Joulukuinen ulkoiluhetki..

Tänään olisi tietojen mukaan ollut ensimmäinen talvinen ulkoilu tuomarinkartanolla, mamma päätti kuitenkin että saamme veikan kanssa ulkoilla ihan omilla kulmilla.. "Pelto" on mutainen jolla ei kasva oikein mitään, eli kun keli on reilusti plussalla niin alusta on mukavan pehmoinen juosta... Saisi kyllä hiljalleen alkaa sitä lunta tulla, joulukuun viimeiset hetket on menossa, eikä vielä tietoakaan talven alkamisesta..

Jäähyväiset Pieczarka-mammalle,

Tänään tuli suru-uutinen. Vanhuus vei voiton upeasta Pieczarkasta. Lepää rauhassa vihreämmillä saalistusmailla mamma, perintösi elää vahvana koko polskis-pentueessa.

Uusia värejä lahdesta..

Nyt olikin mamman ja minun ensimmäinen näyttely kahdestaan. Iskä oli niin flunssainen että todettiin viisaammaksi jättää tuo kotiin potemaan oloaan. No paikkahan oli entuudestaan tuttu eikä ajomatkakaan ollut kummoinen joten eiköhän me mamman kanssa selvitä.

Ilmoittautumisen perusteella meidän piti olla ainokainen polski paikalla, joten enempi tai vähempi "kunhan mennään"-ajatuksella mamma lähti tuonne. Yllätys olikin melkoinen kun paikalle saavuttaessa havaittiin että onhan täällä toinenkin polski. Tosin kovin eri sarjoissahan me kisasimme, Quatrain's Cytra Swanlake kun on moninkertainen voittaja ja veteraani. No oltiinhan me sitten rodun paras kisassa yhtä aikaa samassa kehässä ja mamma ei meinannut uskoa silmiään kun tuomari antoikin minulle ROP ruusukkeen.

Kiitos kuvasta Sarri Alanteelle.

Kehän jälkeen mamma soitti iskälle ja kysyi ihan vaan varmistukseski että mitäs se nyt oikein tarkoittikaan kun saatiin puna-keltainen ruusuke..? Eli sitten oli suuntana ROP-kehä.

Aikaa sai kulutella, käytiin panta ja hihnaostoksilla, pariin otteeseen pihalla ja ihmeteltiin. Mamman työtuttu oli paikalla tyttärensä ja pienen valkoisen koiransa kanssa. Tyttö osallistui junior-handler kisaan ja halusi kokeilla vähän isomman koiran handlausta. No mamma antoi kokeilla miten minun kanssani pärjäisi. En tietenkään ollut oikein kiinnostunut, en makupaloista en suun naksauksista, enkä varsinkaan siitä että minua yritettiin asetella johonkin seisoma-asentoon. Lopputuloksena näytin sitten siinä käytävällä luppakorvaiselta dromedaarilta, joten likka totesi ettei hän taida viedä minua kehään...

No ROP-kehästä ei ole mitään kerrottavaa.. tulipahan käytyä.

HVK:n syysmaastot

Viikon palautumisen ja kevyen treenauksen jälkeen oli sitten vuorossa Helsingin Vinttikoira Kerhon syysmaastot. Näihin kisoihin oli ilmoittautunut enemmänkin polskeja ja meitä polskiksiakin oli peräti kolmin kappalein.

Tänään veikka sai jäädä kotiin, pikkusisko Aprilia kun oli tulossa meidän mukana kisoihin. Tuomarinkartano on muutenkin niin lyhyen matkan päässä että sinne ja takaisin ajaa kuitenkin realistisen ajan puitteissa, joten veikan ulkoilunkaan suhteen ei ollut mitään paniikkia. Eli aamutuimaan mamma, iskä ja minä hypättiin autoon ja suunta kohti Järvenpäätä josta mamma oli sopinut noukittavan Apri kyytiin. Likka autoon ja suunta kartanolle.

