Turun seudun maastot ja EM-karsinnat.

SE oli sitten kesäkauden ensimmäinen kisa edessä. Suomi Cup kun harmittavasti jäi kintun venähdyksen takia väliin niin nämä olivat tuplasti tärkeät kisat..

Kilpakumppaniksi sain Aati siskon. Aamulla kukonlaulun aikaan mamma pakkasi minut autoon ja ajelimme Helsinkiin hakemaan siskoa mammansa kanssa. Starttaus haagasta kohti lietoa tapahtui aikataulun mukaan. Keskustelimme pienen hetken Aatin kanssa kumpi makaa etu ja kumpi takatyynyllä ja asettauduimme sitten jatkamaan aamu-unia. Keli oli vielä mukavan vilpoisa ja matka taittui rivakasti.

Salon kohdalla oli pieni pysähdys (mamman vaatimus, aamukahvi pyrki pihalle) ja tuosta matka jatkui sitten pienempää tietä kohti .. Niin.. Mamma luuli kovin ajavansa kohti Marttilaa, vaan kuinkas kävikään.. suuntana oli FORSSA.. No onneksi jossain vaiheessa alkoi kello mamman päässä kilkattaa, pysähdys ja suuntiman tarkistus gepsistä.. Mamman tuntien mielessä lenteli muutamakin kirosana, mutta vaikka ote ratista muuttui joltisestikin tiukemmaksi ja tilanne kuitattiin huumorilla, niin kyllä se kaasujalkakin painui jonkin verran raskaammaksi..

Soitto kisapaikalle, että olemme puolisen tuntia aikataulusta myöhässä aikaansai naurua toimistossa.. No eihän kukaan voi olla vihainen siitä että joku eksyy.. Hetken kuluttua tuli soitto takaisin että saisimme juosta sitten whipukoiden jälkeen. No paikalla olisi tarkoitus olla (toivottavasti) palkintojen jakoon asti, joten siirto sopi meille oikein hyvin. Mamman kaasujalkakin keveni kun pahin hoppu hellitti ja saatoimme nauttia vakkasuomen kauniista peltomaisemista.

Kisapaikalla rutiini oli perinteinen, ilmoittautuminen, eläinlääkäri, lämmittelyä, odottelua, hengailua, lisää lämmittelyä, jäähdyttelyä ja lämmittelyä.. Lämpömittari pysyi reilusti päälle 25 asteen ja vaikka lihakset piti saada lämpimäksi revähdysten välttämiseksi, oli samalla pidettävä huoli siitä että kroppa kaikkineen pysyi riittävän viileänä etten saa lämpöhalvausta. Tästähän tuli ihan mieleen toissavuotiset EM-maastot ruotsissa. Mammakin nauroi että oikea kisavire tästä löytyi ainakin kelin puolesta. Maastossa kävellessä sai jatkuvasti tarkkailla myös tassujen ja jalkojen paikkaa, sillä tuolla oli kyykäärmeitä enemmän kuin toiveita oli.. Onneksi ilmeisesti kaikki koirat (ja ihmiset) säästyivät kyyn puremalta, sillä nuo sormen paksuiset pikkukyyt ovat melko ärhäköitä purressaan.

Rata oli melko haastava. Jyrkkiä nousuja ja laskuja, jyrkkiä mutkia ja kaiken lisäksi rata oli melkoisen pitkä. Siiri-whippet oli myös kisaamassa ja sain odotella autossa sen hetken kun mamma kävi katsomassa miten Siiri alkuerän juoksi. Mamman mielestä juoksu näytti hyvältä, mutta jäähdyttely-lämmittely lenkin (siiri jäähysi ja minä lämmittelin) tulikin tuomari kertomaan Siirin mammalle että neito diskattiin koska oli juossut päin toista koiraa.. Kovin harmillista kun juuri lenkillä olimme hehkutelleet ajatuksella Ranskan reissuta..

Minä olin alkuerässä niin täpinöissäni etten meinannut lähdössä pysyä mamman käsissä. Ampaisin liikkeelle heti "Irti!" käskyn kuullessani ja mamma ei todellakaan muuta voinut kuin päästää. Ryntäsin heti keulille ja vieheen perässä rinnettä ylös. Aati seurasi heti kannoillani ja niin me painoimme menemään. Ensimmäinen mutka oli loiva kaarre pellon reunan mukaan, sitten takaisin alamäkeen ja.. Mamman sydän löi muutaman tyhjän lyönnin kun yht'äkkiä ilmaannuimmekin keskelle peltoa hölkötellen päät ylhäällä tähyillen.. Olimme kumpikin hukanneet vieheen.. No onneksi vieheen vetäjä antoi sopivalla nykäisyllä meille merkin missä muovipupu paineli ja syöksyimme uudestaan rätin perään. Maaliin tullessa oli vauhtia taas sen verran tassuissa että pysähtyminen täytyi tehdä isona kaarroksena ja palata sen jälkeen vasta takaisin vieheelle.

Alkuerän pisteet eivät päätä huimanneet, minä ylitin nippa nappa finaalirajan ja Aati jäi selkeästi sen alle.

Aati ja Siiri kävivät joessa uimassa, mutta minä tyydyin vain kastelemaan tassut ja juomaan. Löysin kyllä pellolta mitä ihanimman mutalätäkön johon sitten heittäydyin piehtaroimaan. Hevoset ovat opettaneet että sopiva mutakerros karvassa pitää ihon viileämpänä kuin pelkkä vesi.. No loppujen lopuksi mamma sitten kasteli minut vesipisteellä letkun kanssa.

Finaalin juoksin sitten yksin. Tuo meni silkan nautiskelun puolelle. Yksin juostessa on se hyvä puoli että viehe etenee sopivaa vauhtia. Finaalin pisteet olivatkin sitten huomattavasti paremmat, mutta lopputulos ei kuitenkaan ollut sertin arvoinen..

Kotimatka sujuikin sitten ilman turhia mutkia, juuri sen tien kautta josta mamma oli suunnitellut että olisimme tulleet kisapaikallekin.. No, ensi kerralla voimme sitten käyttää mennessäkin sitä reittiä..

(yllä oleva kuva Jaakko Stenroos)