Matkalla rataraaseriksi....

Olimme tänään kolmatta kertaa tälle kesälle ratatreeneissä (toinen kerta hvk:lla). Tällä kertaa iskäkin oli mukana kameran kanssa joten hiukan jotain todistusaineistoa tapahtumista:

Päivä näytti pahan sateiselta joten harkinnassa oli pääseekö treeneihin ollenkaan, onneksi iltapäivällä selkiintyi ja tuomarinkartanon nurmikin oli sopivasti kuivahtanut joten ei muuta kuin menoksi. Paikalla olimme jo heti kuuden jälkeen, silti saimme vasta numeron 45 joten runsaasti oli ihmettelyaikaa..

Paikalla oli taas jokunen suloinen pentu ja ihania suuria harmaita joille pääsin kertomaan alamaisuuttani. Luna ei tullutkaan vaikka kovin odotimme, mutta olihan tuolla muutama tuttu vipu ja monta uutta tuttavuutta.

Mamma lämmitteli lihakseni kävelytyksillä ja olimme hyvissä ajoin valmiina odottamassa vuoroa aidan vieressä. Seurasin silmä kovana joko olisi minun vuoroni, vielä muutama..

Kävin välillä jopa aidan raosta kysymässä lähettäjältä joko saisin tulla juoksemaan, mutta mamma sanoi että vielä pari..

Kun sitten vihdoin pääsin aitauksen sisäpuolelle, oli mammalla pitelemistä että sai minut pysäytettyä sen verran että sai hihnan irti kaulapannasta. Tuon jälkeen kävelin tyynesti sisään lähtökoppiin. Tosin mammalla oli vaikeuksia saada ovi kiini, mutta se johtui vain siitä että pakarat oli tiellä.. Sitten viehe surahti edelle, portti kolahti auki ja tällä kertaa ampaisin suoraan vieheen perään.. (pari edellistä kertaa oli lähtö pienellä viiveellä ja ympäristöä ihmetellen)

Juoksin todella hienosti takasuoralle jossa hetkeksi himmailin ihmettelemään eikö kukaan tulekaan kanssani (viimeksi juoksin Lunan kanssa), mutta todetessani ettei kaveria näy radalla kiristin uudestaan tahtia ja juoksin tosi upeasti loppuun asti ja vielä yritin vieheellekkin..

juoksun jälkeen sai mamma ja iskä sitten Svenkalta hiukan lisäohjeita treenaukseeni, mm sen että tästä eteenpäin jos juoksen yksin en tarvitse kuonokoppaa. Kaverin kanssa juostessa tilanne on tietysti toinen, jo ihan turvallisuudenkin takia..

Ensi viikolla on sitten taas vuorossa hyvinkään rata (sään salliessa) tuonne pääsee sitten veikkakin kaveriksi, ja toivottavasti nähtäisiin taas pikkusiskokin..

Juhannuksen jälkeistä elämää..

Vietimme pitkän viikonlopun mökillä yhdessä Eltsun perheen kanssa. Kuva on to-pe väliseltä iltayöltä kun tassuviehe, johon Eltsu oli köytetty minun ja E:n karkumatkan ehkäisyksi, oli vielä suhteellisen ehjä... reilun puolen tunnin kuluttua olimme saaneet ihmiset huijatuksi niin että pääsimme tekemään pienen tutkimusmatkan Rimmin taakse.. josta mamma sitten nouti meidät.. Eipä E olisi pidemmälle tällä erää jaksanutkaan rämpiä..

Kaikkiaan aurinko helli, luonto tarjosi paljon mielenkiintoisia virikkeitä

(joutsenet, hanhet ja pääskyset) ja ekstrana ohjelmaan kuuluin käynti hiekkakuopalla.. Eltsu ei päässyt montulle mukaan, sillä tarvitsimme veikan kanssa vapaata revittelyä pitkin ihanan jyrkkiä rinteitä..

Välillä laskimme melkein veikan kanssa mäkeä pitkin rinteitä...

...välillä taas oli mahtavaa tähyillä maisemia pilvettömän taivaan alla...

...ja välillä vain kiitää montusta toiseen tutkaillen kaikkia otuoja hajuja..

Montulla menoa ei ollut haittaamassa edes veikan rautanaamio, jota tuo joutui muuten käyttämään taatakseen rauhallisen juhannuksen kaikille muille...

Tosin veikan rautanaama taisi aiheuttaa ihmisille ainakin yhtä paljon mustelmia ja ruhjeita kuin mitä muuten olisi koitunut Eltzun kohtaloksi..

