keskusteleet melko voimallisesti siitä kumpi mahtaa olla pomo, ja tuon keskustelun jälkiseurausta olimme läpikäyneet messarin rotuesittelyssä ja sama aihe nousi pintaan nyt uudestaan. Mamma piti minulle muutamankin tehokkaan puhuttelun siitä saako toiselle kukkoilla vai ei (nipisti korvasta) ja pakotti loppujen lopuksi kulkemaan ihan Pinon lähellä puuttuen joka kerta kun vähänkin purisin. Ensimmäisten kymmenien metrien matka oli melkoista vääntämistä, puolin ja toisin. Mutta sitten lopulta annoin mamman tahdolle periksi. Läähätykseni ja alas laskettu pääni osoitti että alistuin mamman tahtoon. Vastasin kyllä tosin yhä aina jos Pino yltyi ärhentelemään. Mamma totesi minulle että näköjään ne Cecar Milanin ohjeet koiran taltuttamisesta toimivat. Mamma oli varsin luottavainen sen suhteen että minun ja Pinon juoksu onnistuisi ihan hyvin. Vieheen perässä minua kun kiinnosti vain viehe. Tosin sitten maalissa tilanne voisi olla mielenkiintoinen...

Kasvattajan käsissä Dafi, Nasu ja Minttu

Kisapäivälle ilmaantui muitakin turisteja. Dafin sisarukset Minttu ja Nasu olivat myös haistelemassa kisatuulia. Minä olin pakahtua rakkaudesta noita suloisia pikku polakeja kohtaan. Mamma oli ensin hiukan huolissaan siitä kuinka nätisti osaisin olla Nasua kohtaan (tämä kun on poika) mutta ilmeisesti siskojen seurassa tuo oli mielestäni vain suloista suloisempi pentu ja käytin runsaasti lähtövuoron odottelusta siihen että telmin pentujen kanssa. Nasu on vielä omaa kotia vailla, ja kisapaikalla vähän niinkuin näytillä että jos joku vintti-ihminen innostuisi pienestä suloisesta potentiaalisesta juoksijasta. Kiinnostusta näytti olevan ja nyt odotellaan mielenkiinnolla tuleeko pian ilouutisia uuden polskiharrastajan liittymisestä joukkoon.


Vihdoin oli sitten meidän starttimme vuoro. Olin jo parin lähdön ajan ollut valmis suuntaamaan radalle ja lähtöpaikalle kävellessä oli minulle aivan sama kuka siinä vierellä on. Startti sujui vauhdikkaasti. Riippuen aina hiukan kisakumppanista oli mamma säädellyt lähtöäni pitelemällä tarvittaessa sekunnin pari ylimääräistä lisätäkseen kilpailuhaluani, mutta tällä kerralla panta irtosi kaulasta sillä samalla sekunilla kun lähtökäsky tuli. Olin yhdellä loikalla reilusti Pinon edellä ja annoin hänen jäädä "nielemään lunta" jälkeeni. Pari virhearviota radan suhteen tein ja päädyin pariin otteeseen umpihankeen. Pino teki samat virheet ja näin saavuin vieheellekin reilusti edellä. Ehdin jopa napata vieheestä kiinni ennenkuin pyörähdin puolustamaan saalistani apajille pyrkivää Pinoa vastaan.. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi kummallakin oli koppa päässä ja  puhti sen verran lopussa että luovuin taistelusta mamman karjahtaessa "Irti!" juostessaan paikalle. Mamma oli oikeasti hiukan pelännyt sitä päättyisikö startti hylkäämiseen tappelun takia, mutta emme varmaan olleet ensimmäiset (emmekä viimeiset) urokset jotka hiukan keskustelevat vieheen hallinnasta.

Minttu ja vielä pienempi kisaturisti

Minttu ja Dafi - patterit loppu

Kävelimme takaisin autolle ja sain tovin levätä autossa yksin ennenkuin sitten Dafikin tuli seurakseni päiväunille. Pienen lepotauon jälkeen tuli tieto siitä että pääsisimme kumpikin finaaliin, vaikka pisteemme eivät olleet huippulukemia, mutta ajallisesti se oli sama juoksiko meitä yhdessä lähdössä yksi vai kaksi. Mamma totesi että nyt oli uusi mahdollisuus diskaukseen, mutta että toivotaan parasta... Joten eläinlääkärille uusinta tarkistukseen. Dafi oli eläinlääkärillä käynnin aikana syönyt lounaan ja käperryimme sinne auton takapenkille ansaitulle päivälevolle kumpikin. Minua hiukan häiritsi se että toinen oli niin lähellä, mutta en valittanut vaan etsin rentouttavan asennon lepuuttaen kuonoani etupenkkien välikonsolilla.

Lepohetken jälkeen oli sitten finaalin vuoro. Dafi oli saanut hyvin akut ladattua ja pikkupirpana pomppi iloissaan kenguruloikkia kun suuntasimme taas alkulämmittelyn kautta kisapaikalle. Pinon kanssa piti taas käydä ennakkopurinat läpi. Mamma totesi että parempi hoitaa siedätys taas ennen starttia kuin lähtöpaikalla. Rata oli sama kuin alkuerässä, tällä kertaa vain käännetyssä järjestyksessä. Jälleen startissa mamma päästi minut säntäämään heti kun lähtökäsky kuului. Ampaisin pitkin loikin vieheen perään. Mamma ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kuinka juoksuni eteni, sillä maalipaikka oli lähdöstä selkeästi ylämäessä joten mammakin sai spurtata ehtiäkseen sinne ajoissa. Päästyään maalin holille näki mamma Pinon pysähtyneen kuin seinään ja kääntyvän takaisin lähtösuuntaan. Minä painelin kaasu auki vieheelle. Nappaus ja nopea pyörähdys valmiina vastaanottamaan haastajan. Mamma naureskeli itsekseen että näytin hölmistyneeltä kun kukaan ei tullutkaan perässäni. Jostakin kentältä kuului huuto "Hyvä Alfa!!" Olin varsin tyytyväinen suoritukseeni ja lähdin lönkyttelemään mammaa vastaan nilkuttaen vuoroin kumpaakin etujalkaa. Tuo upottavaksi sohjoksi sulanut rata oli varsin rankka siis.. Mamma oli erittäin tyytyväinen suoritukseeni mutta pohdiskeli samalla oliko Pinon keskeytyksen syynä kenties pelko minua kohtaan, vai oliko juniori tehnyt huonon reittivalinnan vai oliko vain kunto loppunut kesken... Pohdiskelua johon ei ehkä koskaan saisi vastausta..