Kartanolla olivatkin jo muut paikalla valmiina joten ei muuta kuin ilmoittautumaan ja odottamaan eläinlääkärin tarkistusta. Kisaavien koirien lisäksi paikalla olivat myös kisaturistit Pinni ja Letti.

Eläinlääkäri kuunteli sydämet ja tarkisteli tassut ja katsoi vielä liikkumisenkin.

Minä ja Apri emme halunneet kiivetä tarkistustelineelle, muutenkin siskoa pikkasen epäilytti lekurin toiminta, mutta saimme kaikki luvan kisata.

Tarkistuksen jälkeen oli aika siirtyä varsinaiselle kisapaikalle joka oli puolisen kilometriä keskuksen takana, pellolla. Kartanon pururadalla näytti olevan ruuhkaa, läheisen koulun oppilailla oli liikuntapäivä, joten runsaasti juoksevia, käveleviä ja raahustavia koululaisia ramppasi ohi jatkuvasti. Minulla oli taas lämmittelyvarusteina pleese-pukuni ja siskolle lainasin kylpytakkini lämpömanttelin alle, siskon "takki" kun oli oikeasti afgaanin, niin tuo näytti vähän pesussa kutistuneelta..

Sitten oli starttien vuoro, minun pariksi oli arvottu Boruta. Vaikkemme Borutan kanssa ole parhaita kaveruksia, niin juoksu sujui kuitenkin oikein mallikkaasti. Olimmehan lämmitellessa hetken hölkötelleet pururataa rinnakkain, noin niinkuin totuttautumismielessä. Kummallakin oli tuntuviksi vain viehe mielessä joten sinänsä oli aivan sama kuka siihen vierelle oli tulossa juoksemaan.

Tähän väliin kiitos Arto Ojanperälle onnistuneista kuvista!!

Seuraavana parina juoksivat Ataman ja Aprilia (mammalla oli melkoinen hötäkkä "palauttaa" minut lähtöpaikalle pideltäväksi, napata Apri ja juosta pieni lämmittelylenkki siskon kanssa ja sännätä lähtöön.) Viimeisenä juoksi sitten Aati yksinään.

Täytyy todeta että melkoisen hyvät ensimmäiset kisajuoksut siskolikoilla, Apri sai ensimmäiseltä kierrokselta 263 ja Aati 249 pistettä, minä olin kolmantena 231 pisteelläni, meidän "veteraanit" ottivat alkuerän rauhallisemmin, hiukan menttaliteetilla jotta juoskoon nuoremmat, meillei ole niin kiire.. finaaleihin selvisi neljäntenä Ataman.

Kartanolla tahti olikin toista tahtia kuin mihin opimme Kalvitsassa, eli koko päivää ei tarvinnut odotella, vaan odotusta oli vain sen verran mitä eläinlääkäri käski pitää starttien väliä. Pientä liikuskelua, hiukan veden tyrkytystä ja parin minuutin lepohetki autossa. Sitten olikin taas jo aika mennä eläinlääkärin tarkastukseen ja toisen kierroksen arvonta. Nyt pareina olikin sitten pojat eli minä ja Ataman ja toisena parina tytöt eli Aati ja Apri. Tässä likkojen finaalijuoksu.

Finaalijuoksujen jälkeen ei tarvinnut kauaa odotella, vaan heti kun ennätimme takaisin vinttikoirakeskukselle oli vuorossa palkintojen jako. Tuon jälkeen sitten kuvattiin kartanon voittajat, Aati oli voittanut meidän sarjan ennätyspisteillä. Ataman voitti puolestaan HSKP mestaruuren, Apria ja minua ei laskettu kun emme kumpikaan asu helsingin seudulla. Muilta osin tulokset olivat seuraavat (suluissa erien pisteet)

1. Polskis Aprilia (263+270) 533 SERTK
2. Polskis Alfa Romeo (231+225) 456 SA
3. Bassebastioni Ataman (208+217) 425 SA HSKP 1.
4. Polskis Audi TT (249+173) 422 SA HSKP 2.
5. Boruta Ovidius 162 HSKP 3.