Sunnuntaina pääsimme hiukan virittelemään viehevarmuutta veikan kanssa, mamman paistaessa plättyjä, iskä veti meille muutamia vetoja rinteeseen tassuvieheellä. Yhdessä veikan kanssa treenaus oli minusta paljon kivempaa kuin yksin riuhtominen, heräsi huomattavasti enemmän kilpailuhenkeä..

Kaikkiaan mukava viikonloppu! Nyt vain viikon treenit ja ensi viikolla taas kohti maaseutua...

Rauma Show



Aamusta oli taas täysi tohina päällä. Mamma oli jo eilen pyykännyt minut kuonosta hännänpäähän, mutisten jotain siitä ettei näin rupaista koiraa voi näyttelyyn viedä. Poimin tuosta pesuoperaatiosta vain sen ajatuksen että kun taas pyykätään niin pääsen varmaan moikkaamaan kavereita jonnekin..



Veikka jäi kotiin kun iskä, mamma ja minä hyppäsimme vovloon ja ajelimme kohti länsisuomea. Onneksi kerrankin kehä oli vasta iltapäivällä joten ei tarvinnut ihan kukonlaulun aikaan startata.



Matka meni yhdellä pissipaussilla, tai no tavallaan kahdella sillä mamma ei suostunut pissille sielä paikassa jossa iskä ja minä kävimme omilla tahoilla suhauttamassa.. eli mamman takia stopattiin sitten hiukan myöhemmin uudestaan... mutta kaikkiaan matka eteni sujuvaan tahtiin. Saavuimme Raumalle Lähdepellon urheilukeskukselle hyvissä ajoin. Aurinkoinen sää ja avarat tilat pitivät minut hyvällä tuulella, ja varsinkin kun huomasin että paikalla oli kavereita,

Pinni (kisaturistina) ja Letti, niin viihdyin todella hyvin. Hiukan myöhemmin pääsin tekemään tuttavuutta Pinjan ja Irisksen (kk podenco) kanssa. Oikeastaan en ollut ihan täysin varma oliko kyseessä juoksu-tapahtuma vai näyttely. Vasta siinä vaiheessa kun tuomari tuli tutkailemaan minua, sain varmistuksen että näyttelystähän tässä oli kyse..



No mamma ja iskä olivat erittäin tyytyväisiä päivän saaliiseen, sain ensimmäisen sertini sekä rodun paras arvosteluissa sijoituin VSP:ks, no ottaen huomioon että "vastustajani" oli valioluokan narttu niin eipä tuo ihme ole..



Lisää kuvia tulee galleriaan kunhan mamma saa kuvat järjestykseen

Hau Hau Show tampere..

Aamu tuntui normaaliakin aikaisemmalta, olihan yöllä siirrytty kesäaikaan. Mamman oli tarkoitus illalla pakata näyttelylaukku, mutta kuten normaalia pakkaaminen jäi aamuun. No onneksi mamma oli laittanut kellon soimaan ajoissa. Siinä aamuisen puuhailun lomassa mamma päästi veikan ja minut aamupissille. No kuinka ollakaan veikka jäi sitten vaijerinsa kanssa jumiin kaivoon (taisi olla suunniteltu juttu). Mamma tuli pelastamaan tilanteen, irroitti veikan vaijerista ja oletti että veikka juoksisi rappusille ja tulisi sisään... No kuinka ollakaan, tietäessään että joutuu jäämään päiväksi yksin kotiin, päätti veikka sitten revitellä kunnolla. Kello oli onneksi vasta aavistuksen yli kuusi, joten mamma ei huolestunut veikan juoksulle lähdöstä, liikkeellähän ei ollut ketään muuta. Kun veikkaa oli odoteltu kymmenisen minuuttia (eikä mistään kuulunut ääntäkään, paitsi lintujen mekastus) päätti mamma lähteä katsomaan mihin veikka oli juossut. Minä tietysti laulelin serenaadia veikan perään. Ja kun mamma pisti minut sitten sisään niin juoksin suoralta kädeltä iskän luo sänkyyn.. No mamma lähti siis veikan hakuun. ja kun mamma oli kadonnut mäen nyppylän alas, tuli veikka rytinällä rapulle. No mamma ei sitten ollut huomannut ottaa puhelinta matkaan, joten pähkäiltyään jonkin hetken mamma tuli takaisin kotiin.. Iskä vain totesi että parempi on ottaa puhelin mukaan kun näköjään veikka ilmaantuu aina heti kun mamma pääsee näköpiirin ulkopuolelle..