Mammaa hiukan harmitti se että Pino oli joutunut juoksemaan ensimmäisen kisansa minun kanssani kun todennäköisesti kisauransa olisi saanut paremman alun jos vastassa olisi ollut joku nartuista.. Vaikka olin viehevarma, niin ärhäkkyyteni vieheellä kohdistui aina uroksiin, narttujen sallin ihan muitta mutkitta pitää vieheen jos sille ensin ehtivät tai vaikka perästäni saapuisivat..

Palatessamme taas autolle alkoi vesisade. Minä olin totaalisesti kuluttanut omat patini kahdessa startissa ja tuntuviksi pikku kisaturistikin oli väsynyt ja kylmissään. Dafi kiirehti mammaansa kuuntelematta kohti kahvion ovea siinä toivossa että joku päästäisi pienen palelevan vinttikoiran sisään lämmittelemään. No lopputulos oli se että saimme (mamman hiukan järjesteltyä meitä) käpertyä uinumaan taas auton takapenkille. Minun vieraskoreuteni karisi kun olin riittävän väsynyt, ärähdin pikkuiselle muutamaan otteseen, mutta mamman järjestelyn jälkeen nukuimme tyytyväisenä vieretysten palkintojen jaon ajan. Ja kotimatkankin matkustimme tyytyväisesti kumpikin takapenkillä...

Pieni sylivinttikoira Dafi

Mamma koki suuren järkytyksen tajutessaan että tämä oli viimeinen kisani avoimessa luokassa. Jatkossa olisin sitten veteraani.. Kaikesta huolimatta varsin onnistunut kisakauden 2012 avaus. Tästä oli hyvä jatkaa suunnitelmia suuntaamisesta EM maastoihin Unkariin.. Ja mikä ihaninta taisimme onnistua sytyttämään yhteen uuteen polakkiharrastajaan maastokipinän..


Kiitokset matkaseurasta ja kiitokset kisakumppanille sekä ehdottomasti kisojen järjestäjille!!

Kohti talvimaastoja

Säännöllinen treeni talvimaastoja varten on pidetty yllä. Pitkästä aikaa iskäkin oli sunnuntaina kävelyllä kanssamme. Lunta oli parina viime päivänä pyryttänyt niin että saimme joka lenkillä tallata uutta polkua, edellinen kun oli kadonnut pääosin näkymättömiin.

Lenkkiin sisältyi hyviä spurttauksia. Juoksimme Wänen kanssa morjestamaan naapuria pariinkin otteeseen ja siinä vaiheessa kun lenkin lopuksi iskä ja mamma jäivät juttelemaan naapurin kanssa otimme hetken jaloissa temuamisen jälkeen Wänen kanssa taas pyrähdyksen postilaatikolle. Siitä tuli sopiva reilun kilometrin lenkki auratulla alustalla. Totesin että Wäntyllä on kyllä todella paljon huonompi kunto kuin minulla. Sitä sai odotella kumpaankin suuntaan mennessä ja kotiinpäin tuo tuli liki 100 metriä perässä. Voimaahan tuolla kyllä on, ei se muuten jaksaisi tuolla umpihangessa pomppia, mutta nopeus on ihan toista kuin minulla..

Illalla käytiin sitten taas saunassa. Tällä kertaa en jaksanut kuin yhden kerran käydä löylyissä. Mutta on se vaan rentouttavaa kun mamma hieroo selkää sielä löylyn lämmössä..

Nyt täytyy vain toivoa että saadaan talvimaastoihin kisakumppani.

Pikkuprinsessaa tapaamassa.

Porvooseen on muuttanut uusi pieni polskineiti Fernmark Chart Arwassa aka Daphne aka Dafi. Mamma oli kuskina kun neitokainen suuntasi läntiseltä uudeltamaalta itäiselle ja tuosta noutopäivästä lähtien on ollut haaveissa päästä tapaamaan.

Perjantai oli mamman vapaailta, eli meillä oli mahdollisuus lähteä ensi treffeille. Kun mamma alkoi laittamaan itseään lähtökuntoon olin ihan täpinöissä ja siinä vaiheessa kun näin turvavyövaljaat olin jo ihan innoissani. Mamma sai hätistellä minua autosta kauemmaksi niin että sai tyhjennettyä auton takapenkin, sillä olin jo täyttä häkää tunkemassa sinne heti oven auetessa.

Ajomatkan porvooseen torkuin takapenkillä. Matkaaminen on ihanan rentouttavaa, varsinkin silloin kun veikka ei ole mukana. Ja kun sitten kurvasimme parkkiin oudolle asuinalueelle olin hiukan ihmeissäni. Emme olleetkaan missään kisakentillä. Olin kuitenkin innoissani lukemattomista oudoista koiran tuoksuista ja lueskelin posteja kovin innoissani. Pienen "jäähdyttelyhetken" jälkeen kävelimme talojen välistä erään talon pihaan ja jäimme odottelemaan. Alkuun oli ihan kivaa ja mielenkiintoista, mutta pian tyhjällä pihalla seisoskelu alkoi tuntua tyhmältä ja esitin vastalauseita haukoittelemalla äänekkäästi. Tovin kuluttua eräs ulko-ovi kuitenkin aukesi ja näin oviaukossa pienen takkiin puetun koiran. Polski!!!! Mamma hoki minulle että, "varovasti, se on pentu" ja tutustuinkin hillitysti vaikka intoa olisi ollut kyllä lähempäänkin tuttavuuteen.