Sitten oli ryhmäkuvan vuoro.

Kuvauksen aikana paikalle tuli myös velipoika Lenni, jolle jouduin osoittamaan mustasukkaisuuteni Aprista.

Lenni on kyllä komean näköinen versio pitempikarvaisesta polskista. Sisko ja minä päästiin lepäilemään autoon siksi aikaa kun mamma ja iskä nauttivat kahvia ja muita herkkuja joita Lea ja Piia olivat järjestäneet epävirallisen tapaamisen kunniaksi. Päivän kruunuksi vielä osa polskeista luovuttivat verinäytteensä Hannes Lohen geenipankkiin.

Aprin mamma soitti jossain vaiheessa ja kysyi miten oli päivä mennyt, mamma totesi vain että nyt on vähän hoppu, kerrotaan sijoitukset kun palautetaan likka. No suuri oli kyllä Aprin mamman hämmennys kun palautettiin likka kaikkien palkintopystien ja ruokasäkkien ja kiertopalkintojen keralla.. Kuulemma sisko oli nyt kyllä ansainnut kunnon lämmittelymanttelin ja jotain herkkujakin..

Per aspera ad astra Kalvitsa.

Tänä viikonloppuna oli sitten vuorossa se odotettu ensimmäinen virallinen maastokisa. Kirjahyllyssä keväästä lähtien odottanut maastojuoksukirja saisi vihdoin ensimmäiseen merkintänsä.

Suunnitelmissa oli lauantaina mennä ajoissa nukkumaan, sillä kisoihin lähtö olisi sunnuntaina hyvin hyvin aikaisin. No kahdeksan maissa illalla mamma ajatteli laittaa kisarepun valmiiksi, juoksupanta oli jo kaulassa, koppa oli valmiina autossa ja mantteli saataisiin lainaan. Kisakutsu ja kilpailukirja laukkuun, kamera ladattu ja rekkari kameralaukussa... Mutta, mutta. Mamma tuli huolestuneena yläkerrasta, rekkari ei ollutkaan laukussa. Aivan varmasti Porvoon näyttelyn jälkeen mamma oli ottanut näyttelyn arvostelun kameralaukusta, siirtänyt talteen ja laittanut rekkarin takaisin laukkuun ajatuksella että kamera lähtee kuitenkin kisoihin mukaan, joten rekkari olisi sielä valmiina... olisiko tärkeiden papereiden joukossa takan reunuksella? Ei! Olisiko muuttolaatikossa joissa on kirjahyllystä otetut tavarat? Ei. Olisiko muissa muuttolaatikoissa? Ei! Mamma kävi uudestaan katsomassa kameralaukun, etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat mieleen tulevat paikat. Iskä tarkisti kameralaukun, auton penkin aluset ja varmuuden vuoksi toisenkin auton jos rekkari vaikka sittenkin olisi hypännyt sinne. EI, EI, Ei... Puolilta öin mamma oli valmis antamaan periksi, ajatuksella että jos rekkaria ei löydy, on turha ajella mikkeliin kuulemaan tyly tuomio ettei ilman rokotustodistuksia kisata. Viesti kisakumppanille, meiltä taitaa jäädä kisat väliin.. Onneksi kehoitettiin vielä katsoman autosta, vielä etsimään, pakkohan sen jostain on löytyä. Iskä kävi vielä kerran katsomassa auton. Mamma ja iskä alkoi olla varmoja että rekkari oli jäänyt vanhalle talolle, tuonne pääsisi kyllä tarkistamaan, mutta ajomatkaa kertyisi sitten liki 130 km, eli parin tunnin keikka, jos rekkari ei olisikaan sielä.. Mamma päätti vielä kerran katsoa kameralaukun (5 kerta) ottaa tällä kertaa ihan kaikki tavarat (kamera, salama ja piuhoja) pois jos vaikka tuo pienen pieni rekkari kaivautuisi esiin... Kamera pois, laukun sisäläppä, joka oli painunut laukun selkämystä vasten, liikahti. Sieltä liukui esiin rekkari.. Mamma ei tiennyt itkeäkkö vai nauraa.. äkkiä viesti että rekkari löytyi ja kisoihin ollaan taas matkalla.. Äkkiä nukkumaan (kello oli jo yli yksi yöllä) ja varmuuden vuoksi kaikki mahdolliset herätyskellot ja kännykät hälyttämään ettei nukuta pommiin. Minä ja veikka oltiin toki jo monta tuntia vedetty unta palloon..