No puoli kasin pintaan pakkauduimme autoon. Veikka jäi protestoimaan kotiin. Tuokin olisi halunnut lähteä mukaan näyttelyretkelle. Ajelimme hakemaan Aprilia-siskon mammansa kanssa mukaan. Jälleennäkeminen oli jälleen kerran riemukas (olkoon että sisko on oppinut varoittelemaan kanssani kunnon piippauksella, etten jyrää päälle). Tervehdysten jälkeen pakkauduimme takaisin autoon ja matka kohti tamperetta alkoi. Ihmiset nauroivat kuinka kaksi saukkoa matkusti takaluukussa. Minä tuijottelin perinteisesti takalasista ja Apri taisi katsella enemmin maisemia sivuikkunoista. Yhden pienen pienen paussin jälkeen saavuimme tampesteriin, jossa paikalla oli jo suunnaton määrä autoja, ihmisiä ja tietysti koiria. Kehän laidalle saapuminen oli pieni järkytys. Meille varattu kehä oli pieni, puolet pienempi kuin esimerkiksi afgaaneiden.. No muut meidän kehässä esiintyvät taisivat olla meitä reilusti pienempiä, eikä missään ryhmistä ollut kymmeniä koiria joten kai tämä "kutistuneisuus" oli ymmärrettävää... No, huono puolihan oli se että kehän halkaisijalla mahtui ottamaan viisi askelta ja kehällä juostessa joutui kaartamaan koko ajan.. Mutta siihen oli tyytyminen mitä annettiin. Minun selkäni oli ollut jo viime viikonlopusta lähtien taas jumissa (liikaa rasitusta ja veikan kovakouraista käsittelyä) joten en varannut painoa kunnolla oikealle takajalalle. Kuitenkin tietysti mentiin kokeilemaan mitä tuomari sanoo.. No saaliina oli kaksi punaista nauhaa.. Sisko puolestaan pokkasi ensimmäisen sertinsä.
Sisko päätyi myös vsp:ksi kun Aatu-iskä valittiin rotunsa parhaaksi.
Aatun mamma totesi ettei massunsa kanssa juoksisi enää ryhmäkehässä, joten minun mammani lupasi händlätä iskän. No päivän mittaan Aatun aamuinen kohtaaminen toisen koiran kanssa paheni nilkutuksena ja lopputuloksena eläinlääkäri suositteli jottei iskä mene ryhmäkehään ollenkaan.. Joten ryhmistä ei sitten tullut suurenpia saavutuksia..

Lumi- ja räntäsateisen lauantain jälkeen koitti ihastuttavan aurinkoinen sunnuntai aamupäivä. Rauhallisen aamupalan ja pienen puuhastelun jälkeen lähdimme koko perhe nautiskelemaan aurinkoisesta talvipäivästä. Wäne nautiskeli lauantai päivän ja yön aikana sataneesta puhtaasta lumesta. Siinä oli ihana pyöriä ja hyppiä. Mamma ja iskä naureskelivat että aivan kuin veikka tietäisi että nämä lumipäivät vetelevät viimeisiään ja yrittäisi nauttia "saukkoilusta" varastoon..

Kun keli oli niin ihastuttava kuin mitä oli, päätimme nautiskella pidemmästä lenkistä. Iskä oli hiukan epäileväinen mamman reittivalinnasta, mutta uudet polut olivat sinänsä turvallisia kun seurasimme latupohjaa (jolla jostain kumman syystä ei näkynyt hiihtäjien jälkiä tältä viikonlopulta). Kaikkiaan lenkille kertyi pituutta lähes 6 kilometriä ja aikaa tuohon vaellukseen kului 2,5 tuntia, sisältäen mamman näköalakiipeilyn, minuin ja veikan tutkimusmatkailun omille teillemme ja tietysti varsinaisen vaellus ajan. Veikan kanssa saimme lähes koko lenkin juosta vapaana, muutamaa luoksetulo harjoitusta ja paria minun "pantasiedätystä" lukuunottamatta. Retki oli erittäin mukava, vaikka veikka repäisikin jalkansa johonkin oksaan, ja vaikka itse olin totaalisen väsynyt kotimatkalla. Toinen päivä putkeen "rankkaa treeniä" alkaa nuori koira huomata levon tarpeellisuuden..

No maanantai tulikin sitten nukuttua ja nautittua lepoa ja kanan kauloja, kun mamma kävi taas hakemassa niitä herkuteltavaksemme...

Happy Birthday to mee, Happy birthday too mee....

