Aamu tuntui normaaliakin aikaisemmalta, olihan yöllä siirrytty kesäaikaan. Mamman oli tarkoitus illalla pakata näyttelylaukku, mutta kuten normaalia pakkaaminen jäi aamuun. No onneksi mamma oli laittanut kellon soimaan ajoissa. Siinä aamuisen puuhailun lomassa mamma päästi veikan ja minut aamupissille. No kuinka ollakaan veikka jäi sitten vaijerinsa kanssa jumiin kaivoon (taisi olla suunniteltu juttu). Mamma tuli pelastamaan tilanteen, irroitti veikan vaijerista ja oletti että veikka juoksisi rappusille ja tulisi sisään... No kuinka ollakaan, tietäessään että joutuu jäämään päiväksi yksin kotiin, päätti veikka sitten revitellä kunnolla. Kello oli onneksi vasta aavistuksen yli kuusi, joten mamma ei huolestunut veikan juoksulle lähdöstä, liikkeellähän ei ollut ketään muuta. Kun veikkaa oli odoteltu kymmenisen minuuttia (eikä mistään kuulunut ääntäkään, paitsi lintujen mekastus) päätti mamma lähteä katsomaan mihin veikka oli juossut. Minä tietysti laulelin serenaadia veikan perään. Ja kun mamma pisti minut sitten sisään niin juoksin suoralta kädeltä iskän luo sänkyyn.. No mamma lähti siis veikan hakuun. ja kun mamma oli kadonnut mäen nyppylän alas, tuli veikka rytinällä rapulle. No mamma ei sitten ollut huomannut ottaa puhelinta matkaan, joten pähkäiltyään jonkin hetken mamma tuli takaisin kotiin.. Iskä vain totesi että parempi on ottaa puhelin mukaan kun näköjään veikka ilmaantuu aina heti kun mamma pääsee näköpiirin ulkopuolelle..
No puoli kasin pintaan pakkauduimme autoon. Veikka jäi protestoimaan kotiin. Tuokin olisi halunnut lähteä mukaan näyttelyretkelle. Ajelimme hakemaan Aprilia-siskon mammansa kanssa mukaan. Jälleennäkeminen oli jälleen kerran riemukas (olkoon että sisko on oppinut varoittelemaan kanssani kunnon piippauksella, etten jyrää päälle). Tervehdysten jälkeen pakkauduimme takaisin autoon ja matka kohti tamperetta alkoi. Ihmiset nauroivat kuinka kaksi saukkoa matkusti takaluukussa. Minä tuijottelin perinteisesti takalasista ja Apri taisi katsella enemmin maisemia sivuikkunoista. Yhden pienen pienen paussin jälkeen saavuimme tampesteriin, jossa paikalla oli jo suunnaton määrä autoja, ihmisiä ja tietysti koiria. Kehän laidalle saapuminen oli pieni järkytys. Meille varattu kehä oli pieni, puolet pienempi kuin esimerkiksi afgaaneiden.. No muut meidän kehässä esiintyvät taisivat olla meitä reilusti pienempiä, eikä missään ryhmistä ollut kymmeniä koiria joten kai tämä "kutistuneisuus" oli ymmärrettävää... No, huono puolihan oli se että kehän halkaisijalla mahtui ottamaan viisi askelta ja kehällä juostessa joutui kaartamaan koko ajan.. Mutta siihen oli tyytyminen mitä annettiin. Minun selkäni oli ollut jo viime viikonlopusta lähtien taas jumissa (liikaa rasitusta ja veikan kovakouraista käsittelyä) joten en varannut painoa kunnolla oikealle takajalalle.
Kuitenkin tietysti mentiin kokeilemaan mitä tuomari sanoo.. No saaliina oli kaksi punaista nauhaa.. Sisko puolestaan pokkasi ensimmäisen sertinsä.
Sisko päätyi myös vsp:ksi kun Aatu-iskä valittiin rotunsa parhaaksi.
Aatun mamma totesi ettei massunsa kanssa juoksisi enää ryhmäkehässä, joten minun mammani lupasi händlätä iskän. No päivän mittaan Aatun aamuinen kohtaaminen toisen koiran kanssa paheni nilkutuksena ja lopputuloksena eläinlääkäri suositteli jottei iskä mene ryhmäkehään ollenkaan.. Joten ryhmistä ei sitten tullut suurenpia saavutuksia..