Tutustumisrituaalin jälkeen lähdimme yhdessä kävelylle. Haukuin heti varmuuden vuoksi koirapuistossa olevat, että pysyvät poissa ja tietävät että olen täällä. Vaelsimme läheiselle pellolle (tai siis pellon vierellä kulkevalle kevyenliikenteen väylälle) ja sielä sekä pikkupirpana että minä pääsimme viimein irti. Voi sitä kenguruloikkien määrää kun näytin pikkuiselle tehokkaita säntäilyjä ja sain Daphnen pomppimaan pupujussina perääni. Uusi tilanne oli sikälikin mielenkiintoinen että aina jonkun tullessa vastaan annoin itseni yllättävän helposti mammalle kiinni kun pääsin aina ohitustilanteen jälkeen taas irti. Paluumatkalla Daphne näytti sitten yhtäkkiä väsähtävän ja taivallus kotia kohti oli hänelle vain "äkkiä, äkkiä, sisälle..." meininkiä. Ei meinannut likka malttaa edes pysähtyä sanomaan heippoja meille kun erosimme pihatiellä.

Odotan jo innolla uutta lenkkiämme!

Operaatio kuntoon kesäksi 2012.

Mamma teki lopullisen päätöksen, me lähdemme taas tänä kesänä EM-maastoihin. EMM-2012 järjestetään 8.-10.6.2012 Gödöllössä, Unkarissa. Kisat ovat tänä vuonna niin alkukesästä ettei karsintakisoja ehditä pitää. Eli tällä kaudella ehtii juosta kolmet kisat ennen EM-starttia, täytyy toivoa että kilpakumppaneita löytyy jotta pääsee vahvistamaan kilpailuviettiä riittävästi..

Pari viime talveahan on mennyt liikunnan puolesta lähinnä siihen että olemme käyneet uimassa hyvinkäällä ja lenkit maastossa ovat olleet lähinnä mamman jalanjäljissä tallustamista. Sellaisessa ulkoilussa ei kunto pääse kasvamaan. Tämä talvi on ollut erilainen. Elämänrytmi on nyt ollut sellainen että pe-ma on lenkkeilty pääsääntöisesti joka päivä ja ti-to on ollut sitten lepoa. Lumen määrä on ollut mielestäni varsin mukava, ja kun lumi on vielä ollut pehmeää pakkaslunta olen jopa juossut umpihangessa. Naapurin isäntä teki joulun jälkeen puusavottaa lähimetsissä ja ajeli puukuormia peltojen yli, joten traktorin jäljistä saimme oivallisia polkuja joita kulkemalla on juoksukilometrejä saatu plakkariin. Wänen kanssa olemme myös tehneet hiukan omia ratkaisuja, ja viikonnloppuun on yleensä mahtunut vähintään yksi karkumatka postilaatikolle asti. Auratulla tiellä on hyvä ottaa kiihdytysharjoituksia, räjähtävää lähtöä on siis treenattu tasaiseen tahtiin.


Mamma totesi viime viikolla että kropassani on tapahtunut (vihdoinkin) aikuistumista, olen saanut massaa ja runko on nyt hiljalleen levinnyt. Luikkuhan olen edelleenkin malliltani, mutta lumitreeni on ilmeisesti tuonut kuitenkin lihasta luiden päälle. Nyt voisi kuulemma harkita taas jotakin näyttelyitäkin.. Sen suhteen en ollut kovin ilahtunut, mutta toisaalta voisihan sitä jotakin ulkonäyttelyitä ajatella, niissä kun ei hermot mene niin helposti kuin noissa halleissa...

Tämän talven uusi juttu on ollut saunominen. Wänehän intaantui saunasta jo aiemmin, mutta minä olin kovin epäileväinen sen suhteen alkuunsa. Mamma sai houkuteltua minut lauteille ja muutaman viikon harjoittelujen jälkeen olen jo tottunut istumaan lauteilla useammankin löylyn heiton ajan. Pidän tosin eniten leppeistä löylyistä, yli 80 asteen lämpötilassa ei kauaa jaksa viihtyä, sielä kun ei voi kunnolla edes läähättää. Tuntuu itseasiassa varsin mukavalta kun lihakset lämmön vaikutuksesta rentoutuvat. Varsinkin kovien pakkasten aikaan tuo oli erittäin mukavaa. Pihalla ollessa, vaikka pilottitakki onkin päällä, tulee kuitenkin aina paleltua, saunassa nuo jumit sitten helpottavat. Mamma totesi että vaikka kesällä tykkään lämmöstä enemmän kuin W, niin saunassa en kestä kuumaa niin hyvin. Ehkä tuo Wänen turkki toimii löylyssä sitten eristekerroksena, ja minulta kun moinen puuttuu niin kuumuus tuntuu pikemmin syvemmällä..

Talvimaastot ovat kuukauden kuluttua, joten silloin tehdään kisakunnon ensimmäinen tsekkaus. Täytyy alkaa metsästää jo kisakumppania tuonne. Juoksijat kun ovat nykyään vielä entistäkin harvemmassa...

Messukeskuksen rotuesittely

Messarin näyttely jäi tänä vuonna varsinaisen kehässä pyörimisen osalta väliin. Puolanvinttikoirat olivat omalta osaltaan edustamassa vinttikoirien rotuesittelyssä tapahtumakehässä. Saimme paljon positiivista palautetta eloisasta ja mielenkiintoisesta esittelystämme. Toisin kuin monet muut rodut me emme patsastelleet paikallamme ja koko käytös oli kaiken kaikkiaan hyvin polskimaista.... Mammakin oli pukeutunut puolalaiseen metsästystyyliin soveltuvasti.