No itseasiassa syntymäpäivä oli jo toissa päivänä, mutta tänään vuoden täyttymistä juhlistettiin virallisen polskipäivän yhteydessä. Tuomarinkartanolle oli kertynyt kymmenkunta ihmistä ja koiraa. Koirista 8½ oli polskeja, (joista 3½ Polskiksia ), ½ hoffia ja 1 hortai. Eli melkoisen sekava sakki. :) Keli ei oikein suosinut, mutta eipä tuo yllättävä kevään taantuminen liki nollaa ja räntäsateeksi hillinnyt juurikaan meidän menoa. Veikka ja minä nautiskelimme ulkoilusta koko rahan edestä, toisaalta niin kyllä minä ja siskotkin. Ihmiset välillä ihmettelivät missä olemme, kun Aatin ja Aprin kanssa teimme kaarretreenejä ihan omin nokkinemme. No mikäs sen ihanampaa kuin nauttia laajasta aidatusta piha-alueesta jolla voi temuta huoletta. Ja kun kukaan meistä sisaruksista ei ole kylmän arka niin ulkoilusta tuli nautittua todellakin.

Ihmiset nautisekelivat rauhaisasta yhdessä olosta hyvän ruuan ja mukavan seuran parissa. Olipa kasvattaja-mamma Piia pyöräyttänyt synttärikakunkin merkkipäivän kunniaksi. Ja meille synttärisankareille oli varattuna herkkuluut kotiin viemisiksi. Wänttykin sai luun vaikka sen synttärit olikin jo helmikuussa. Ruokailun ja höpöttelyn jälkeen ihmiset päättivät että pitäisi ottaa valokuva paikalla olijoista. Minulle heräsi heti suunnaton epäilys kun mamma alkoi huudella minua luokseen. Joten päätin pysytellä suosiolla vähintään kymmenen metrin päässä. Joten kuvasta puutumme minä ja Orlitsa jonka kanssa temuan kuvaavan iskän selän takana sekä Lazka-muori joka päätti siirtyä vahtimaan omaa mammaansa... Tässä sitten minä ja Orlitsa..

Muuten ohjelmaan kuului polskien luonteen ruotimista, siskosten koko mittausta, sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita...
Lisää kuvia tulee galleriaani...

Kaikkineen on todettava että päivä oli todella mukava. Ilmeisesti liikuntaa ja aivojumppaa tuli tarpeeksi, sillä kotiin tultuamme olemme veikan kanssa lähinnä vain nukkuneet, välillä vähän syöneet ja nukkuneet.... Kyllä elämä voi olla mukavaa... :)

Virallinen vuoden vanhan mittaustulos: Säkä 77 cm, paino 34,5 kg

Tuomarinkartanolla kutistuneita koiria...

Tänään vihdoin ja viimein mamma ja iskä saivat raahattua itsensä sunnuntaiulkoiluun. Ja minä tietysti myöskin. Veikkaa hiukan harmitti kun ei päässyt mukaan, mutta kun lupauksena oli että ensi sunnuntaina olisi sitten veikan vuoro päästä treeneihin niin veikka tyytyi siihen.

Sää suosi ja aurinko paistoi. Aika monta koirakkoa oli ulkoilemassa, ja paljon vanhoja tuttuja näkyi, samoin kuin uusia tuttavuuksia. Oli hämmästyttävää nähdä kuinka paljon pikkusisko Aati oli kasvanut muutamassa viikossa.
Viimeksihän olimme nähneet turun näyttelyssä. Jostain kumman syystä tuntui että kaikki muut olivatkin sitten kutistuneet. Niin Orlitsa, Luna kuin muutkin. Vipukat olivat ihan kääpiöitä, salukit jäivät jalkoihin ja afgaanien selän yli näki aivan ongelmitta. Vain borzoit ja suuret harmaat herättivä yhä kunnioitusta. Mamma nauroi kun kumartelin ja näyttelin kainaloitani skoteille että yritän osoittaa ettei mulla ole ketunhäntää kainalossa.. *virn*

Ulkoilussa oli mukana muutama ensi ja toiskertalainen, siskon kanssa olimme suunnattoman kiinnostuneita naistä pienistä "vinkuleluista". Itse olimme varmasti aivan yhtä arkoja ja ihmeissämme ensimmäisillä kerroilla ulkoiluissa.

Hiukkasen uudistettua blogia.
Mamma teki pieniä uudistuksia blogini käyttöjärjestelmään ja nyt on toistaiseksi kuva kateissa ja muutenkin hommat vähän hukassa, mutta mikä tärkeintä, viestit ovat yhä tallella ja uutta pukkaa taas..