Aamulla (?!?) klo 4 soi herätyskello. Joukko erittäin unisia kömpi vällyistä ylös. Veikka ja minä saatiin aamupalaksi hiukan leipää ja raejuustoa ja mamma ja iskä söivät pari voikkaria ja kahvia. Sitten porukka autoon. Oltiin veikan kanssa ihan innoissamme. Veikka pääsi mukaan lähinnä sen takia että joutuisi muuten olemaan liian pitkän ajan yksin kotona.

Ulkona oli aivan uskomaton sumu, ja vielä kun iskä totesi meidän reissuvehkeen toisen lähivalon olevan pimeänä niin matkanteko oli aika extreamea.. Onneksi aikaa oli varattu tarpeeksi joten ei tarvinnut hötkytä ja kaahata.. Mamma yritti ottaa alkumatkasta kuvan todistusaineistoksi, mutta vasta kuuden maissa alkoi olla niin valoisaa että edes osa sumuisuudesta todentui kuvaan:

Pysähdyimme pissipaussilla kuortissa, mamma päästi veikan ja minut käymään bensiksen pihalla olevassa "ulkoiluaitauksessa". Luimme postit ja teimme tarpeet. Iskän kävellessä auton ja aitauksen luo totesin että pakko päästä iskän luo: otin pari juoksuaskelta ja loikkasin komeassa kaaressa aitauksen yli ja rinnettä ylös iskän luo. Mamma ja iskä eivät voineet kuin nauraa, kotiin kuulemma tarvitaan sitten ainakin 150 centtien aitaus..

Saavuimme perille hyvissä ajoin, ja kävimme tekemässä pienen kävelylenkin jonka jälkeen sain sitten päälleni puvun että lihakset pysyvät lämpiminä.

Väkeä kertyi sumuiselle pellolle auto kerrallaan. Mospankin saapui väkensä kanssa ja suuntasimme eläinlääkärin tarkistettavaksi. Hyväksytyn tarkastuksen jälkeen kävimme kävelemässä ja kuluttamassa aikaa tutkaillen nurkkia ja mantuja. Toivottavasti sumu haihtuisi ennen kisan alkua, sillä muuten olisi ainakin katsojilla vaikeuksia seurata niin vieheen kuin koirien menoa.

Sitten odoteltiin. Välillä käveltiin, välillä seisoskeltiin. Odottavan aika tuntui pitkältä, vaikka olihan mukava seurata toisten suoritusta. Onneksi olimmekin suhteellisen alkupään juoksijoita.

Sitten vihdoin ja viimein oli meidän startin vuoro:

Mamma ja iskä olivat todella ylpeitä juoksustani. Hieno suoritus ensimmäiseksi kisakseni. Sitten odottamaan pisteitä. Kävelimme pienen palauttelu-lenkin. ja katsomaan pisteitä: Wow 234, tuolla mennään kirkkaasti finaaliin. Ja taas odottelemaan, finaalit olisivat vasta sitten iltapäivän puolella. Vähän nukutun yön jäljiltä painuimme autoon ottamaan pikku tirsat.