Lisää kuvia löytyy linkista kuvan takaa..

Juoksun riemua

Viime lauantaina oli Hyvinkäällä perinteiset rapamaastot. Pääsimme Wäntyn kanssa juoksentelemaan. Hyvinkään maasto on liian tuttu, tiedän ettei viehe lähde yhtäkkiä metsään, joten juoksulinjat voi valita melko perstuntumalla ja niin teinkin.. Lopputuloksena oli sitten melko runsaasti oikomista. Juoksemisen riemu näkyi kuitenkin liikkeissä ja mikä ihaninta kun viehettä sai jahdata ilman kuonokoppaa niin tällä kertaa nappasin lennokkaasti kiinni vieheeseen sen pysähtyessä..

Hienoja kuvia sieltä kuvaajat saivat napsittua, tässä yksi näyte:

Minun sijoitukseni ei ollut merkittävä, mutta Wäne pokkasi sitten isojen veteraanien hopea sijan. Niin, veikka on jo tosiaan mölleissä veteraaniluokkaa. Ensi vuonna minäkin siirryn sitten siihen, mihin nämä vuodet ovat kadonneet??

Kohti Ranskaa..

Kevään suunnitelma osallistumisesta Ranskassa pidettäviin maastojuoksun EM-kilpailuihin on lähtöä vaille valmis. Maanantaina starttaa laiva kohti Tukholmaa josta jatkamme autoillen halki ruotsin, tanskan, saksan, ranskaan.. Ajomatkaa suuntaansa tulee reilut 2600 km joten lähiviikkoina autossa tulee kökötettyä reilun 5000 kilometrin matka..

Treeniä on viime aikoina tullut tehtyä lähinnä järvessä uiden. Kuumuus kun vie mehut niin ettei kunnon spurttailuja ole viitsinyt päivällä tehdä. Illan viileydessä kävimme lenkkeilemässä vielä silloin kun illat olivat viileitä, nyt kun yölläkin on ollut yli 20 astetta, ei vapaata juoksentelua ole juurikaan harrastettu ettei suotta elimistö ole tunteja ylikierroksilla.. Onneksi sisällä talossa on ilmastointi, joten kun en ole jaksanut paistatella päivää mamman vieressä terassilla, on sohvalla ollut vilpoisaa rentoutua..

Kisapäiväni on perjantai 23.7. joten kaikki peukut ja varpaat tuolloin pystyyn, vastassa tulee olemaan kova joukko polakkeja..

Hyvinkään maastot (ja Derbyt)

Nyt oli vuorossa "kotikisat", toiset niistä, sillä yhtälailla Hyvinkää kuin Tuomarinkartano ovat kotikisoja.. Menimme kisoihin mamman kanssa kaksin, sillä Wäiski jäi iskän avuksi pumpunvaihtotalkoisiin..

Matkalla kisapaikalle näimme teerin ja pupun jotka kumpikin juoksentelivat pois alta. Taisivat tulla toivottamaan onnea. Päivälle oli luvattu aika epämääräistä keliä, mutta aamu vaikutti lämpimältä ja onneksi sadepilvet näyttivät pysyttelevän poissa.

Meitä polakkeja oli paikalla kaikkiaan viisi. Minä, Aati ja Luna kisasimme avoimessa luokassa ja Kirppu ja Onni sitten Derbyssä. Alkuerän juoksin yksin. Mamma kirosi että taisi olla mokoma liian tuttu rata minulle, sillä oikaisin ensimmäisen mutkan ihan suorilta. Onneksi vieheenvetäjä oli hereillä ja sai kiskaistua vieheen alta pois vaikka kovin yritin juosta sitä vastaan. Sitten suoritin komean loikan esteeksi asetettujen koivujen yli (mamma nauroi että minusta olisi pitänyt tulla estehevonen) ja loppurata menikin sitten melko huolella viehettä seuratessa. Sen verran paljon oli mutkia ja käännöksiä rataan saatu aikaiseksi että varpaat oli kyllä voikukista keltaiset ja ruohosta vihreät kun maaliin pääsin..

No en ollut ainoa joka oikoi, Luna ja Aati valitsivat myös oikoisemmat lähtöradat ja vain juniorit malttoivat juosta ekan mutkan huolella viehettä seuraten. No siksipä nuo saivatkin reilut parikymmentä pistettä meitä vanhempia enempi..

Sitten odoteltiin.. Ja odoteltiin.. Välillä käytiin kaupungissa (autot varjoon parkkihalliin ja ihmiset syömään) ja takaisin radalle odottelemaan. Käynti eläinlääkärillä ja odoteltiin..

Vihdoin oli sitten finallijuoksujen vuoro. Taisimme olla ainoa rotu jossa kaikki koirat ylittivät finaaliradan. Tosin Aati joka oli jäänyt alkuerässä kolmanneksi oli arpomisen kohteena, saako juosta vai ei.. No lopulta tuo sai juosta..

Juoksin finaalin Lunan kanssa. Tein taas hiukan omia ratkaisuja oikomisineni Lunan seuratessa viehettä kuin juna. Finaalin osalta ei ole suuresti erityisempää kerrottavaa. Mamma oli hiukan huolissaan onnuinko maaliin tullessa, mutta taisi tuo olla ihan normaalia maitohapoilla oloa, sillä hölköttelyni oli jäähdyttelylenkille lähtiessä jo ihan normaalia.

Aati puolestaan järjesti pientä näytöksen poikasta omalla soolojuoksullaan. Tultuaan sillan yli toiselle pellolle pysähtyi neitonen sitten miettimään jotta tuleeko se mamma sieltä perässä vai ei.. Ja kun mamma vihdoin saavutti oikean pellonreunan jatkui juoksu vähän aikaa.. Sitten Aati päätti ettei tästä mitään palkintoa tule kuitenkaan, haukoitteli ja heittäytyi piehtaroimaan..