Viime aikoina on ollut lenkit hiukan erilaisia kuin aiemmin. Täysin vapaat lenkit ovat vähemmistössä. Tosin sunnuntaina kävimme koko porukka pitkällä kävelyllä laskiaisen kunniaksi (lenkkiin meni aikaa kolmisen tuntia). Ensin pitkähkö kävely hihnassa (ja naamanaruissa) pitkin nikinmäkeä. Sitten kaupan kulmalta metsälenkille, minä olin yhä hihnassa, tosin metsään siirryttäessä minut laitettiin flexiin ja veikka sai olla vapaana. Mamman viikollisen sairastelun takia veikka ei ollut päässyt kunnon spurttilenkille joten patoutunutta energiaa piisasi kyllä (niinkuin kyllä minullakin). Kun metsästä saavuimme pelloille pääsin minäkin irti ja siitähän riemu repesi. Veikka kuuli naapuruston koiran haukunnan ja otti hatkat katselemaan maailman menoa naapurin koiran silmin. No mamma oli unohtanut pillin kotiin joten hiukan huutelua ja viheltelyä ja veikka ilmaantui takaisin.

Jatkoimme pelloilta metsään, minä ja veikka juosten ja telmien, mamma ja iskä vuoron perään piiloutuen niin että veikka (ja minäkin) saimme haalia laumaa kasaan. No hetken kuluttua veikka kuuli toisen naapurin koiran haukunnan ja taas mentiin.... Tällä kertaa minä lähdin veikan kaveriksi morjestamaan naapuria. Mamma ja iskä huutelivat ja viheltelivät ja jatkoivat samalla matkaa. Kävimme moikkaamassa naapurin ja palasimme taas takaisin mamman ja iskän luo. Veikka sai vielä kolmannen lähtöhepulin jonka jälkeen veikka joutuikin kiinni. Loppulenkkiä kuljimme rauhallisemmin. Tosin normaalille takaa-ajo kohdalle saavuttaessa veikkakin pääsi taas irti jahtaamaan minua pitkin metsiköitä. Lenkin lopuksi palaillessamme kotiinpäin lähdimme veikan kanssa vielä varisjahtiin josta sujuvasti karkasimme vielä morjestamaan yhdet naapurit..

Kaikkiaan lenkki oli kyllä niin tehokas että ilta ja seuraava päivä menikin sitten totaalisesti nukkumisen puolelle..

11 kuukauden virallinen korkeus on sitten 77 cm ja paino (uudella vaa'alla) 34,6 kg

Alfan iskän talvipäivän herkkupyttis:

1 kpl ruispuikula
1 kpl porkkana
1 kpl kananmuna
hieman silavaa
pieni mitallinen nappuloita
raakaa hevosjauhelihaa
kylmäpuristettua oliiviöljyä
kalanmaksaöljyä
voita
persiljaa
valkosipulia
merilevää

Kuutioi ruispuikula ja kostuta se kylmäpuristetulla oliiviöljyllä. Viipaloi porkkana ja hauduta se voissa pehmeäksi, ryyditä pienellä määrällä merilevää sekä valkosipuli-persilja-silpulla. Sekoita edelliset keskenään. Paista kananmuna kokkeliksi ja lisää silava. Sekoita edellisiin. Lisää kuppiin hiukan nappuloita ja marinoi ne kalanmaksaöljyllä. Kruunaa kokonaisuus raa'alla hevosjauhelihalla. Sekoita kaikki ainekset ja tarjoile nautittavaksi raikkaan veden kera..

Mamma on ollut flunssassa tämän viikon joten iskä on vienyt minua hihnalenkille ihan kahdestaan (veikka on jäänyt mamman seuraksi kotiin). Eilen iskä totesi että olen taas kasvanut oudon "muhkuraiseksi". Jalat kuulemma kasvavat selästä ulos.. No mittatikun syötyäni mittauksia on tehty oven pielellä, parhaaksi tulokseksi saatiin jo 77,5 mutta seuraava oli kyllä taas jo 76 puolella, joten kai kuitenkin jotain kasvua on tapahtunut. Mamma osti meille uuden vaa'an siltä varalta että päättäisin kuitenkin syödä vanhan (*virn*) mutta huono puoli on siinä että tuo näyttää mamman painossa liki kilon vähemmän kuin vanha... eli menee hetki että oppii katsomaan oikeita lukemia, nyt vaaka näytti minulle 33,8.