Iltapäivän puolella suosi sää sitten kunnolla, aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja alkoi tulla todella lämmin. Mamma oli paussin aikana kysynyt toimistolta, josko veikka saisi juosta koekaniinina uuden radan, ja portugalin podengojen finaalin jälkeen kun rata muutettiin isommille roduille sopivaksi, oli veikka ensimmäisenä juoksijana. Siinä oli varmasti taas virallisten rotujen harrastajilla ihmettelyä kun howachart painoi into piukassa menemään.. Sitten juoksivat Ibbet ja seuraavana olikin sitten minun ja Mospanin finaali Hienosti meni finaalijuoksukin, ei ihan yhtä hyvillä voimin kuin alkuerä.

Taas odoteltiin sitten jonkin moinen tovi, ja sitten palkintojen jakoon: Palkintopöytä näytti hienolta. Alkuun kiiteltiin asianmukaisesti järjestäneet (tikkatauluilla), sillä ilman näitä tekijöitä ei olisi koko juoksuja olemassa. Kuunneltiin ylituomarin puhe, jossa oli myös tietoja juuri euroopassa käynnissä olevista kisoista joissa oli suomalaisillakin hyvää menestystä ja lisää pystejä odotettavissa. Mamma ei voinut peitellä riemuaan kun palkintojen jaossa polskien osalta kutsuttiin palkittavaksi Polskis Alfa Romeo, kokonaispisteillä 448 ja SERTI.

Minä tiedostin heti että nämä palkintoruokasäkit tuli minulle... ;)

Kotimatkalla poiketiin vielä kasvattajalla morjestamassa Aatu-iskää ja Piezarca-mammaa ja tietysti ihanaa kasvattaja perhettä. Ihmisiä hellittiin ruokapöydän herkullisilla antimilla. Siitä oli hyvä jatkaa loppusiivu kotiin.

Illalla mamma vielä totesi että historia toistaa itseään: 4 vuotta sitten, kun Aatu iskä oli juossut ensimmäisen oman kisansa (tuokin mikkelin tuntumassa), oli yhteispisteet olleet samat: 448.

Kiitos kaikille osapuolille ihanasta kisapäivästä. Ensi viikolla sitten HVK:lla..

Lähes täydellinen..

Eilen oli vuorossa Porvoon koiranäyttely, jonne kokoontuikin hyvä kattaus sukulaisia..

Aprilia, Alfa Romeo, Audi TT, ja Bassebastion Ataman.

Päivä oli kaikin puolin erittäin mukava, vaikka kehä venyi ja paukkui niin että odotteluaikaa ehti kertyä pitkälle toista tuntia (olettamuskin oli että aikaisintaan puoli kahdelta pääsemme kehään ja paikalla oli oltava puoliltapäivin). No otimme tietysti odottelusta ilon irti siskojen kanssa. Ataman yritti olla niin "vanhaa herraa" mutta kummasti tuokin olisi halunnut telmiä meidän kanssa.. Välillä mamma kyllä piti minulle seisoskeluharjoituksia.. Tylsäääääää...

Tosin onneksi sain katsella edes mitä kehissä tapahtui..

Tutustuin ja ihastuin mitä hurmaavimpaan farkku-neitoon, mutta saman lauman uros Diego (galgo) oli jonkin verran mustis meidän tuttavuuden hieromisesta..

Tein myös tuttavuutta herttaisen 6 kk ikäisen italiano-tytön kanssa, meillä olisi ollut kovin yhteneväinen mielipide leikkimisestä, mutta mamma ei antanut mahdollisuutta vapaaseen telmimiseen, mikä lienee sinänsä hyvä kun ottaa huomioon koko eromme, tytsy painoi n 4 kg ja minä 35...

Jouduin (pääsin) meistä ensimmäisenä kehään. Tuomarina oli Italialainen Ernesto Capra, pitkän linjan tuomari ja koirakasvattaja (kasvattaa kuulemma Eltsuja eli basset houndeja). Jostain syystä en oikein halunnut näyttää hampaita tuolle tuomarille.. joten mamma joutui esittelemään purukalustoni ja sittenkin yritin pyristellä vastaan... enhän minä muuten, mutta kun ei muistettu pestä hampaita aamulla....