Derbyläisistä puolestaan Kira teki hiukan omia taktikointeja vieheen reitin oletuksissaan ja valitettavasti nuo arvailut eivät osuneet nappiin... Muutama extramutka rokotti hiukan pisteitä ja niinpä saimme Derbyvoittajan mustasta (vai pitäisiköhän tässä tilanteessa sanoa valkeasta) hevosesta. Eli potin korjasikin Onni!!

Ennen finaalejamme kuulutettiin että kun olemme finaalit juosseet jaetaan palkinnot ensimmäisistä roduista polskeihin asti. Vaan kun juoksut oli juostu, aukesi taivaan hanat ukkosen kera.. Lopputulos oli että odotettiin pientä taukoa sateeseen jotta palkinnot saatiin jaettua ja loppujen lopuksi samaan syssyyn ilmeisesti jaettiin loputkin palkinnot, sillä vettä tuli niin reilusti ettei tuolla voinut enää kukaan juosta..

Vettä oli tullut niin paljon että Hyvinkään läpi ajaessa näimme mamman kanssa kolmessa paikassa paloauton poistamassa vettä alikulkutunneleista..

Kaikkineen loistava päivä, mukavaa seuraa ja rentoa meininkiä. Seuraavana onkin sitten vuorossa ajue-koe kesäkuun alkupuolella.. Se lienee sopivampi tällaiselle omapäisiä ratkaisuja tekevälle juoksentelijalle...

Turun seudun maastot ja EM-karsinnat.

SE oli sitten kesäkauden ensimmäinen kisa edessä. Suomi Cup kun harmittavasti jäi kintun venähdyksen takia väliin niin nämä olivat tuplasti tärkeät kisat..

Kilpakumppaniksi sain Aati siskon. Aamulla kukonlaulun aikaan mamma pakkasi minut autoon ja ajelimme Helsinkiin hakemaan siskoa mammansa kanssa. Starttaus haagasta kohti lietoa tapahtui aikataulun mukaan. Keskustelimme pienen hetken Aatin kanssa kumpi makaa etu ja kumpi takatyynyllä ja asettauduimme sitten jatkamaan aamu-unia. Keli oli vielä mukavan vilpoisa ja matka taittui rivakasti.

Salon kohdalla oli pieni pysähdys (mamman vaatimus, aamukahvi pyrki pihalle) ja tuosta matka jatkui sitten pienempää tietä kohti .. Niin.. Mamma luuli kovin ajavansa kohti Marttilaa, vaan kuinkas kävikään.. suuntana oli FORSSA.. No onneksi jossain vaiheessa alkoi kello mamman päässä kilkattaa, pysähdys ja suuntiman tarkistus gepsistä.. Mamman tuntien mielessä lenteli muutamakin kirosana, mutta vaikka ote ratista muuttui joltisestikin tiukemmaksi ja tilanne kuitattiin huumorilla, niin kyllä se kaasujalkakin painui jonkin verran raskaammaksi..

Soitto kisapaikalle, että olemme puolisen tuntia aikataulusta myöhässä aikaansai naurua toimistossa.. No eihän kukaan voi olla vihainen siitä että joku eksyy.. Hetken kuluttua tuli soitto takaisin että saisimme juosta sitten whipukoiden jälkeen. No paikalla olisi tarkoitus olla (toivottavasti) palkintojen jakoon asti, joten siirto sopi meille oikein hyvin. Mamman kaasujalkakin keveni kun pahin hoppu hellitti ja saatoimme nauttia vakkasuomen kauniista peltomaisemista.

Kisapaikalla rutiini oli perinteinen, ilmoittautuminen, eläinlääkäri, lämmittelyä, odottelua, hengailua, lisää lämmittelyä, jäähdyttelyä ja lämmittelyä.. Lämpömittari pysyi reilusti päälle 25 asteen ja vaikka lihakset piti saada lämpimäksi revähdysten välttämiseksi, oli samalla pidettävä huoli siitä että kroppa kaikkineen pysyi riittävän viileänä etten saa lämpöhalvausta. Tästähän tuli ihan mieleen toissavuotiset EM-maastot ruotsissa. Mammakin nauroi että oikea kisavire tästä löytyi ainakin kelin puolesta. Maastossa kävellessä sai jatkuvasti tarkkailla myös tassujen ja jalkojen paikkaa, sillä tuolla oli kyykäärmeitä enemmän kuin toiveita oli.. Onneksi ilmeisesti kaikki koirat (ja ihmiset) säästyivät kyyn puremalta, sillä nuo sormen paksuiset pikkukyyt ovat melko ärhäköitä purressaan.

Rata oli melko haastava. Jyrkkiä nousuja ja laskuja, jyrkkiä mutkia ja kaiken lisäksi rata oli melkoisen pitkä. Siiri-whippet oli myös kisaamassa ja sain odotella autossa sen hetken kun mamma kävi katsomassa miten Siiri alkuerän juoksi. Mamman mielestä juoksu näytti hyvältä, mutta jäähdyttely-lämmittely lenkin (siiri jäähysi ja minä lämmittelin) tulikin tuomari kertomaan Siirin mammalle että neito diskattiin koska oli juossut päin toista koiraa.. Kovin harmillista kun juuri lenkillä olimme hehkutelleet ajatuksella Ranskan reissuta..

Minä olin alkuerässä niin täpinöissäni etten meinannut lähdössä pysyä mamman käsissä. Ampaisin liikkeelle heti "Irti!" käskyn kuullessani ja mamma ei todellakaan muuta voinut kuin päästää. Ryntäsin heti keulille ja vieheen perässä rinnettä ylös. Aati seurasi heti kannoillani ja niin me painoimme menemään. Ensimmäinen mutka oli loiva kaarre pellon reunan mukaan, sitten takaisin alamäkeen ja.. Mamman sydän löi muutaman tyhjän lyönnin kun yht'äkkiä ilmaannuimmekin keskelle peltoa hölkötellen päät ylhäällä tähyillen.. Olimme kumpikin hukanneet vieheen.. No onneksi vieheen vetäjä antoi sopivalla nykäisyllä meille merkin missä muovipupu paineli ja syöksyimme uudestaan rätin perään. Maaliin tullessa oli vauhtia taas sen verran tassuissa että pysähtyminen täytyi tehdä isona kaarroksena ja palata sen jälkeen vasta takaisin vieheelle.