Ohh-hoh mitä vauhtia...
Syksyisten Möllinmaastojen kuvat ovat vihdoin julkaistuna Eero Juholan sivuilla...
Veikka ja minäkin esiinnymme..

Edit: mamma muutti kommentointikenttiä niin että täytyy kirjoittaa aina sana-varmistus ennenkuin kommentti hyväksytään sivuille.. Alkoi noita mainosrobotteja häiriköidä turhan paljon...

Naamanarun jatkeena...

Viikonloppuna ei pitkälle lenkille päässytkään, joten olimme Wäiskin kanssa hyvin tyytyväisiä kun tänään oli tarjolla lenkki mamman ja iskän kanssa. Tosin siinä vaiheessa kun ihmisillä alkoi olla tarvittavat varusteet puettuna päälle (olkoon etten ymmärrä tuota niiden tapaa pukea monta kerrosta kaikkea päälleen) alkoi iskä pukea minun naamaani jotain ihme remmejä. Olin suorastaan järkyttynyt moisesta. Toki veikalla on ollut monen monituiset kerrat naamanarut kun olemme olleet lenkillä, mutta nyt sitten moneen otteeseen uhkailtu naamanarujen käyttö oli toteutunut minunkin kohdallani. Yritin kovin kuopia naruja pois kuonon päältä ja hinkata niitä mamman jalkoihin, mutta ei auttanut. Sitten päälle puettiin vielä normaali kaulapanta ja nämä yhdisteltiin talutushihnaan. Oven avautuessa olin valmis singahtamaaan vapauteen (olettamuksella että mamman ote hihnasta irtoaa kun sopivasti riuhtaisen) . Olin suunnattoman hölmistynyt kun tempoilu ja teutarointi (kuin villivarsa, kuten mamma asian ilmaisi) ei auttanutkaan. Mamma keräsi tyynenä talutushihnan vasempaan käteen ja helposti piti minut kävelemässä rinnallaan. Itseasiassa lenkki oli tällä tavoin suoritettuna ihan mukava, kun alkumatkan jälkeen hyväksyin sen tosiasian että mamma määrää sekä tahdin että suunnan, niin saatoin keskittyä katselemaan maisemia ja tutkimaan posteja. Hiukan piti pörhistellä muutamalle vastaantulleelle kulmakunnan koiralle (mamma nauroi että roturasismia havaittavissa kun nostelin niskavilloja niin huskylle kuin terriereille).

Lenkin lopulla teimme vielä pienen metsälenkin jossa veikka pääsi irrottelemaan vapaana ja minäkin sain löysiä kun nahkahihna ja naamanarut vaihdettiin flexiin. Veikka näytti kyllä melkoisia loikkia kaatuneet koivut ylittyivät pitkällä ja korkealla loikalla muusta loikkimisesta ja mutkitteluista puhumattakaan.. Odotan innolla koska "hihna-arestini" loppuu ja pääsen viekan kanssa pinkoilemaan pitkin maita ja mantuja..

Jääräpää liikenteessä....
Perjantaina pääsimme taas pitkästä aikaa hiihtämään iskän kanssa. Tai siis iskä hiihti ja veikka ja minä juoksenneltiin pitkin metsiä. Alkulenkki meni kaikin puolin hyvin, mutta kun kotiin paluun aika tuli, en minä halunnutkaan vielä lopettaa. Iskä houkutteli makupaloilla ja maanitteli, ei auttanut. En tullut lähimaillekaan sillä arvasin että joudun kiinni heti jos tulen kosketus etäisyydelle. Reilun tunnin yrittämisen jälkeen iskä antoi periksi ja tuli kotipihalle. Siinä vaiheessa huomasin naapureiden olevan pihalla ja pinkaisin tervehtimään heitä. Iskä huusi naapureille että ottavat minut kiinni jos vain saavat. No viimeksi karkumatkaillessani naapurin mamma oli minut saanut kiinni, joten aavistin pahinta ja pysyttelin juuri sopivan kaukana niin ettei kukaan heistäkään saanut minua kiinni. Naapurin Lyyli on kyllä mitä ihastuttavin otus, tosin Lyylin suhtautuminen minuun on hiukan epäileväinen, miten niin pienestä koirasta voi lähteä niin paljon ääntä..

Naapureita (ja iskää) juoksuteltuani huomasin tiellä ajavan auton ja pinkaisin sen perään. Kaikki liikkuva kelpaa jahdattavaksi. Sainkin auton suht helposti kiinni, osin johtunee siitä että tuo pysähtyi postilaatikolleen. Ennenkuin ehdin kunnolla tervehtiä "saaliini", huusi iskä että minut pitää napata kiinni. No saalistajasta tulikin sitten saalis kun "etänaapurin" mamma sai minut kiinni. Iskä kiitteli kolmen tunnin juoksutuksesta ja lähti kiireesti töihin..