Seuraavaksi kehässä oli Ataman ja sen jälkeen päästiin kisaamaan paras uros tittelistä. Ataman valittiin luonnolliseti parhaaksi urokseksi, minullekin annettiin hyvät arvostelut ja kerrottiin että olisin täydellinen kunhan saan lihakseni kasvamaan kunnolla.. no kieltämättä Atamanin muskeleihin verrattuna olen aikamoinen kukkakeppi.. Sain silti varasertin, eli lähes täydellinen..

Seuraavaksi kehässä olivat Aprilia ja Aati, likat kisasivat eri luokissa, toinen junioreissa ja toinen nuorissa, meidän iässä kun on monta vaihtoehtoa varaa valita.. Aatista tuli sitten paras narttu ja loppujen lopuksi myös rotunsa paras. Aprilia ja minä kisasimme sitten vielä Royal Caninin omasta erikoisuudesta eli rodun paras juniori-tittelistä, ja Aprilia vei voiton siinä. Voinee sanoa että likat putsasivat pöydän mennen tullen..

Päivä oli pitkä vaikka meidän ei tarvinnut ryhmäkehään jäädäkään. Ennen kotiinlähtöä kävimme tekemässä minulle pantatilauksen Hollolan nahkapajalta, vanha puolikuristavani kun on venähtänyt niin että teen vähän väliä houdineita sen kanssa.. Nyt on sitten tulossa kunnon jytky jonka luulisi kestävän minunkin vauhdissa.. Kotimatkalla heitimme Atamanin junalle, ja pienen keskustelun jälkeen (kuka matkaa missäkin kohden) otin pienet nokoset käyttäen Atamania tyynynä. Harvalla pojalla sitä on muotovalio tyyny..

Erittäin mukava päivä, kiitokset kaikille mukana olleille.. Illalla mamma sitten ilmoitti minut ensimmäisiin virallisiin maastokisoihini, Mikkeliin.

Hetkiä hyvinkäällä...

Mamma vei veikan ja minut yhdessä naapurin likan kanssa Hyvinkäälle ratatreeneihin. Tällä kertaa juoksimme veikan kanssa vain 280 metrin pätkät . Wänestä mamma onnistui ottamaan kuvia kun sai apua lähettämisessä (veikka ei ole oikein koppiorjentoitunut joten vietti-intoa vahvistettiin handslipillä)

Meinasi kyllä lähettäjä lähteä lentoon kun veikka oli niin täpinöissään.. Jotain alle 22 sekunnin oli tuo veikan aika, katsotaan tarkemmin kun tulokset tulee nettiin...

Minä juoksin taas perinteisen kaavan mukaan suljetusta kopista ja hienosti vedinkin, olen ilmeisesti niin orjentoitunut tuohon 350 metrin kopilta poistumiseen että kävin nytkin kääntymässä tuon portin luona ja juoksin sitten suoraan mamman luo.. minun aikani oli jotain alle 21 sekunttia..

Siskolikka Aatikin oli paikalla, ja ilmeisesti hienosti veti siskokin (mamma ei oikein ehtinyt keskittyä siihen seuraamiseen kun piti Aatin juoksun aikaan valmistautua veikan suoritukseen)

Viime viikolla olin Mospanin kanssa testaamassa maastoyhteistyötä ja ensi viikolla olisi taas tarkoitus suunnata maastoon (jos vaan on treeniä tyrkyllä) sitten onkin treenitön pätkä ennen Mikkelin kisoja... alkaa jo vähän kisa-ajatus jänskättää...

Elokuun päivät ja pimenevät illat..

Paljon on viime aikoina tapahtunut, niin paljon ettei edes pieniä merkintöjä ole saanut blogiin aikaiseksi.. tässä kuitenkin hiukan kuvasatoa tältä illalta, yhdistelmällä elokuinen ilta-aurinko, polski ja mamma testaamassa kameran säätöjä..