Alkuerän pisteet eivät päätä huimanneet, minä ylitin nippa nappa finaalirajan ja Aati jäi selkeästi sen alle.

Aati ja Siiri kävivät joessa uimassa, mutta minä tyydyin vain kastelemaan tassut ja juomaan. Löysin kyllä pellolta mitä ihanimman mutalätäkön johon sitten heittäydyin piehtaroimaan. Hevoset ovat opettaneet että sopiva mutakerros karvassa pitää ihon viileämpänä kuin pelkkä vesi.. No loppujen lopuksi mamma sitten kasteli minut vesipisteellä letkun kanssa.

Finaalin juoksin sitten yksin. Tuo meni silkan nautiskelun puolelle. Yksin juostessa on se hyvä puoli että viehe etenee sopivaa vauhtia. Finaalin pisteet olivatkin sitten huomattavasti paremmat, mutta lopputulos ei kuitenkaan ollut sertin arvoinen..

Kotimatka sujuikin sitten ilman turhia mutkia, juuri sen tien kautta josta mamma oli suunnitellut että olisimme tulleet kisapaikallekin.. No, ensi kerralla voimme sitten käyttää mennessäkin sitä reittiä..

(yllä oleva kuva Jaakko Stenroos)

Naps..

Olimme vappupäivän lenkillä ja ensimmäistä kertaa lumien sulamisen jälkeen oli tarkoitus kiertää järvilenkki. Nautin suuresti kun sain pitkästä aikaa kirmailla kunnolla ja tiesin että tämä ja huominen olisi irroittelua ja sitten taas viikon paussi ennen kevään kisakauden avausta Suomi Cupissa.. Vaan kun kohtalo päätti sitten toisin.

Luulin nähneeni pellon toisella laidalla jotain ja säntäsin täyttä laukkaa tuota saalistani kohti. Pääsin reilut sata metriä kun ilmeisesti astuin kuoppaan ja jalassa tai olkavarressa jokin sanoi naps. Huusin suoraa huutoa ja mamma säntäsi paikalle huolissaan.

Mamma on tottunut suonenvetoihini joten tarkistettuaan että kaikki varpaat on tassussa oikein päin eikä mistään tule verta, patisti mamma minua kävelemään. Vaan tällä kertaa kyse ei ollut ihan perinteisestä suonenvedosta. Kevyen lihasten läpikäynnin jälkeen suostuin sentään kävelemään. Yritin kevyesti ravatakin, mutta sitten kun näin kurjen pellon toisella laidalla ja yrititin lähteä tuonne juoksemaan jouduin antamaan kivulle periksi..

Edessä oli lepoa, hierontaa ja akumatolla hoitoa. Mamma hoivasi elimistöäni sisäisestikin syöttämällä lisäravinteita jotka kiihdyttivät aineenvaihduntaa ja pitivät lihaksen lämpimänä.. Parin päivän levon jälkeen alkoi jo hiukka rivakampikin juoksu sujua, mutta ei todellakaan niin että kisoihin pääsisi.. Kohtalon oikusta jää sitten tänäkin vuonna Suomi cup väliin. Vaikka sen tietää että Apri olisi potin korjannut niin olisi se silti ollut hienoa päästä edes kisaamaan.. No jos vaikka ensi vuonna kävisi tuuri..

Torstaille mamma sai onneksi minulle hierojan, tuon jälkeen sitten tiedetään jääkö Turun kisatkin väliin vai uskaltaako tuonne lähteä yrittämään.. Toivotaan ettei koko kisakausi mene yhden typerän kuopan takia pilalle.

Melkein 4 vee..

Pitkästä aikaa iskä käytti minut tänään puntarilla ja saimme todeta iän tuoneen hiukan massaakin kukkakepin ympärille. Vaaka näytti nimittäin lukemat 36,5 kg.

Viime aikoina elo on ollut rauhallista kotielämää. Helmikuun viimeisenä viikonloppuna tosin kävimme Mustialassa talvimaastoissa ja likkojen (Luna ja Kira) jäätyä pois kisoista "naistenvaivojen" takia kisasimme alkuerän Onnin kanssa. Rata oli vauhdikas ovaali ja vedimme kumpikin kaarteen pitkäksi päätyen umpihankeen.. No emme antaneet sen haitata (pisteissä tuo kyllä näkyi) vaan jatkoimme sitkeästi maaliin asti. Olin reilusti nopeampi ja käytyäni haukkaamassa viehettä käännyinkin kertomaan Onnille että viehe oli nyt minun eikä hänen tarvinnut tulla sitä tappamaan... No tuomarit eivät ymmärtäneet Onnin vain noudattavan suosiolla antamaani kehoitusta ja rokottivat hänen pisteistään niin paljon että finaali jäikin sitten Onnilta väliin.

Juoksentelin sitten finaalivedon yksin, ihan peruskaurana. Vieheenvetäjä kyllä antoi melko hyvät kyydit, sillä mamma totesi juoksun jälkeen että oli hyvä että peukkukynnet oli teipattu, sillä olin vetänyt kaarteet niin vauhdilla että teipit olivat repeilleet vauhdissa, saati sitten mitä olisi kynsille käynyt moisessa vauhdissa..

Kaikkein ihaninta oli tietysti se että unelmien pikkutytysyni Siiri the whippet oli ensimmäisissä kisoissaan juoksemassa ja sain viettää koko päivän Siirin seurana.. Ah ihana päivä!!