Illalla sain sitten kurinpalautusta lauma-asemastani. Kun mamma tuli töistä, oli iskä jo pistänyt veikan ja minut pihalle. Wäntty pääsi melkein heti sisälle mutta minun piti olla pihalla. Kuulemma se oli taas jonkinlaista laumasta sulkemista. Sitten kun pääsin sisälle en saanut tulla sohvalle ollenkaan ja iskä, mamma ja Wäne söivät ruokansa ensin ja minä sain omani vasta viimeisenä. Kun sitten lopulta annoin periksi ja alistuin alhaiseen asemaani, sain tulla mamman viereen sohvalle..

Mamma ja iskä totesivat että nyt loppuivat toistaiseksi minulta vapaana juoksentelu lenkillä. Jos en kerran anna kiinni niin joudun olemaan hihnassa kunnes voivat taas luottaa siihen että tulen luo kun pyydetään. Ja kuulemma ulko-ovesta en pääse enää pihalle muuten kuin huomioliivi päälläni, jos syystä tai toisesta pääsen karkuun niin ainakin on pieni mahdollisuus että autoilijat näkevät minut ennenkuin juoksen eteen....

Kosto elää kuin verimakkara...
Näyttelyn innoittamana mamma päätti treenata oppimaansa hinhnatekniikkaa mittauksissakin. Minä en ollut kovin innostunut uudesta mittaustavasta. Virallisiksi tuloksiksi saatiin 76 cm ja 33 kg. Päätin sitten että tämä sai luvan olla viimeinen virallinen mittaus: Mamman ja iskän kotiutuessa asioilta olin päättänyt tehdä hammastikkuja koko mittakepistä.

Mamman palatessa illalla koulutuksesta olin vielä viimeistellyt jäljen nostamalla mittakepin (kuvista poiketen) vaakasuoraan...

Pakkas sunnuntai...
Upea tammikuinen auringonpaiste ajoi meidät ulkoilemaan pariksi tunniksi.

Lähipiirin hiihtäjätkin ovat löytäneet ladut, joten reittivalinnat muodostuivat
hiukan koukeroisemmaksi.

Lenkin jälkeen näytin lähinä kristallikruunulta ja massu loisti punaisena, mutta mukavaa oli...

Näyttelyelämää

Aamu alkoi viideltä kellon soittoon. Jo eilen illalla mamma ja iskä oli järjestellyt ja puuhaillut paljon pakkaamisia ja tavaroita kasaan. Veikan kanssa oltiin hiukka ihmeissämme, ei niinkään mamman aikaisesta noususta, tuo nyt ei suuresti poikennut normaalista työaamusta, mutta siitä että iskäkin nousi ylös samoihin aikoihin.

Kuuden aikaan minullekin pakattiin pleese päälle ja automatkailu alkoi. Reilun parin tunnin ajelun ja yhden pissipaussin
(iskän ja mamman) jälkeen saavuimme aurinkoiseen turkuun.
Autosta poistuessa huomasin että paikalla oli jokunen muukin koira, olin
intoa piukassa hajujen ja uusien kavereiden sekamelskassa.
Olimme paikalla hyvissä aloin ja pääsimme valtaamaan parhaat paikat. Ehdin mamman kanssa vähän treenailla kehätoimintaa ennenkuin paikalle alkoi ilmaantua suurempia osallistujamääriä.
Ennen varsinaisen arvostelun alkua ehdimme käydä hiukan shoppailemassa. Mamma osti minulle uuden näyttelyhihnan ja sai hiukan ohjausta ja opastusta miten minua kannattaa kehässä esitellä. Alku näytti kuulemma mamman mielestä melko toivottomalta, mutta muutaman opetetun liikkeen jälkeen aloin minäkin hiffaamaan mikä oli homman nimi.

Mamma sai minut seisomaan nätisti paikallaan ilman turhia kiemurteluita (tosin siinä vaiheessa kun Gaston oli takanani oli pakko yrittää kurkistella)

Liikkuminen kehässä sujui myös suhteellisen hyvin, lukuunottamatta yhtä liukastumista liukkaalla lattialla ja muutamia kenguruhyppyjä..

