Kolmas päivä.

Rankka päivä. Viime yö meni enää yhdellä herätyksellä. Veikkakaan ei enää ärhennellyt minulle makuupaikasta sillä uusiojakomme mukaan minä nukun säkkituolissa ja veikka mamman jalkopäässä lattialla. Yöllä minulle iski melkoinen hätä ja vaativaan ääneen kerroin tarvitsevani pihalle tai muutoin joku saa siivota jälkiä. Onneksi mamma heräsi, päästi meidät ulos ja tein heti pisut ja iiiiiisot kakat. Mamma oli niin ylpä minusta.

Aamupäivä meni laiskotellessa, tosin jossain välissä taas vähän mitattiin ja puntaroitiin (tulokset samaa luokkaa kuin eilen) ja mamma leikkeli ensin veikan kynnet ja sitten minun. En suunnattomasti pitänyt tuosta mutta pienellä viekkaudella ja odottamalla että olin lähes unessa homma meni kivuttomasti.

Päikkäreideni jälkeen mamma ja iskä päättivät viedä meidät veikan kanssa lenkille. Minullekin otettiin hihna mukaan, sillä eilisen pienen pellolle kävelyn perusteella mamma epäili että sukellan johonkin ojaan kuitenkin. Lähtiessämme liikkeelle iskä otti minut ensin syliin, sillä muutaman kymmenen metrin matka oli melkoista viidakkoa eivätkä minun jalkani vielä ihan olisi riittäneet (niinhän ne luuli). Kun pääsimme paremmalle polulle pääsin maahan ja voi vitsi kun veikan kanssa juoksimme kilpaa pitkin polkua. Pellon laittaan tullessa oli edessä iso oja, iskä nosti minut sen yli ja matka jatkui. Pellon kierrettyämme ja noustuamme pienelle mäen nyppylälle iskä ehdotti mammalle että me kaksi voisimme jo kääntyä takaisin ja iskä ja Wäne jatkaisivat pidemmän lenkin. No mamma halusi kuitenkin että pääsisin suolle asti. Jatkoimme siis sinne. Minulla näytti virtaa piisaavan joten jatkoimme vielä hiukan eteenpäin.

Veikka oli onnesta soikeana saadessaan kyntää pitkin hetteistä suota yltä päältä märkänä, suorastaan saukkomaisia sukelluksia ja teho treeniä uppo maastossa. Minäkin tykkäsin juoksennella rahkasammalilla ja loikkia ojien yli. Mamma nauroi että lenkki oli tasapuolinen, minä tepastelin kevyesti sammalten pinnalla ja wäne upposi vatsaa myöden. Tosin kyllä minullekin muutama vireharvio sattui.

Suorämminnän jälkeen saavuimme metsätielle, nyt en enää tykännyt matkasta ihan niin paljoa, olin märkä ja jo jonkin verran väsynyt. Niinpä iskä otti minut välillä syliin lämmittelemään. En kyllä kauaa viihtynyt vaan halusin taas jo mennä viipottaa veikan perässä. Metsätiellä meidät ohitti sauvakävelijä, ja toinen kävelijä ajokoiran kanssa. Varovaisesti nuuhkaisin ajokoiran kanssa kuonokkain, Wäne piti samalla kovaa metakkaa tien toisella laidalla. Veikka taisi olla huolissaan minusta.

Loppulenkin juoksin taas veikan perässä pitkin pellon laitaa ja metsäpolkua. Ja nyt tulin myös tuon ryteikköisemmän loppupätkän melkeen kokonaan omin jaloin, mamma kantoi vain viimeiset kymmenen metriä jotka olivat kaikkein pahimmat.

Formuloiden ajan otimme pientä unihuilia koko porukka ja sen jälkeen tuli vierailulle taas muutama uusi ihminen ja Elkku.

Elkku on bassetti, suunnilleen isoveikkani ikäinen ja ollut veikkani paras leikkikaveri. Nyt tilanne olikin hiukan muuttunut. Veikka oli minusta todella huolissaan ja Wänen ja Elkun välille meinasi yltyä oikein kunnon riita. Onneksi loppujen lopuksi veikka antoi minun ja Elkun leikkiä, sillä olimme samalla korkeudella, vaikka kieltämättä elkun painoluokka on samaa kuin veikan, ellei jopa enemmänkin..

Jonkin aikaa Elkun perheen vielä ollessa meillä, harjoittelimme veikan kanssa yksin kotona olemista. Ensin en ollut oikein moksiskaan, siis silloin kun veikka oli kanssani sisällä. Silloin kun olin hetken ihan yksin sisällä, en tykännyt siitä vaan lauloin serenaadia ja yritin yltää hyppäämään ovenkahvaan.

Illemmalla mamma yllätti minut vielä paheiden teiltä. Mamma oli luullut minun menneen säkkituoliin, mutta löydyinkin iskän sängystä....