PMV-09 Pohjoismaiden Voittaja-näyttely

Vuoden näyttelykiintiö tuli osaltamme täytettyä sunnuntaina messukeskuksessa..
Suurta menestystä tuosta ei edelleenkään tullut, vaikka tuomari olikin erittäin miellyttävä tuttavuus. No tulihan tuolta nyt sentään PU2 ja vara-cacib..
Parasta päivässä oli se että paikalle oli peräti kahdeksan polskia joista me kolme uroksia. Edellinen kerta kun oli yhtä monta polakkia samassa näyttelyssä, tapahtui tuo vuonna 2006, ja tuo olikin se vuosi jolloin Aatu-iskästä tuli ROP.

Onnille tuo oli hyvä päivä, viimeinen tarvittava serti tuli ja näin saatiin jälleen yksi muotovalio joukkoomme. Ensi vuonna taitaakin sitten kaikki kisata valioluokassa.

Meille seuraava kisaamus on sitten talvimaastot helmikuun lopussa. Siihen asti pitäisi vain kasvattaa massaa ja lisätä nopeutta juoksutreeneillä. Viime ajat kun on mennyt enempi sohvaperunana.

Kesä ja kärpäset..

Huomasin kauhukseni kuukausien vierineen ilman päivityksiä.. Johtunee osin siitä ettei elämässä kovin kummoisia ole tapahtunut..

Talvella aloitin uintiharrastuksen Hyvinkään Aptus uimahallilla. Kävimme kavereiden kanssa joka toinen viikko polskimassa. Ensimmäiset kerrat olivat melkoista räpiköintiä, mutta pikkuhiljaa tuohon tottui ja lopulta voinee jopa sanoa että tykästyi..


Hallissa uin alkuun liivien kanssa, sitten ilmankin niitä. Ja kesän lämmitettyä järven menimme mamman kanssa uimaan. Nuo uintiretket sujuivat ilman liiviä ja jopa ilman hihnaa. Kovassa aallokossa en kyllä tykkää uida, silloin menee helposti vettä nenään..

Kisarintamalla on ollut melko hiljaista. Kävimme kisaamassa keväällä Turun kupeessa ja tuolloin oli ensimmäistä kertaa mukana myös pikkulikka Kira (Emericius pentueesta). Alkuerän onnistuin vielä kiskomaan paremmilla pisteillä, mutta finaalissa tytsy sitten pesikin meikäläisen mennen tullen.. Taitaa olla noiden sertien saalistus jatkossa yhtä hankalaa kuin tähänkin asti, nuo ketterämmät likat kun putsaavat pöydän kerta toisensa jälkeen.. No lohduttaudun sillä että olen minä sentään pojista yksi parhaista...

Ensi viikonloppuna suunnistamme sitten Tampereelle kisaamaan. Tuolloin paikalla onkin neljä polskia. Mukavaa että saadaan vähän reilumpi osallistujamäärä.

Muuten elämä on ollut aurinkoisesta kesästä nauttimista niin kotona kuin möksälläkin..

ja veikan kurissa pitämistä.. Wäne kun on nyt munaton mies niin olenkin lauman todellinen ja kiistaton Alfa-uros..

Muistoja maaliskuiselta iltapäivältä.. Wäiski nauttii lumesta kunnes rento kölliminen muuttuu ilmassa lenteleviksi vinttikoiriksi...

Keli näytti parhaat puolensa.. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun lähdimme sunnuntaikävelylle. Oli mukavaa kun pellot on lähestulkoon täysin kerätty viljasta, eli vapaata juoksumaastoa oli tarjolla runsaasti.

Muutama "karkumatkakin" piti lenkin aikana suorittaa. Kun pellon toisella laidalla olevan talon pihamalla näkyi liikettä, ammuimme sinne veikan kanssa täyttä häkää. No matkateon (mamman onneksi) pysäytti leveä oja jonka reunalta käännyimme sitten takaisin (mamma oli viheltänyt pilliin useaan otteeseen). Mammalla ja iskällä oli hauskaa kun juostessamme takaisin päin, ohitimme maassa littanana odottaneen jänön, joka ampaisi täyteen juoksuun heti kun olimme sen ohittaneet. Taisi olla pupulla elämänsä kauhunhetket, jänön onneksi emme huomanneet sitä vaikka mamma ja iskä nauroivat katketakseen.

Tassuni joka vaurioitui viime kisoissa on nyt kuntoutunut hyvin. Lenkillä oli kummassakin "ranteessani" varmuuden vuoksi sidos, ja jatkossa noita sidoksia pidetään kylä aina kisoissa ja varmasti melko usein lenkilläkin. Ei ole mukavaa kun "peukku" on melkein irti, ja jos tuo ehkäistään parilla kierroksella itseensä takertuvaa liimasidettä niin pieni hinta terveydestä..

Tassun oireilu on aiheuttanut pientä pakkolepoa ja jopa harkinnan HVK:n kisojen jättämisestä väliin. Lenkki kuitenkin osoitti juoksuhalujen olevan kohdallaan ja kunnonkin sohvaperunoinnista huolimatta olevan hyvän, joten kisakentät odottavat...

Ylistaro SMM2008

Se ei aina ole itsestäänselvää tai helppoa...

Lauantaina aamupäivästä iskä ja mamma pakkasivat itsensä ja minut autoon ja lähdimme suuntaamaan pohjanmaalle. Veikka jäi kotiin ja sai seurakseen mamman äidin. Näki kyllä kuinka kovasti Wäne olisi halunnut päästä mukaan reissuun, mutta ei tällä kertaa..

Matkalla pysähdyimme Lempäälässä. Mamma ja iskä kävivät katsomassa koiran kokoisia suihkukaappeja. Siis sellaista jossa koirakin mahtuu seisomaan suorana, eikä U:n muotoisena suihkuteltavana. Kuulemma löytyi mukava, vaikken päässytkään kauppaan sovittamaan tuota..

