Per aspera ad astra Kalvitsa.

Tänä viikonloppuna oli sitten vuorossa se odotettu ensimmäinen virallinen maastokisa. Kirjahyllyssä keväästä lähtien odottanut maastojuoksukirja saisi vihdoin ensimmäiseen merkintänsä.

Suunnitelmissa oli lauantaina mennä ajoissa nukkumaan, sillä kisoihin lähtö olisi sunnuntaina hyvin hyvin aikaisin. No kahdeksan maissa illalla mamma ajatteli laittaa kisarepun valmiiksi, juoksupanta oli jo kaulassa, koppa oli valmiina autossa ja mantteli saataisiin lainaan. Kisakutsu ja kilpailukirja laukkuun, kamera ladattu ja rekkari kameralaukussa... Mutta, mutta. Mamma tuli huolestuneena yläkerrasta, rekkari ei ollutkaan laukussa. Aivan varmasti Porvoon näyttelyn jälkeen mamma oli ottanut näyttelyn arvostelun kameralaukusta, siirtänyt talteen ja laittanut rekkarin takaisin laukkuun ajatuksella että kamera lähtee kuitenkin kisoihin mukaan, joten rekkari olisi sielä valmiina... olisiko tärkeiden papereiden joukossa takan reunuksella? Ei! Olisiko muuttolaatikossa joissa on kirjahyllystä otetut tavarat? Ei. Olisiko muissa muuttolaatikoissa? Ei! Mamma kävi uudestaan katsomassa kameralaukun, etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat mieleen tulevat paikat. Iskä tarkisti kameralaukun, auton penkin aluset ja varmuuden vuoksi toisenkin auton jos rekkari vaikka sittenkin olisi hypännyt sinne. EI, EI, Ei... Puolilta öin mamma oli valmis antamaan periksi, ajatuksella että jos rekkaria ei löydy, on turha ajella mikkeliin kuulemaan tyly tuomio ettei ilman rokotustodistuksia kisata. Viesti kisakumppanille, meiltä taitaa jäädä kisat väliin.. Onneksi kehoitettiin vielä katsoman autosta, vielä etsimään, pakkohan sen jostain on löytyä. Iskä kävi vielä kerran katsomassa auton. Mamma ja iskä alkoi olla varmoja että rekkari oli jäänyt vanhalle talolle, tuonne pääsisi kyllä tarkistamaan, mutta ajomatkaa kertyisi sitten liki 130 km, eli parin tunnin keikka, jos rekkari ei olisikaan sielä.. Mamma päätti vielä kerran katsoa kameralaukun (5 kerta) ottaa tällä kertaa ihan kaikki tavarat (kamera, salama ja piuhoja) pois jos vaikka tuo pienen pieni rekkari kaivautuisi esiin... Kamera pois, laukun sisäläppä, joka oli painunut laukun selkämystä vasten, liikahti. Sieltä liukui esiin rekkari.. Mamma ei tiennyt itkeäkkö vai nauraa.. äkkiä viesti että rekkari löytyi ja kisoihin ollaan taas matkalla.. Äkkiä nukkumaan (kello oli jo yli yksi yöllä) ja varmuuden vuoksi kaikki mahdolliset herätyskellot ja kännykät hälyttämään ettei nukuta pommiin. Minä ja veikka oltiin toki jo monta tuntia vedetty unta palloon..

Aamulla (?!?) klo 4 soi herätyskello. Joukko erittäin unisia kömpi vällyistä ylös. Veikka ja minä saatiin aamupalaksi hiukan leipää ja raejuustoa ja mamma ja iskä söivät pari voikkaria ja kahvia. Sitten porukka autoon. Oltiin veikan kanssa ihan innoissamme. Veikka pääsi mukaan lähinnä sen takia että joutuisi muuten olemaan liian pitkän ajan yksin kotona.