Huomio kiinnittyneenä naapurin pihamaalle.. (mamma muokkasi kuvasta hihnan pois, ja samalla lähti minun partakarvat.. kiitos vaan)

Tuolla menee lentokone.. Kuvitteleekohan pieni vinttikoira koskaan osaavansa lentää kuin taivaan linnut...?

Tähän kuvaan mamma on tyytyväinen, sille ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin siirtää koneelle... Ilmekin on aika jees...

Ja lopuksi hiukan gangsta-meininkiä, yo brother!
Tästä tehdään meidän levyn kansikuva sitten kun levy julkaistaan.... wuf wuf!

Mualaiselämää..

Lauantaiaamuna iskällä oli herätyskelloja kaksin kappalein soimassa todella aikaisin (ainakin mamman ja minun mielestä). No aamun puuhaaminen ja pakkaaminen alkoi ja ennen puolta kahdeksaa iskän auto starttasi kohti espoota. Mamma järjesteli hetken verran huushollia ja pakkasi meidän reissuriiselin maalle lähtöä varten, ja puoli kymmenen maissa me sitten suuntasimme kohti Sulkavan mummulaa..

Matka meni kaikkiaan nopeasti, kerrankin veikka ja minä olimme käyneet kunnolla pissillä ja kakilla ennen liikkeelle lähtöä, joten auton tankkausta ja mamman pissipaussia Heinolassa (jossa onnistui vielä bensiksellä näkemään tutun ja antamaan häämeikkausohjeita) lukuunottamatta matka meni sujuvasti ja kaarroimme mummulan pihaan hyvässä aikataulussa.

Poikkeuksellinen tilanne kun paikalla oli koko mamman sisarusparvi, ja näin ollen myös mamman siskon uusin perheenjäsen - Pomo. Pomo on sakemannin, collien ja ajokoiran sekoitus. Ja kuten mamma totesi, tuosta turbo-pakkauksesta tulee mieleen vanha Aatu, tai siis se mitä Aatu oli pentuna... :)

Mummu totesi että hän oli ollut sitä mieltä että Pomo juoksee lujaa, no jostain kumman syystä ei noilla pikku jaloilla vielä pysytty kunnolla minun ja wänen vauhdissa, vaikka sitkeästi pomo kyllä yritti.. Mamma piti minua varmuuden vuoksi auton perässä hihnassa, joten valtaosan aikaa olin pikkusankarin tavoitettavissa, mutta sitten kun mentiin pellolle juoksemaan niin Pomo ja Wäne saivat tehdä yhteistyötä yrittäessään pysäyttää revittelyäni, eivätkä onnistuneet.. Ähä!

Kun ihmiset menivät heinäpellolle keräämään paaleja, jouduin minä (ja välillä Wänekin) jäämään pihalle kytkettynä, kuulemma muuten olisimme saaneet olla mukana, mutta kun aloimme wäntyn kanssa kilvan merkkailla heinäpaaleja... : Ihmisten tyhjentäessä paalikuormaa saraniin, auttoi pomo minut irti hihnasta, maitohampailla saa hyvin nopeaan natustettua hihnan paloiksi, joten karkasimme rantaan uimaan ja peuhaamaan.

Välillä jouduimme toki Wäntyn kanssa muistuttamaan Pomolle kuka onkaan se todellinen pomo tässä laumassa, mutta hyvin osasi pikkumies ottaa paikkansa lauman pohjimmaisena.

Kaikkineen oikein mukava viikonloppu, jos ei oteta lukuun häiritseviä kärpäsiä joita tuntui sisällä ja ulkona piisaavaan oikein urakalla. Onneksi mummu löysi meille sitten kärpäsverkkokatoksen joten toisen yön saimme nukuttua kohtuullisesti mamman vieressä, kärpästen suristessa katoksen ulkopuolella.