Maisemat vaihtuivat, matka eteni. Vaikka tuntuikin että ajo pohjanmaalle kesti suoranaisen ikuisuuden, saavuimme perille vielä valoisan aikaan. Majapaikassa meitä odottikin mukava yllätys: Aati ja Luna olivat samassa majapaikassa. Oli mukavaa tehdä iltalenkki yhdessä, katsella kettutarhaa (vaikka ketut säälittivätkin), käydä hiukan aiheuttamassa hämmennystä vasikoille ja väistellä tietä edes takaisin ajelevaa tiekarhua..

Nautiskelimme illan pimentyessä iskän ja mamman kanssa nuotion loimusta ja makkaran paistosta. Ympärillä oleva pimeys ja oudot tuoksut saivat minut pysymään tosi terävänä vahdissa. Naapurin koiran ilmaantuessa tutkailemaan likkojen tuoksuja kerroin epäröimättä mielipiteeni moisen hallavaturkkisen ilmaantumisesta näille nurkille. Naapurin koira vain on jo sen verran iäkkäämpi ettei tuo tuntunut ottavan pahemmin huomioon ärhentelyäni, katseli vain meitä kauempaa kuin sanoen että siinähän nulikka meuhkaat, nämä ovat minun alueitani kuitenkin...

Sunnuntai aamuna herätessä oli melkoisen vilpoisaa (+3 astetta) ja ajelimme raikkaassa kelissä kisapaikalle. Olimme viimeinen rotu, joten kaikki muut olivat jo kisapaikalla. Eläinlääkärin tarkastus ja odottelemaan.. Päivä lämpeni ja aurinkoisen sää tuntui mukavalta vaikka ilmassa oli vahva syksyn tuoksu. Olin kovin täpinöissäni kisaa varten, ja mamma joutui melko nopeasti toteamaan turhaksi minun pitämisen radan läheisyydessä, joten loikoilimme autossa, kävimme kävelyllä pitkin hiekkateitä ja ottamassa tuntumaa ihanan pehmoiseen ja hienoon hiekkaan montun toisella osa-alueella.

Kisapaikkahan oli tosiaan vanha hiekkakuoppa. Ja mamma oletti alustan olevan sellainen jossa ei loukkaantumisia tulisi. Kovin paljon vaan tuntui noita ruhjeita ja nyrjähdyksiä silti ilmaantuvan.. Kun vihdoin ja viimein oli meidän starttimme vuoro, olin niin innoissani, ettei mamma meinannut saada pideltyä minua ollenkaan. Juoksisin alkuerän Lunan kanssa ja Aati juoksisi yksinään. Starttipaikalle, kaikki valmiina, ja lähtö. No pahaksi onneksi viehe hajosi heti lähtösuoralle joten suoritimme Lunan kanssa tehokkaat viehetapot ja palasimme sitten lähtöpaikalle odottamaan vieheen korjauksia. Uusi yritys. Harmittavia aina nuo uudet startit heti kättelyssä, kun ensimmäisen räjähtävän startin jälkeen pitää jostain löytyä tehoa vielä siihen toiseen rutistukseen.

Toinen startti onnistui, ja ampaisimme matkaan. Reittivalinnoista johtuen olin välillä edellä, välillä taas Luna, ja painelimme kumpikin eteenpäin täyttä häkää.. Vieheen kaartaessa montun toiseen päähän (pois mamman näkösältä) tapahtui jotain ja tein kunnollisen kuperkeikan. No jatkoin matkaa kuitenkin edelleen voitontahto mielessä ja saavuin vieheelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nenä, suu ja silmät olivat kyllä täynnä hienon hienoa hiekkaa. Kerrankin tuntui heti maaliin tultua että muutama hörppäys vettä olisi samalla hetkellä paikallaan.

Lähettäjä käski mamman viemään minut eläinlääkärin kautta, jotta katsotaan tuliko kuperkeikasta ruhjeita. Askelsin kyllä ongelmitta, joten ensin mamma luuli ettei mitään sattunut, mutta kun pääsimme eläinlääkärille, vuosi vasen kannusvarvas jo ihan selkeästi. En tiedä olinko astunut vieheen narun päälle (niin että se leikannut varpaan) vai taittuiko tuo kuperkeikassa jotenkin. Lopputulos oli kuitenkin ettei finaaliin olisi tassuvammaisena asiaa..

Mamma ja iskä kuulivat myöhemmin että kuperkeikkani oli ollut melko hurjaa katsottavaa, saimme kuulemma olla tyytyväisiä ettei luita mennyt poikki. Tuollainen yhden (ei astelemiseen vaikuttavan) varpaan telominen ei loppujen lopuksi ollut mikään katastrofi, varsinkin kun aikaa parantua ennen seuraavia kisoja on ihan kunnolla. Katkenneilla luilla olisi tämä kausi ja pahimmillaan koko ura ollut ohi..

No, eipä finaaliin olisi tarvinnut muutenkaan osallistua, likat olivat juosseet niin napakasti kumpikin että hävisin pisteissä selkeästi. Ja kun kyseessä oli tällaiset arvokisat, oli karsintakin napakampi, vaikka periaatteessa olin vielä kiinni sertin arvoisessa suorituksessa 215 pisteelläni, ei tuolla ollut asiaa finaaliin. Niinpä pääsimme kotimatkalle. Harmitti toki sinänsä ettei likkojen juoksua nähnyt, tämähän oli ensimmäinen kerta kun Luna ja Aati juoksivat samassa lähdössä, mutta tuntui mielekkäämmältä ajella pitkä matka kotiin mahdollisimman pian..

Vaikka oma suoritus päättyi epäonnistumisen takia kolmanteen sijaan, ei harmittanut hävitä näin hyville menijöille. Ja voin olla ylpeä kuuluessani pentueeseen josta on nyt tähän mennessä juoksurintamalla saavutettu EM 1. ja 2. sija ja ”SSM” /SVKL 1. sija..