Ulkona oli aivan uskomaton sumu, ja vielä kun iskä totesi meidän reissuvehkeen toisen lähivalon olevan pimeänä niin matkanteko oli aika extreamea.. Onneksi aikaa oli varattu tarpeeksi joten ei tarvinnut hötkytä ja kaahata.. Mamma yritti ottaa alkumatkasta kuvan todistusaineistoksi, mutta vasta kuuden maissa alkoi olla niin valoisaa että edes osa sumuisuudesta todentui kuvaan:

Pysähdyimme pissipaussilla kuortissa, mamma päästi veikan ja minut käymään bensiksen pihalla olevassa "ulkoiluaitauksessa". Luimme postit ja teimme tarpeet. Iskän kävellessä auton ja aitauksen luo totesin että pakko päästä iskän luo: otin pari juoksuaskelta ja loikkasin komeassa kaaressa aitauksen yli ja rinnettä ylös iskän luo. Mamma ja iskä eivät voineet kuin nauraa, kotiin kuulemma tarvitaan sitten ainakin 150 centtien aitaus..

Saavuimme perille hyvissä ajoin, ja kävimme tekemässä pienen kävelylenkin jonka jälkeen sain sitten päälleni puvun että lihakset pysyvät lämpiminä.

Väkeä kertyi sumuiselle pellolle auto kerrallaan. Mospankin saapui väkensä kanssa ja suuntasimme eläinlääkärin tarkistettavaksi. Hyväksytyn tarkastuksen jälkeen kävimme kävelemässä ja kuluttamassa aikaa tutkaillen nurkkia ja mantuja. Toivottavasti sumu haihtuisi ennen kisan alkua, sillä muuten olisi ainakin katsojilla vaikeuksia seurata niin vieheen kuin koirien menoa.

Sitten odoteltiin. Välillä käveltiin, välillä seisoskeltiin. Odottavan aika tuntui pitkältä, vaikka olihan mukava seurata toisten suoritusta. Onneksi olimmekin suhteellisen alkupään juoksijoita.

Sitten vihdoin ja viimein oli meidän startin vuoro:

Mamma ja iskä olivat todella ylpeitä juoksustani. Hieno suoritus ensimmäiseksi kisakseni. Sitten odottamaan pisteitä. Kävelimme pienen palauttelu-lenkin. ja katsomaan pisteitä: Wow 234, tuolla mennään kirkkaasti finaaliin. Ja taas odottelemaan, finaalit olisivat vasta sitten iltapäivän puolella. Vähän nukutun yön jäljiltä painuimme autoon ottamaan pikku tirsat.

Iltapäivän puolella suosi sää sitten kunnolla, aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja alkoi tulla todella lämmin. Mamma oli paussin aikana kysynyt toimistolta, josko veikka saisi juosta koekaniinina uuden radan, ja portugalin podengojen finaalin jälkeen kun rata muutettiin isommille roduille sopivaksi, oli veikka ensimmäisenä juoksijana. Siinä oli varmasti taas virallisten rotujen harrastajilla ihmettelyä kun howachart painoi into piukassa menemään.. Sitten juoksivat Ibbet ja seuraavana olikin sitten minun ja Mospanin finaali Hienosti meni finaalijuoksukin, ei ihan yhtä hyvillä voimin kuin alkuerä.

Taas odoteltiin sitten jonkin moinen tovi, ja sitten palkintojen jakoon: Palkintopöytä näytti hienolta. Alkuun kiiteltiin asianmukaisesti järjestäneet (tikkatauluilla), sillä ilman näitä tekijöitä ei olisi koko juoksuja olemassa. Kuunneltiin ylituomarin puhe, jossa oli myös tietoja juuri euroopassa käynnissä olevista kisoista joissa oli suomalaisillakin hyvää menestystä ja lisää pystejä odotettavissa. Mamma ei voinut peitellä riemuaan kun palkintojen jaossa polskien osalta kutsuttiin palkittavaksi Polskis Alfa Romeo, kokonaispisteillä 448 ja SERTI.

Minä tiedostin heti että nämä palkintoruokasäkit tuli minulle... ;)

Kotimatkalla poiketiin vielä kasvattajalla morjestamassa Aatu-iskää ja Piezarca-mammaa ja tietysti ihanaa kasvattaja perhettä. Ihmisiä hellittiin ruokapöydän herkullisilla antimilla. Siitä oli hyvä jatkaa loppusiivu kotiin.

Illalla mamma vielä totesi että historia toistaa itseään: 4 vuotta sitten, kun Aatu iskä oli juossut ensimmäisen oman kisansa (tuokin mikkelin tuntumassa), oli yhteispisteet olleet samat: 448.

Kiitos kaikille osapuolille ihanasta kisapäivästä. Ensi viikolla sitten HVK:lla..