Tuomari Per Iversenkin tuntuviksi tykkäsi ainakin päätellen saamastani arvostelusta: laatuluokka = erittäin hyvä, kilpailuluokka = 2 ja arvosteluna: Erittäin hyvän kokoinen uros, vain 10 kk ikäinen ja aika pentumainen. Hyvä koira ikäisekseen. Vahva kaula, hyvä rinnan syvyys, kuitenkin aika pieni kroppainen (kapea). Toivotaan hiukan parempaa ylälinjaa. Liikkuu suht lyhyin askelin. Erittäin hyvä turkki. Sydämellinen luonne. Nuori uros joka tarvitsee aikaa kehittyäkseen.

Turun Top Dognäyttelylle asetettu tavoite saavutettu ja iskä oli erittäin ylpeä
minusta ja mammasta. Ja mamma on erittäin ylpeä minusta.

Rypäleitä ja lattioita...
Mammalla ja Iskällä oli talviloma. Kuulemma pakko pitää lomaa niin että saavat korjattua veikan ja minun tekemät tuhot.. Eli vihjauksemme uudesta lattiasta olivat vidoin kohdanneet otollista maaperää..

Ennenkuin iskä ja mamma pääsivät shoppailemaan tarvikkeita, oli minun viikkomittauksen hetki käsillä. Hiukan laiskotti ja heikotti, nojailin mittatikkuun kuten vain osaan. Mamma alkoi siinä sitten katsella kinttujani ja totesi kauhukseen että olen kuin lukemattomien ampiaisten pistelemä. Jalat olivat kuin viinirypäleet. kaulassa oli muutama patti ja kuonossa sekä korvissa jokunen.. Mamma luonnollisesti huolestui ja soitti eläinlääkärille. Ensimmäisenä määräyksenä käskettiin antaa kyypakkauksesta pilleri ja sitten tarpeen mukaan vastaanotolle tarkistettavaksi. Mammaa huolestutti varsinkin kaulan ja kuonon "rypäleet" niin paljon että halusi minulle heti ajan, parempi käydä näyttämässä ja ajaa turhaan kuin odottaa ja joutua kärsimään vielä pahemmasta. No ennenkuin ehdimme asemalle oli kyypakkaus jo laskenut pahimmat pallerot, mutta eläinlääkäri totesi kuitenkin että lienee hyvä antaa minulle kortisoonipiikki, kun kyypakkauksen kortisoni on lyhytvaikutteista ja piikistä saadaan pidempi apu.

Kun sitten mietittiin mikä mahtaa olla pallerointiini syynä, oli vaihtoehtoja monia: Lenkillä makupaloina käytetyt rusinat (eläinlääkäri varoitti niiden aiheuttavan munuaisvian, joten poistuivat ruokavaliosta saman tien), Fazerin puolukkalimppu, joko niin että olen allerginen puolukoille tai jollekin lisä tai säilöntäaineelle jota leivässä oli, tai...tai... syy ei varsinaisesti selvinnyt, mutta mamma totesi sitten parin päivän päästä kun sain hiukan hedelmäpommi-jugurttia että taas alkoi näppyjä ilmaantua, joten olen ainakin toistaiseksi marja-boikotissa..

Onneksi kaikkiaan kortisoni piikki puri eikä samassa mittakaavassa reaktiota tullut enää. Täytyy elimistön rauhoituttua kunnolla sitten testailla mikä mahtaa olla aiheuttaja, jos pienellä altistuksella saa karsittua pahat pois.

Alfa ja Wäiski toivottavat rauhallista, lumista ja luurikasta joulua kaikille lukijoille ja kavereille

Merkittävä päivä...

9 kuukauden viralliseksi tulokseksi julkistattekoon 74,5 cm (olkoon että mamma mittasi jo 75 centtiäkin) ja painoa 34 kg..


Tänään otettiin sitten askel kohti aikuisuutta, lenkillä iskä sai ikuistettua ensimmäisen merkkaukseni.. olkoon että huti meni puusta, mutta kukapa olisi seppä syntyessään...

In Memorium..
Tänään tuli suruviesti mamman kotopaikasta. Vanhaherra Rekku on siirtynyt taivaan koiratarhaan autuaammille metsästysmaille. Rekku oli lapinkoiran ja pystykorvan sekoitus, punaketun värinen ja melkoisen ihastuttava lauman johtaja. Viimeisen vuoden vaivasivat pahat kasvaimet lonkissa, joten pois nukkuminen oli odotettavissa.. Vain kerran ehdin Rekun nähdä, mutta tuolloin vaikutuin tuosta päättäväisestä luonteen laadusta.. Nyt on Vili sitten yksin heppojen turvana...